torstai 22. kesäkuuta 2017

Tiukkaa tekstiä perhesynodissa

Vastaani tuli kahden vuoden takaa roomalaiskatolisen kirkon perhesynodista kardinaali Robert Sarahin puhe, jossa ei sanoja säästelty. Sarahista ovat jotkut veikkailleet jopa seuraavaa paavia. Mikäli näin kävisi, hän olisi ensimmäinen mustaihoinen paavi. Sarah kuvaa kahta suurinta uhkaa tai "petoa", jotka uhkaavat kristinuskoa ja perhettä nykyään. Puhe oli niin tiukkaa tavaraa, että päätin suomentaa siitä osan. Tästä olisi luterilaisen kirkon piispoilla opittavaa:
"Teologinen arvostelukyky tekee mahdolliseksi nähdä ajassamme kaksi odottamatonta uhkaa, melkein kuin kaksi apokalyptista petoa, jotka sijoittuvat vastakkaisille navoille: Toisella puolella läntinen vapauden epäjumalanpalvonta ja toisella islamilainen fundamentalismi: ateistinen sekularismi vastaan uskonnollinen fanatismi. Slogania käyttäen löydämme itsemme gender-ideologian ja Isiksen välistä. Islamilaiset joukkomurhat ja libertaariset vaatimukset kilpailevat säännöllisesti sanomalehtien etusivuista. Näistä kahdesta radikalisaatiosta nousee kaksi keskeistä uhkaa perheelle: sen subjektiivinen hajottaminen sekulaarissa lännessä nopeiden ja helppojen avioerojen, abortin, homoseksuaalisten liittojen ja eutanasian kautta (vrt. Gender-teoria, Femen, LGBT lobbaus, IPPF...). Toisaalta sitä uhkaa ideologisoidun islamin pseudo-perhe, joka tekee lailliseksi moniavoisuuden, naisten alamaisuuden, seksuaalisen orjuuden, lasten avioliiton (vrt. Al Qaeda, Isis, Boko Haram…) 
Useat todisteet mahdollistavat sen, että vaistoamme saman demonisen lähteen näille kahdelle liikkeelle. Toisin kuin totuuden Henki, joka ajaa yhteyttä erilaisuudessa (perikoreesi), nämä liikkeet rohkaisevat sekaannukseen (homo-gamia) tai alamaisuuteen (poly-gamia). Lisäksi ne vaativat itselleen universaalia ja totalitaarista valtaa, ovat väkivaltaisia ja suvaitsemattomia perheiden, yhteiskuntien ja kirkkojen tuhoajia ja avoimen kristofobisia. 
”Sillä meillä ei ole taistelu lihaa ja verta vastaan…” Meidän tulee olla inklusiivisia ja toivottaa tervetulleeksi kaikki mikä on inhimillistä, mutta sitä mikä tulee Viholliselta ei voi eikä sitä saa omaksua. Et voi yhdistää Kristusta ja Beliaria! Mitä fasismi ja kommunismi olivat 1900-luvulla, sitä läntiset homo- ja abortti-ideologiat sekä islamilainen fanatismi on nyt."

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Martin Scorsese: Silence

Siitä on ehkä kuukausi kun näin elokuvateatterissa Martin Scorsesen ohjaaman Silencen. Nimensä mukaisesti elokuva veti hiljaiseksi. Kyseessä oli vaikuttava elokuva, mutta se herätti isoja teologisia kysymyksiä. Seuraava pohdintani niistä sisältää juonipaljastuksia.

Tulin siihen tulokseen, että lopulta elokuva on kuva ajastamme. Elokuvassa hengelliseksi ihanteeksi asetetaan Kristuksen polkeminen ja täydellinen mukautuminen vallitsevaan kulttuuriin. Silti ajatuksien tasolla hyväksytään vielä usko Kristukseen kunhan tämä ei näy mitenkään käytännön elämässä. Näin usko intellektualisoidaan täysin ja riisutaan pois kaikesta konkreettisista ilmauksista. Tällaiseen liberaaliteologiseen projektiin papit elokuvassa pakotettiin ja monella tapaa se on aikamme ihanne.

Juuri tähän on painetta aikanamme esimerkiksi seksuaalieettisissä kysymyksissä. Saat ajatella asioista miten tahdot, mutta vallitsevasta ortodoksiasta et käytännön tasolla saa poiketa. Ja moni kristitty valitsee näissä kysymyksissä elokuvan päähenkilöiden tien. Mukautuu käytännössä, mutta ei mielensä perukoilla. Papeilla puolestaan kasvaa päivä päivältä lista asioista, joista ei enää oikein uskalla opettaa, vaikka niistä Raamatussa puhutaankin. Kovassa paineessa se on jossain määrin ymmärrettävää ja Jumala olkoon armollinen.

Kuitenkaan kirkon tulevaisuuden kannalta tällainen toiminta ei ole kestävää eikä rakentavaa. Jeesuskin varoittaa vakavasti: ”Joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa.” Siksipä elokuvan koskettavinta antia olikin tavallisten kristittyjen valtavat uhraukset uskonsa vuoksi. Marttyyrien veressä on kirkon siemen. Se on totta myös aikamme mediarovioilla.

Suosittelen siis elokuvaa, mutta tietyin varauksin.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Bonhoeffer - pastori, marttyyri, näkijä, vakooja

Eric Metaxas: Bonhoeffer - pastori, marttyyri, näkijä, vakooja
2013, Päivä Osakeyhtiö

Dietrich Bonhoefferin elämä ei liene niitä tavallisimpia. Hän oli aatelistaustainen saksalainen pappi, joka väitteli teologian tohtoriksi vain 21-vuotiaana. Jo alle kolmekymppisenä hänestä tuli natsi-ideologiaa vastustavan tunnustuskirkon tärkeimpiä hahmoja. Osallistuttuaan luterilaisena pappina epäonnistuneeseen juoneen Hitlerin salamurhaamiseksi hänet teloitettiin vain viikko ennen Hitlerin kuolemaa vankileirillä.

