Valtion ja kirkon on-off suhde
Olemme nykyaikana tilanteessa, missä kirkko ja valtio ovat tiiviissä liitossa. Kirkko ei saisi päätöksillään erota mitenkään valtion tekemistä päätöksistä. "Koska kirkkoon kuuluu 80% kansasta, kirkon tulisi olla sen näköinen kuin sen jäsenetkin." Tällainen absurdi ajattelu paljastaa sen, että ei oikeasti tiedetä, mikä kirkko on. Luullaan sitä joksikin ihmisten perustamaksi organisaatioksi, jota voidaan johtaa demokraattisesti ja jolla ei lopulta ole mitään pysyviä arvoja. Kirkon itseymmärrys on vuosisatojen aikana ollut täysin päinvastainen.
Miten tähän on tultu? Kaikki lähtee liikkeelle Rooman keisari Konstantinuksesta 300-luvulta, joka lopetti kristittyjen vainot ja kääntyi kristityksi. Pian Konstantinuksen jälkeen kristinusko määrättiin pakolliseksi. Siitä lähtien länsimaisissa yhteiskunnissa on jollakin tavoin kristinusko ja valtio olleet liittolaisia aina Ranskan vallankumoukseen saakka.
Konstantinolainen käänne ei tietenkään ole pelkästään huono asia. Jos kirkko ja valtio pystyvät toimimaan yhteisymmärryksessä ilman suurempia ongelmia asia on hyvä. Yksi luterilaisuuden keskeisimmistä piirteistä on niin sanottu kahden regimentin oppi. Se tarkoittaa, että kirkko huolehtii vain hengellisistä asioista ilman maallisia valtapyrkimyksiä. Valtion tulee taas hoitaa maallisen vallan hoito sekaantumatta kirkon hengellisiin kysymyksiin. Tällaisessa yhteisymmärryksessä kirkko ja valtio voivat olla suhteellisen paljon tekemisissä keskenään.
Valitettavasti historia on täynnä esimerkkejä kirkon ja valtion suhteiden epäonnistumisesta. Ensinnäkin keskiajalla hallinneet Paavit olivat enemmän maallisia ruhtinaita kuin kirkollisia paimenia tai esimiehiä. Tiedämme keskiajan ja reformaation historiasta, että ei ole hyvä, jos kirkko saa liikaa maallista valtaa ja unohtaa hengellisen luonteensa. Toisaalta luterilainen kahden regimentin oppi ei ole ikinä toteutunut luterilaisissa maakirkoissa, koska hallitsijat ovat käytännössä johtaneet kirkkoa. Valtio on siis sotkeutunut kirkon asioihin ja pitänyt sitä kanavana omien poliittisten intressien toteuttamiseen. Suomessa oleva valtion ja kirkon liitto on peruja näiltä ajoilta. Tällainen liitos saattaa toimia silloin kun meillä on kristitty hallitus ja kristitty valtio, mutta nykyisenä post-kristillisenä sekulaarina aikana se ei vain yksinkertaisesti toimi.
Oman osansa soppaan aiheuttaa vielä Suomen ev.lut. kirkon paikallisuus. Koska se toimii pääsääntöisesti vain yhden maan alueella, liitetään mielikuvissa kirkko silloin helposti jonkinlaiseksi valtion jatkeeksi. Historiallisesti Suomessa kirkko on tukenut voimakkaasti nationalismia. Muun muuassa sotien aikaan kirkko ja kansallisuusaate ovat olleet yhteistyössä voimakkaasti ja pääosin tämä yhteistyö on silloin ollut positiivista. Nationalismin ja uskon sekoittaminen kuitenkin kostautuu niinä aikoina jolloin nationalismi ei ole suosiossa. Tätä vaivaa ei ole niin helposti katolisella kirkolla, jolla on oma keskushallinto omassa kirkkovaltiossaan. Joka tapauksessa kristinuskon itseymmärrykseen ei kuulu ajatusta, jossa jokaisella kansalla olisi oma kirkkonsa, joka voisi tehdä päätöksiä täysin riippumatta muista. Kirkko on alusta saakka ollut yksi.
Kahden regimentin opin periaatteet tulisi laittaa Suomessa toimeen välittömästi. Kirkon pitäisi keskittyä puhtaasti hengelliseen työhön. Valtiolla ei taas tulisi olla kirkon tekemisiin mitään sanomista. Jotta tämä toteutuisi käytännössä, niin kirkon itsemäärämisoikeuden säilyttämiseksi kirkon verotusoikeus olisi lakkautettava välittömästi. Se olisi ensimmäinen lähtökohta, josta voitaisiin alkaa toteuttamaan sekualaarissa yhteiskunnassa menestyvää kirkkoa. Tällaisella hiljaisella myöntymisellä kaikkeen mitä valtiokin tekee, ei saada muuta aikaiseksi, kuin pikkuhiljaa rapautettua kirkko sisältäpäin, kunnes se ei enää pysy omin voimin pystyssä ja lopulta romahtaa omaan mahdottomuuteensa.