Bonhoefferin elämä tarjoaa siis kaikki ainekset kiinnostavaan elämäkertaan. Eric Metaxas on hyödyntänyt nämä mahdollisuudet ja kirjoittanut varsin vauhdikkaan, kiinnostavan ja koukuttavan kirjan Bonhoefferin elämästä. Samalla teos on yleispätevä kertaus siihen, mitä Saksan evankelisessa kirkossa tapahtui Hitlerin aikana.

En ole vieläkään saanut oikein ratkaistuksi onko Bonhoeffer lopulta lintu vai kala. En siis ole mitenkään varma mitä Bonhoefferista pitäisi lopulta ajatella. Tiedän, että Bonhoefferin kirjat Yhteinen elämä ja Kutsu seuraamiseen ovat erittäin hyviä hengellisiä kirjoja. Jo niiden pohjalta pidän häntä jonkinasteisena nerona. Tätä taustaa vasten kävin innokkaana Metaxasin kirjan kimppuun haluten oppia ymmärtämään Bonhoefferia paremmin.

Tässä kohtaa tuli vastaan kirjan varsinainen ongelma. Metaxas ei avannut Bonhoefferin ajattelua kovin syvällisesti. Tämä oli elämäkerta, jossa pääpaino oli ihmissuhteissa ja Bonhoefferin toiminnassa. Toki Bonhoefferin keskeisiä ajatuksia kuvattiin jonkin verran ja maallikolle tämä varmaan riittänee, mutta olisin siitä huolimatta kaivannut syväluotaavampaa otetta Bonhoefferin rikkaaseen teologiaan. Tämä olisi ollut tärkeää etenkin kun hänestä on nykyään tullut vähän jokaiselle mahdolliselle suunnalle pyhimys, joka oikeuttaa juuri sen suuntauksen teologian. Nyt Bonhoefferin ajattelua avattiin vain pääpiirteittäin ja esimerkiksi Bonhoefferin luterilaisuus ei kirjasta juuri tullut esiin. Elämäkerrasta jäi sellainen maku, että Metaxas pyrki esittelemään Yhdysvaltain evankelikaaleille pyhimyksen, jonka he voisivat kanonisoida itselleen.

Muutamia mielenkiintoisia yksityiskohtia Bonhoefferin teologiasta kirja kuitenkin avaa. Ollessaan New Yorkissa evakkomatkalla Saksasta 1939 Bonhoeffer meni Riversiden kirkkoon, joka oli liberaaliteologian omaksuneista seurakunnista keskeisin Yhdysvalloissa. Siellä kuulemaansa liberaaliin saarnaan Bonhoeffer tuskastui täysin. Hän sanoi siitä profeetalliset sanat: ”Tulee päivä, jolloin myrsky riehuu täydellä voimalla tällaisen uskonnollisen tarjonnan yllä, jos Jumala itse on vielä jossakin kohtaa näyttämöä.” Samana iltana hän meni fundamentalistiseen presbyteeriseurakuntaan, jonka saarnaan hän puolestaan oli erittäin tyytyväinen seuraavin sanoin: ”Tämä on eräänä päivänä oleva vastarintaliikkeen keskus, kun Riversiden kirkko on jo aika sitten muuttunut Baabelin temppeliksi. Olin erittäin iloinen tuosta saarnasta.” Käy siis ilmi, että jossakin vaiheessa Bonhoeffer näki liberaaliteologian vastaavana asiana kuin natsi-ideologian omaksuneet kristityt Saksassa. Amerikkalaiset taistelivat liberaaliteologiaa vastaan yhtä lailla kuin saksalaiset natsismia vastaan. Molempien taistelu oli todellinen.

Bonhoefferin vankilakirjeissä kirjoittamat asiat uskonnottomasta kristinuskosta Metaxas ohittaa nopeasti todeten vain, että nämä olivat yksityistä pohdintaa, jollaista Bonhoeffer ei laajemmin edustanut. Metaxas voi olla oikeassa, mutta teologina olisin kaivannut vähän enemmän lihaa luiden ympärille. Ilmaan jää myös kysymys reformoidun Karl Barthin vaikutuksesta Bonhoefferin teologiaan. Esimerkiksi puheet uskonnottomasta kristinuskosta kuulostavat omiin korviini äärimmilleen viedyltä barthilaisuudelta.

Bonhoeffer irtaantui lopulta tunnustuskirkosta, jotta voisi osallistua Hitlerin salamurhaan täysin panoksin. En tiedä oliko se hyvä ratkaisu, mutta sellaisena Metaxas sen esittää. Ehkä Bonhoefferin loppuaikojen teologia muuttui tämän päätöksen vuoksi. Kaikesta jää kuitenkin vaikutelma että Bonhoeffer oli teologina ja persoonanakin moniulotteisempi kuin Metaxas antaa ymmärtää.

Joka tapauksessa varmastikaan mitään sellaista kuin natsi-ideologian omaksuneet Saksalaiset kristityt ei olisi koskaan päässyt syntymään, ellei sitä ennen oltu möyhennetty liberaaliteologialla koko kristinuskon perustukset murskaksi. Kirjasta käy ilmi, että kirkollinen elämä oli jo tuolloin Saksassa protestanttisella puolella liberaaliteologian läpitunkemaa. Kun julistuksella ei ollut mitään Raamattuun sidottua sisältöä, sen pystyivät valtaamaan maalliset poliittiset ideologiat, jotka tekivät siitä selvää jälkeä. Kun usko ilmoitukseen loppuu, mitäpä muuta jää jäljelle kuin vallitsevat poliittiset ideologiat. Saksassa se tarkoitti natsismia, meidän aikanamme ehkä sukupuolineutraali-ideologia tekee vastaavaa jälkeä kirkossa.

Sen vuoksi parasta antia kirjassa olivatkin kuvaukset tunnustuskirkon taistelusta Hitlerin ideologian omaksunutta Saksan virallista evankelista kirkkoa eli "Saksalaisia kristittyjä" vastaan. Käy selväksi, että jopa natseja vastaan kirkosta vain pieni hajanainen vähemmistö sai aikaiseksi jonkinlaista vastavirtaa. Ihminen on keskimäärin sopeutuvainen vallitseviin oloihin. Suurin osa protestanttisista kristityistä meni vallitsevan ideologian mukana liikoja kyselemättä. Kirjan vahvin opetus oli itselleni se, että kristityillä on kaikkina aikoina vaarana mukautua maailman vallitseviin ideologisiin virtauksiin. Saksassa siitä maksettiin äärimmäisen kova hinta.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Trumpin voitto ja länsimaiset yhteiskuntautopiat

Muutama päivä on kulunut Trumpin voitosta, enkä vieläkään ole löytänyt suomeksi tyydyttävää selitystä siitä, miksi näin pääsi käymään. On siis pakko yrittää itse.

Yleinen narratiivi Trumpin voitosta on ollut, että pettyneet työväenluokan köyhät valkoiset miehet ovat paremman elämän toivossa menneet äänestämään Trumpia huolimatta hänen persoonansa ongelmista. Clintonin puolestaan nähtiin vain jatkavan Obaman politiikkaa eikä näin tuovan heidän kannaltaan mitään muutosta asiaan.

Clintonin kannattajien ja median luoman kuvan mukaan Trump on lähinnä seksistinen, valehteleva, epävakaa, narsistinen, rasistinen ja hölmö miljardööri, joka ajaa ainoastaan omaa etuaan. Häntä äänestävät vain säälittävät tapaukset, jotka epätoivoissaan ovat valmiita äänestämään ketä tahansa hullua, jotta heidän protestinsa kuultaisiin. Missään nimessä Trump ei ole millään tavalla vakavasti otettava ehdokas. Tätä narratiivia Suomenkin media on toistellut ennen vaaleja ja vaalien jälkeen.

Riippumatta siitä onko tämä narratiivi totta vai ei, se ei kuitenkaan ota huomioon laajempaa historiaa ja kokonaiskuvaa. Ensinnäkin Clinton voitti äänestyksen ylivoimaisesti pienituloisten keskuudessa. Trump sen sijaan oli voittaja keskituloisten parissa ja siitä ylöspäin kaikissa tuloluokissa. Trumpin voittoa ei voi siis selittää materialistisesti pelkästään työttömien ja syrjäytyneiden kapinana talouseliittiä vastaan. Paljon todennäköisempää on että Trumpin voitossa on pohjimmiltaan kyse tuloluokat ylittävistä henkisistä arvoista ja koko läntisen maailman tulevaisuudesta.

Elämme aikaa, jolloin kulttuurinmuutos on ollut nopeampaa kuin koskaan aiemmin elinaikanamme. Sen vuoksi arvokysymyksistä on tullut politiikassa hyvin keskeisiä verrattuna menneisiin vuosikymmeniin.

Vasemmisto kaikkialla länsimaissa pyrkii saamaan voimaan utopistisen yhteiskuntakokeilun, jonka lopputuloksena pitäisi syntyä ketään syrjimätön ihanneyhteiskunta. Tätä tavoitetta on toteutettu läntisissä yhteiskunnissa jo pitkälle ja siinä pyritään menemään koko ajan pidemmälle. Valitettavasti tämä yhteiskuntautopia perustuu väärään ihmiskuvaan. Vasemmiston mukaan ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja siksi on mahdollista yhteiskunnallisten rakenteiden keinoin saada aikaan yhteiskunta, jossa syrjintä loppuu ja kaikilla on onnellinen elämä.

Kristinuskon mukaan tämä on syntiinlankeemuksen vuoksi mahdotonta. Vaikka yhteiskunnasta luodaan minkälainen, ihmisissä elää aina taipumus pahaan. Tähän pahaan ei löydy tämän maailman sisältä vastausta. Pyrkiessään yhteiskunnan keinoin poistamaan pahuuden maan päältä vasemmisto asettuu asemaan, joka uskonnoissa on varattu ainoastaan Jumalalle. Kun politiikka pyrkii pelastamaan ihmisen, siitä tulee epäjumalanpalvelusta.

Sen vuoksi vasemmiston sinänsä hyvästä tavoitteesta tehdä maailmasta ketään syrjimätön paikka on tullut mitä autoritaarisin vallan väline. Aina kun saadaan syrjinnän tieltä yksi asia pois, löydetään uusia entistä pienempiä asioita, jotka edustavat syrjintää. Tämä kierre on loputon ja johtaa lopulta siihen, että kukaan ei voi välttää kohdallaan syrjintäsyytöstä. Jokainen joutuu yhä uusin ja uusin tavoin osoittamaan yhteiskunnallisen kelpoisuutensa ja syrjimättömyytensä. Syrjintää kaivetaan kaikin voimin ja mitä moninaisimmin metodein sekä yksilöistä että rakenteista esiin. Tämä johtaa lopulta yhteiskunnallisten vapauksien täydelliseen katoamiseen.

Tavallinen ihminen, joka vain haluaa elää niin kuin maassamme on aina eletty, joutuu näiden uusien syrjimättömyyden moraalinvartijoiden ensimmäiseksi uhriksi. Hänestä tehdään paha ihminen. Jos kannatat miehen ja naisen avioliittoa, olet homofobinen. Jos olet sitä mieltä, että sukupuolia on kaksi, olet transfobinen. Jos ajattelet, että länsimainen yhteiskunta ihmisoikeuksineen ja laillisuusperiaatteineen on parempi kuin islamilainen umma, olet rasistinen. Jos olet huolestunut maamme turvallisuudesta, olet ksenofobinen ja niin pois päin. Jos asiat menevät samaa tahtia kuin tähän asti, kymmenen vuoden päästä tässä on monta kertaa pitempi lista asioita, joiden perusteella joudut syytetyn penkille ja yhteiskunnalliseksi hylkiöksi.