Miten tähän on tultu? Kaikki lähtee liikkeelle Rooman keisari Konstantinuksesta 300-luvulta, joka lopetti kristittyjen vainot ja kääntyi kristityksi. Pian Konstantinuksen jälkeen kristinusko määrättiin pakolliseksi. Siitä lähtien länsimaisissa yhteiskunnissa on jollakin tavoin kristinusko ja valtio olleet liittolaisia aina Ranskan vallankumoukseen saakka.
Konstantinolainen käänne ei tietenkään ole pelkästään huono asia. Jos kirkko ja valtio pystyvät toimimaan yhteisymmärryksessä ilman suurempia ongelmia asia on hyvä. Yksi luterilaisuuden keskeisimmistä piirteistä on niin sanottu kahden regimentin oppi. Se tarkoittaa, että kirkko huolehtii vain hengellisistä asioista ilman maallisia valtapyrkimyksiä. Valtion tulee taas hoitaa maallisen vallan hoito sekaantumatta kirkon hengellisiin kysymyksiin. Tällaisessa yhteisymmärryksessä kirkko ja valtio voivat olla suhteellisen paljon tekemisissä keskenään.
Valitettavasti historia on täynnä esimerkkejä kirkon ja valtion suhteiden epäonnistumisesta. Ensinnäkin keskiajalla hallinneet Paavit olivat enemmän maallisia ruhtinaita kuin kirkollisia paimenia tai esimiehiä. Tiedämme keskiajan ja reformaation historiasta, että ei ole hyvä, jos kirkko saa liikaa maallista valtaa ja unohtaa hengellisen luonteensa. Toisaalta luterilainen kahden regimentin oppi ei ole ikinä toteutunut luterilaisissa maakirkoissa, koska hallitsijat ovat käytännössä johtaneet kirkkoa. Valtio on siis sotkeutunut kirkon asioihin ja pitänyt sitä kanavana omien poliittisten intressien toteuttamiseen. Suomessa oleva valtion ja kirkon liitto on peruja näiltä ajoilta. Tällainen liitos saattaa toimia silloin kun meillä on kristitty hallitus ja kristitty valtio, mutta nykyisenä post-kristillisenä sekulaarina aikana se ei vain yksinkertaisesti toimi.
Oman osansa soppaan aiheuttaa vielä Suomen ev.lut. kirkon paikallisuus. Koska se toimii pääsääntöisesti vain yhden maan alueella, liitetään mielikuvissa kirkko silloin helposti jonkinlaiseksi valtion jatkeeksi. Historiallisesti Suomessa kirkko on tukenut voimakkaasti nationalismia. Muun muuassa sotien aikaan kirkko ja kansallisuusaate ovat olleet yhteistyössä voimakkaasti ja pääosin tämä yhteistyö on silloin ollut positiivista. Nationalismin ja uskon sekoittaminen kuitenkin kostautuu niinä aikoina jolloin nationalismi ei ole suosiossa. Tätä vaivaa ei ole niin helposti katolisella kirkolla, jolla on oma keskushallinto omassa kirkkovaltiossaan. Joka tapauksessa kristinuskon itseymmärrykseen ei kuulu ajatusta, jossa jokaisella kansalla olisi oma kirkkonsa, joka voisi tehdä päätöksiä täysin riippumatta muista. Kirkko on alusta saakka ollut yksi.
Kahden regimentin opin periaatteet tulisi laittaa Suomessa toimeen välittömästi. Kirkon pitäisi keskittyä puhtaasti hengelliseen työhön. Valtiolla ei taas tulisi olla kirkon tekemisiin mitään sanomista. Jotta tämä toteutuisi käytännössä, niin kirkon itsemäärämisoikeuden säilyttämiseksi kirkon verotusoikeus olisi lakkautettava välittömästi. Se olisi ensimmäinen lähtökohta, josta voitaisiin alkaa toteuttamaan sekualaarissa yhteiskunnassa menestyvää kirkkoa. Tällaisella hiljaisella myöntymisellä kaikkeen mitä valtiokin tekee, ei saada muuta aikaiseksi, kuin pikkuhiljaa rapautettua kirkko sisältäpäin, kunnes se ei enää pysy omin voimin pystyssä ja lopulta romahtaa omaan mahdottomuuteensa.
Kommentit
Lähetä kommentti