Kaikista näistä tavallisista mielipiteistä, jotka ennen olivat täysin valtavirtaa ja johon meitä peruskoulussa kasvatettiin, onkin viimeisen muutaman vuoden aikana tullut yhtäkkiä ajatusrikoksia. Yhteiskuntautopian tavoittelu on tehnyt suuresta osasta kansaa pahoja ihmisiä, joiden kanssa ei voi olla missään tekemisissä. Media on yhtynyt tähän vasemmiston maailmankuvaan ja leimaa kaikki toisinajattelijat vihapuhujiksi tai äärioikeistolaisiksi. Tavallinen ihminen huomaa että läntiset uskonnonvapauden ja sanavapauden perusarvot haihtuvat kuin tuhka tuuleen heti, jos on vain mahdollista päästä lähemmäksi vasemmiston ihanneyhteiskuntaa.

Yhä pidemmälle menevä vasemmisto saa aikaan sen, että ihmiset haluavat laittaa stopin tälle kaikelle. He haluavat elää elämäänsä niin kuin ennenkin ja käyttää sananvapauttaan ja muita länsimaisia perusarvoja tulematta kohdelluksi rikollisena ja alempiarvoisena ihmisenä.

Tavallinen ihminen näkee kuinka utopistisen ihanneyhteiskunnan suvaitsevaisuuspuhe leviää joka tuutista ja saa valtaansa yhä suuremman osan ihmisen elämästä. Sen tuomat rajoitukset koskevat yhä uusia elämänalueita. Siksi hänelle ei enää riitä, että äänestää niitä samoja puolueita ja konservatiivisia poliitikkoja, joita hän tähän asti on äänestänyt, koska heidän aikanaan tilanne on mennyt koko ajan huonommaksi. Siksi tavallinen ihminen kääntyy hakemaan jotain tahoa, joka näyttää voimakkaammalta.

Amerikassa tämä taho oli Trump. Pelkällä olemuksellaan hän räjäyttää ilmaan kuvitelman syrjimättömästä ihanneyhteiskunnasta. Trumpia ei siis valittu presidentiksi siitä huolimatta, että hän oli narsisitinen, seksistinen, rasistinen öykkäri, vaan juuri sen takia. Ihmiset olivat kyllästyneitä heitä kohtaavaan jatkuvaan syyllistämiseen ja halusivat johtajakseen jonkun, joka omalla mahdottomuudellaan tekisi täydellisen lopun vasemmiston yhteiskuntautopioista, poliittisesta korrektiudesta ja länsimaailman vallanneesta uusmoralismista.

Sama kuvio tulee toistumaan myös Euroopassa. Ihmiset kääntyvät yhä enemmän oikealle ja myös äärioikealle, koska vasemmiston maailmankuva ei ole realistinen ja sitä yritetään vallan ja median kautta pakottaa heille. Trumpia ei nostanut valtaan äärioikeisto vaan yhä pidemmälle menevä vasemmisto. Äärioikeiston nousu on vain reaktioita siihen. Niin se oli 30-luvullakin. Hitleriä ei äänestetty valtaan siksi, että Saksan kansa yhtäkkiä kääntyi pahaksi. Hitler nousi valtaan, koska nähtiin, mitä Neuvostoliitossa tapahtuu kommunistien käsissä ja Stalinin vainoissa. Oltiin valmiita äänestämään ketä tahansa henkilöä, joka olisi kyllin vahva estämään sen. Pelkään, että sama on toistumassa länsimaissa uudelleen. Enkä näe, että se voisi pysähtyä, ellei vasemmisto ota takapakkia omissa unelmissaan.

torstai 6. lokakuuta 2016

Herätysliikkeet ja eurooppalaisuuden syvin olemus

Joseph Ratzinger and Marcello Pera: Without Roots. The West, Relativity, Christianity, Islam.

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kynnyksellä on kysyttävä, keitä me olemme, mistä tulemme ja mihin olemme matkalla. Mikä on Suomi muiden kansojen joukossa? Britannian ero Euroopan unionista on saanut monet Suomessakin kyselemään, mitä tarkoittaa olla osa Eurooppaa. Onko eurooppalaisuudella maantieteen lisäksi jotain henkistä tai kulttuurista sisältöä, vai onko se vain kuori, joka peittää alleen kaikki erilaiset ajatukset, ideologiat ja uskonnot, jotka sen alueella sattuvat olemaan?

Vuonna 2004 silloinen kardinaali Joseph Ratzinger, josta seuraavana vuonna tuli paavi Benedictus XVI, sekä Italian senaatin presidentti, tieteenfilosofian professori Marcello Pera, pitivät sattumalta peräkkäisinä päivinä luennot Euroopasta ja sen olemuksesta. Huomattuaan yhteensattuman molemmat kommentoivat toistensa luentoja ja kirjeenvaihdon pohjalta syntyi keskustelukirja otsikolla Without Roots. The West, Relativity, Christianity, Islam. Asetelma on herkullinen: tuleva paavi ja tunnettu ateistifilosofi keskustelevat Euroopan ideasta ja tulevaisuudesta. Yllättävää onkin, että molemmat löytävät yhteisen sävelen kritisoidessaan erityisesti Euroopan halvaannuttavaa relativismia.

Marcello Peran mukaan lännessä on syntynyt kapitalismi, moderni tiede, liberalismi, kirkon ja valtion erottaminen, laillisuusperiaate, hyvinvointivaltio, demokratia, kansainväliset sopimukset ja julistukset sekä ihmisoikeudet. Näillä läntisillä keksinnöillä on universaalia merkitystä, eikä kristinuskon vaikutusta niihin voida ohittaa. Sen sijaan islamin kulttuuripiirissä mitään tällaista ei ole kehittynyt. Siksi hänen mukaansa lännessä täytyy voida sanoa suoraan, että läntiset instituutiot ovat parempia kuin niiden islamilaiset vastineet. Tämän ei tarvitse johtaa konfliktiin islamin kanssa, vaan sen tulisi olla lähtökohta dialogiin.

Relativismi olettaa wittgensteinilaisten kielipelien hengessä, että kulttuureja ja maailmankatsomuksia ei voida vertailla suhteessa toisiinsa. Pera kritisoi tällaista johtopäätöstä todeten, että riittää, kun eri maailmankatsomuksia omaavat käyvät dialogiin, kuuntelevat toistensa kritiikkejä ja katsovat, kuka keskustelusta selviää voittajana. Pera hylkää myös relativismin, joka pohjautuu derridalaiseen dekonstruktioon, sillä se joutuu lopulta dekonstruoimaan itsensä. Peran mukaan relativismi on saanut nykyään niin vallitsevan aseman, että uskoa totuuteen ei enää ole, totuuden pelätään johtavan aina fundamentalismiin ja pelkkä totuuden olemassaolon myöntäminen herättää pelkoa. Sama relativismi on soluttautunut myös kristilliseen teologiaan.

Molemmat ajattelijat ovat yhtä mieltä siitä, että Eurooppa on kriisissä, jonka syynä on pitkälti relativismi. Ratzingerin mukaan Euroopan tulevaisuudesta on kaksi kilpailevaa visiota. Oswald Spenglerin mukaan jokainen kulttuuri käy läpi tietyt vaiheet syntymästä kasvun kautta kukoistukseen ja hitaaseen laskuun, kunnes lopulta kulttuuri ikääntyy ja kuolee. Spenglerin mukaan Eurooppa on matkalla kohti loppuaan huolimatta kaikista yrityksistä elvyttää sitä. Spenglerin visiolle kilpailevan näkemyksen on esittänyt Arnold Toynbee. Toynbeen mukaan todellinen kehitys ei ole teknologista vaan henkistä kehitystä. Lännen kriisi johtuu Toynbeen mukaan siitä, että uskonto on hylätty ja sen tilalle on tullut teknologia, nationalismi ja militarismi. Toynbee nimeää tämän kriisin yhdellä sanalla: sekularismi. Lääkkeenä tähän kriisiin lännen uskonnollinen perintö tulisi jälleen ottaa käyttöön, erityisesti läntisen kristinuskon perintö. Toynbee jättääkin lännen tulevaisuuden ”luovien vähemmistöjen” harteille.

Ratzinger yhtyy Toynbeen ajatukseen ja toteaa, että Euroopan olemassaololle keskeistä ovat nämä luovat vähemmistöt. Tunnustavat kristityt ovat monessa paikkaa joutuneet vähemmistöön, ja tällaisten vakaumuksellisten vähemmistöjen olemassaolo on Ratzingerin mukaan erittäin tärkeää kirkossa, kirkolle ja ennen kaikkea yli kirkon koko yhteiskunnalle. Vakaumukselliset vähemmistöt muodostuvat ihmisistä, jotka ovat kohdatessaan Kristuksen löytäneet helmen, joka antaa arvon kaikelle elämälle, ja niin vakuuttuneet, että kristinuskon moraaliset velvoitteet eivät ole painolasti, joka kahlehtii ihmiskunnan, vaan pikemminkin siivet, jotka kantavat sitä ylöspäin. He elävät tavalla, joka vakuuttaa myös ulkopuoliset, ja tuovat iloa antaen koko yhteiskunnalle uuden näkökulman. Jotta uskonnolla voi olla moraalista voimaa kaikkia ihmisiä kohtaan, siinä täytyy olla tällaisia vakaumuksellisia vähemmistöjä. Ratzinger vielä tähdentää, ettei vakaumuksellisten vähemmistöjen olemassaolossa ole mitään lahkolaista.

Nähdäkseni Suomessa tällaisia vakaumuksellisia vähemmistöjä edustavat juuri herätysliikkeet. Ne ovat löytäneet Kristuksessa helmen, josta haluavat pitää kiinni, ja myös erottuvat elämänmenollaan muusta yhteiskunnasta. Ratzingerin ajatusten pohjalta voidaan siis sanoa, että herätysliikkeillä on edelleen keskeinen merkitys koko Suomen tulevaisuutta ajatellen.

Ratzinger ajattelee, että Eurooppa ei ole vain alue vaan kulttuurinen ja historiallinen käsite. Euroopan identiteettiin kuuluu hänen mielestään kolme keskeistä asiaa. Ensimmäinen on ihmisarvo, joka tulee Luojalta ja josta kaikki ihmisoikeudet loogisesti seuraavat. Sellaisten arvojen olemassaolo, joita kukaan ei voi muuttaa, on varma takuu vapaudesta ja ihmisen suurenmoisuudesta.

Toinen Euroopan identiteettiin olennaisesti liittyvä tekijä on perhe ja avioliitto. Monogaaminen miehen ja naisen avioliitto on tuonut oman leimansa Eurooppaan ja muodostanut yhteiskunnan perusyksikön. Ratzingerin mukaan avioliiton kadotessa tai muuttuessa Eurooppa lakkaa olemasta Eurooppa. Avioliittoa ovat uhanneet helpot avioerot, avoliitot ja tuoreimpana vaatimukset avioliitoista homoseksuaalien parisuhteille. Ratzinger sanookin tiukasti, että avioliitto on koko ihmiskunnan historian ajan ollut miehen ja naisen välinen ja siksi homoseksuaaliset liitot vievät Euroopan ihmiskunnan moraalisen historian ulkopuolelle. Ratzingerin mukaan sukupuolineutraalien avioliittojen seuraukset ovat Euroopalle äärimmäisen vakavat. Hän toteaakin, että Euroopan on saastuttanut outo tulevaisuuden näköalattomuus, jossa lapset nähdään uhkana nykyhetkelle, taakaksi eikä toivon tuottajaksi. Tässä hän näkee nykyajassa yhtymäkohtia Rooman valtakunnan tuhoon.

Kolmas keskeinen osa Euroopan identiteettiä on uskonto. Sen suhteen Euroopan on Ratzingerin mukaan vallannut kummallinen patologinen itseinho. Länsi pyrkii olemaan avoimempi ja ymmärtävämpi ulkopuolisten arvoja kohtaan, mutta on samalla menettänyt kykynsä rakastaa itseään. Oma historia nähdään lännessä halveksittavana ja tuhoisana, eikä enää kyetä arvostamaan sitä, mikä on suurta ja puhdasta. Sen vuoksi Euroopan tarvitsisi selviytyäkseen jälleen nöyrästi hyväksyä itsensä.

Monikulttuurisuus voi johtaa oman perinnön hylkäämiseen ja kieltämiseen. Ratzingerin mukaan monikulttuurisuus ei voikaan selviytyä ilman yhteisiä lähtökohtia ja arvoja, eikä varsinkaan ilman kunnioitusta pyhää kohtaan. Jos kiellämme oman uskonnollisen perintömme, menetämme Euroopan identiteetin ja samalla epäonnistumme muiden auttamisessa. Maailman muille kulttuureille eurooppalaisessa absoluuttisessa sekularismissa on jotain hyvin vierasta. Siksi monikulttuurisuus itsessään vaatii, että palaamme jälleen omaan perintöömme ja uskontoomme.

Ratzingerin ja Peran analyysi Euroopan ongelmista ja identiteetistä on hyvin ajankohtainen ja osuu suoraan myös suomalaisen elämänmenon sydämeen. Muutettavat muuttaen voidaan sanoa, että jos etsimme Suomen ideaa, on keskeistä säilyttää usko ihmisarvoon, miehen ja naisen avioliittoon sekä omaan uskonnolliseen perinteeseen. Herätysliikkeillä on ollut Suomen historiassa suuri vaikutus, eikä niiden merkitys kansakunnan kohtalon muovaajina ja luovina vähemmistöinä varmastikaan heikkene tulevaisuudessa.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Yksipuolinen suvaitsevaisuus

Suvaitsevaisuutta markkinoidaan nykyään oikean eettisen elämän kruununjalokivenä. Kuitenkin hyvin pintapuolisellakin tarkastelulla huomaa, että suvaitsevaisuus on usein yllättävän yksipuolista. Seksuaalivähemmistöjä suvaitaan oikein mielellään, mutta samaan aikaan ollaan hyvin suvaitsemattomia konservatiivisia kristittyjä ja eettisissä kysymyksissä heidän laillaan ajattelevia ihmisiä kohtaan.

Suvaitsevaisuuden yksipuolisuuteen on suuresti vaikuttanut 1900-luvulla elänyt vasemmistofilosofi Herbert Marcuse. Marcuse kehitteli ns. sortavan tai tukahduttavan suvaitsevaisuuden (repressive tolerance) idean, joka on kaikesta päätellen saanut paljon vaikutusvaltaa. Vasemmistolaisen Marcusen mukaan yhteiskunta on lähtökohtaisesti niin sortava ja eriarvoistava, että tulisi olla suvaitsematon ja syrjivä suvaitsevaisuuden ja vapauden nimissä. Hän vaihtoi syrjimättömän eli aidon suvaitsevaisuuden, joka suvaitsee kaikkia näkökantoja, sortavaan suvaitsevaisuuteen. Sortava suvaitsevaisuus ei suvaitse eri mieltä olevia, sillä Marcusen mukaan aito suvaitsevaisuus hyödyttää lähinnä sitä joka on vallassa.

Marcuse siis käänsi koko suvaitsevaisuuden idean ympäri. Kun suvaitsemattomia ei tule suvaita ja kun itse saa määritellä keitä suvaitsemattomat ovat, niin mitään aitoa suvaitsevaisuutta ei jää jäljelle. Marcuse itse meni niin pitkälle, että hänen mielestään sortavan suvaitsevaisuuden tulisi ulottua ihmisten ajatuksiin, mielipiteisiin, sanoihin, koulutukseen ja tieteeseen. Sortavan suvaitsevaisuuden airut on poliittinen korrektius, joka pyrkii tukahduttamaan kaiken puheen ja ajattelun vain tietyn viitekehyksen sisälle.

Jokainen, joka uskaltaa julkisesti olla eri mieltä vallitsevasta ajattelutavasta, saa päälleen internetin suurten joukkojen vihan ja hänet demonisoidaan valtakunnan medioissa. Näin sortava suvaitsevaisuus on putkahdellut esiin maassamme viime vuosina ja Marcusen ajatukset näyttävät olevan voimissaan. On selvää, että kristinusko on ensimmäisten kärsijöiden joukossa sortavan suvaitsevaisuuden vallatessa alaa. Siksi on tärkeää, että kristityt käyttävät rohkeasti ääntään eivätkä vaikene sortavan suvaitsevaisuuden puristuksessa.

Anglikaanisen kirkon piispa ja yksi maailman johtavista raamatuntutkijoista N. T. Wright on sanonut suvaitsevaisuudesta, että ”suvaitsevaisuus on halpa ja ala-arvoinen parodia rakkaudesta.” Wrightin mukaan suvaitsevaisuus ei ole kristitylle mikään suuri hyve tavoiteltavaksi, vaan rakkaus on paljon vaikeampaa ja hankalampaa. Liian helposti tyydymme rakkauden ja anteeksiannon sijaan vähempään eli pelkkään suvaitsemiseen, joka on etäistä hyväksymistä eikä maksa minulle mitään. Rakkaus vaatii paljon enemmän ja aikaansaa muutosta. Jeesuskaan ei käskenyt suvaitsemaan toisia vaan rakastamaan: ”Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” (Joh. 15:12)

Siksi tulevaisuudessa en aio suvaita ketään. Mutta rakastaa yritän sen armon mukaan, mikä minulle on annettu.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Saarna 1. paastonajan sunnuntaina

Matt. 4:1–11

Sanotaan, että ihmistä kiusaavat nuorena lihan himot, keski-ikäisenä rahan ja vallan himot sekä vanhana omavanhurskauden kiusaus. Näiden asioiden äärellä olemme jokainen kamppailleet ja tulemme kamppailemaan.

Jeesuksen julkinen toiminta heti hänen kasteensa jälkeen alkaa kertomuksella Jeesuksen kiusauksista tai koettelemuksista. Jeesus antautui kaikkiin niihin koetuksiin ja vaaroihin, joita inhimillinen elämä pitää sisällään. Näin hän osoittautui todelliseksi ihmiseksi ja messiaaksi, joka ymmärtää niitä, joita hän on tullut pelastamaan kuten Heprealaiskirjeen kirjoittaja pariinkin otteeseen muistuttaa:

”Niinpä hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja hän voisi Jumalan edessä sovittaa kansansa synnit. Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.” ja toisaalla heprealaiskirjeessä: ”Meidän ylipappimmehan jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan; hän ei vain langennut syntiin.”

Ihminen, joka kamppailee kovasti vaikkapa seksuaalisen elämän kiusausten tai rahan ja vallan tai omavanhurskauden kiusausten kanssa, saattaa pohtia, miksi Jeesusta ei kiusattu juuri samoilla kiusauksilla kuin itseäni. Toki Jeesuksen kiusaukset liittyvät meidän elämämme kiusauksiin, mutta Jeesuksen kiusausten kohdalla kyse oli enemmästäkin kuin vain yksittäisistä moraalisista rikkomuksista.

Mistä niissä sitten oli kyse? Lähtökohta on se, että Kristus on todellinen ihminen, jolla on oikea ihmisen sielu ja ruumis ja joka on elänyt historiassa. Siksi häntä ylipäätään kiusattiin. Kuitenkin samaan aikaan Kristus on myöskin kokonaan Jumala. Synti on puolestaan Jumalan tahdon rikkomista. Jumala ei voi tehdä syntiä, koska hän silloin toimisi omaa olemustaan vastaan, eikä silloin olisi enää Jumala. Jumalan on siis loogisesti mahdotonta tehdä syntiä. Kristuksen yhdessä ainoassa persoonassa inhimillinen ja jumalallinen luonto olivat yhdistyneet. Tämän vuoksi Kristus ei olisi edes periaatteessa voinut syyllistyä mihinkään syntiin tai moraaliseen rikkomukseen, vaan paholaisen täytyi yrittää muulla tavoin tuhota hänen koko tehtävänsä. Siksi Jeesusta ei kiusattu yksittäisillä moraalisilla rikkomuksilla niin kuin meitä usein kiusataan.

Kiusauksissa paholainen asettaa Jeesukselle ansan, jossa hänen koko tehtävänsä luonne ja ihmiseksi tulonsa päämäärä on koetteilla. Paholainen halusi suistaa Jeesuksen pois tehtävästään, joka oli koko ihmiskunnan syntien sovittaminen. Olisipa mikä tahansa näistä kiusauksista onnistunut, Jeesus ei enää olisi ollut sellainen vapahtaja, jollaiseksi hän tuli tänne maailmaan ja jota maailman synti vaati. Siksi paholaisen kiusaukset olivat erittäin taidokkaita.

Koska kyseessä on koko Jeesuksen tehtävän päämäärä ja olemus, on kristityillä kaikkina aikoina vaarana sortua näihin samoihin kiusauksiin yhteisönä eli kirkkona. Aina on vaarana kadottaa näky siitä, kuka Jeesus oikein oli ja mikä oli hänen tehtävänsä ytimessä. Siksi perehdymme nyt Jeesuksen kolmeen kiusaukseen, joita nimitän nälän, uskonnon ja vallan kiusauksiksi.

Aikamme ihmiselle ja ehkä kristityllekään yksikään näistä Jeesuksen kiusauksista ei todennäköisesti vaikuta kiusaukselta vaan suurelta mahdollisuudelta tai jopa ihanteelta, johon olisi ilman muuta tartuttava. Eikö olisi hienoa, jos kristittyinä pystyisimme poistamaan maailman nälän leiviksi muuttuneilla kivillä? Eikö olisi mahtavaa, jos Jumala ilmaisisi itsensä suurin ihmein, joista ei jäisi epäselvyyttä? Eikö olisi upeaa, jos Kristus ja hänen seuraajansa omistaisivat kaikki maailman valtakunnat ja niiden rikkaudet? Silloin Jumalan valtakunta olisi todella laskeutunut maan päälle ja Jumala todella näyttäisi voimansa ja kunniansa. Jos näin kävisi, sehän olisi kristikunnan voitto ja valtava evankelioimisen mahdollisuus. Varmasti silloin jokainen oppisi tuntemaan Herran. Ihmisinä helposti ajattelemme näin, mutta Jeesukselle tällaiset ”mahdollisuudet” olivat torjuttavia kiusauksia.

Kaikissa kiusauksissa on kyse siitä, minkä roolin Jumala ihmisen elämässä lopulta saa. Aina on vaarana se, että Jumalasta tulee jotain toissijaista, joka jää syrjään arkisen elämän huolien alle tai vallitsevien realiteettien puristukseen. Meillä ihmisillä on kaikkina aikoina kiusauksena kiinnittää ensisijainen huomio Jumalan sijaan poliittis-ekonomiseen todellisuuteen ja maailmanparantamiseen, mutta kadottaa huomio kuolleesta ja ylösnousseesta Kristuksesta.

Ensimmäisessä nälän kiusauksessa kiusaaja kehottaa Jeesusta muuttamaan kivet leiviksi. Sekä nälän kiusauksessa että seuraavassa uskonnon kiusauksessa paholainen vetoaa Jeesukseen sanoen, että ”jos kerran olet Jumalan poika”. Jumalaa vastustavat voimat vaativat Jumalalta aina enemmän kuin mitä hän on jo tehnyt. Jumalan pojan pitäisi pystyä poistamaan maailmasta nälkä ja ilmaista itsensä maailmalle selkeällä ihmeellä. Kaiken pitäisi olla näkyvää ja mitattavaa. Tuloksia pitäisi saada aikaan, joista koko yhteiskunta voisi hyötyä. Vasta sitten voisi uskoa messiaan ja Jumalan valtakunnan tulleen keskellemme.

Jeesus ei tällaisiin mitattavuuden ja empirian vaatimuksiin suostu. Näkyvän todellisuuden sijaan ensisijaista on näkymätön, hengellinen todellisuus - suhde Jumalaan - ja sen jälkeen tulevat vasta ihmiselämän fyysiset tarpeet. Meidän ei tulisi mitata pelastusta aineellisen vaan hengellisen todellisuuden mittareilla. Kristus tuli maailmaan poistamaan ihmiskunnan hengellisen nälän, ei fyysistä nälkää. Usko hyvän tekemiseen ei voi korvata uskoa Kristukseen, vaikka toki olemme kristittyinä myös velvolliset huolehtimaan lähimmäisistämme.

Toisessa uskonnon kiusauksessa paholainen pyytää Jeesusta heittäytymään alas temppelimuurin harjalta. Juutalaisen raamatunselitysteos Talmudin mukaan messias ilmestyisi Jerusalemiin ja tekisi temppelinharjalla selvän ihmeen, josta hänet julkisesti tunnistettaisiin luvatuksi messiaaksi. Onkin tärkeä kysymys, miten tunnistamme luvatun messiaan. Haluaisimme niin helposti kristinuskosta voiman ja ihmeiden uskonnon, joka ei jätä mitään epäselväksi.

Jeesus ei näitä ajatuksia hyväksy, koska ilman kärsimystä ja kuolemaa hänen todellinen messiaanisuutensa ei tule esiin. Kristus syöksyi temppelimuurin sijaan korkealta taivaasta maahan ihmiseksi ja lopulta kuolemaan. Hän teki vuoksemme paljon suuremman hypyn kuin näytösluonteisen tempauksen Jerusalemin temppelin muurilla. Ihmeiden metsästyksen sijaan Jeesus on lähtökohtaisesti löydettävissä sanassa ja sakramenteissa. Juuri Jumalan sanalla Jeesus myös joka kerta vastasi näihin paholaisen kiusauksiin.

Kaikkina aikoina kaikille ihmisille ristillä riippuva verinen Jumalan Poika on aina ollut loukkaus, kompastuskivi johon kaadutaan. Temppelimuurilla tapahtuvan ihmeen sijaan messias ilmaisee itsensä ristillä. Siinä Jumala yhtä aikaa sekä näyttäytyy että piiloutuu. Ristillä Jumala ilmoittaa todellisen olemuksensa ja hänen rakkautensa määrän syntistä ihmistä kohtaan. Kuitenkin samalla ristillä Jumala piiloutuu kunniaa, valtaa, voimaa, kauneutta ja rikkautta palvovalta ihmisjärjeltä. Niin kuin Jeesus sanoo: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.”

Kolmannessa kiusauksessa paholainen lupasi antaa Kristukselle kaikki valtakunnat ja niiden loiston pientä polvistumista vastaan. Tästä käy selväksi, että Saatana on tämän maailman jumala, joka omistaa vallan ja rikkauden. Jos siis elämässäsi tavoittelet ajallista rikkautta, valtaa ja kunniaa, älä suotta pyydä niitä Jeesukselta, sillä häneltä et niitä tule saamaan. Hän ei niitä omista. Rikkautta ja valtaa saadaksesi sinun tulee kääntyä ihan toisen tahon puoleen, mitä en kenellekään suosittele.

Jeesuksen kuninkuus ei ole tästä maailmasta. Hän ei ota vastaan kuninkuutta tämän maailman ruhtinaalta vaan Isältä. Tämän vuoksi hän ei polvistu paholaisen edessä. Jeesuksella on valta hänen ylösnousemuksensa seurauksena, jota ovat edeltäneet risti ja kuolema. Siksi Kristuksen valtakunnalla ei ole samanlaista loistoa ja kirkkautta kuin tämän maailman ruhtinaan valtakunnilla. Se vaikuttaa tämän maailman valtakuntien vierellä pieneltä, heikolta ja puristuksissa olevalta.

Kristityllä onkin aina kiusaus mukautua maailmaan, sen valtakuntien ja niiden loiston vaatimuksiin, sekoittaa kristinuskon arvot maailman arvojen kanssa ja näin luopua omasta identiteetistään. Niin helposti olemme hiljaa omasta sanomastamme ylenmääräiseen poliittisen korrektiuden paineessa. Toisaalta on myös suuri kiusaus pönkittää kristinuskon sanomaa ja voimaa maallisen vallan keinoin. Tälle tielle Kristus ei kuitenkaan lähde, sillä kristinusko on vapauden uskonto johon eivät kuulu miekkalähetykset ja uskonsodat.

Jeesuksen kiusauksien hengessä haluaisimme tehdä kristinuskosta merkittävän poliittis-ekonomisen toimijan, joka tyydyttäisi ihmisen fyysiset tarpeet, tarjoaisi selviä merkkejä ja uskonnollisia kokemuksia sekä omistaisi vallan maan päällä. Tämä ihannekuva uskonnosta on suuri kiusaus, joka on Jeesuksen jalanjäljissä torjuttava. Uskonnollisten harhakuvien sijaan Jeesus paljastaa itsessään todellisen Jumalan, joka voitti kaikki paholaisen kiusaukset.

Sen vuoksi sinäkin voit kaikissa kiusauksissa turvautua Kristukseen, joka ei ainoastaan kärsinyt ja kuollut syntiesi tähden, vaan myös täytti kaikki lain vaatimukset syntymästä kuolemaansa asti. Luther sanoi, että lakia ei ole annettu ihmisten käsiin, jotta he täyttäisivät sen, vaan se on annettu Kristuksen käsiin, jonka oli määrä tulla ja täyttää se. Kristus täytti lain eikä langennut kiusauksiin. Kun uskot häneen, koko Kristuksen toiminta elämässä ja kuolemassa luetaan sinun hyväksesi. Hänen sovittavan kuolemansa lisäksi myös hänen täydellinen elämänsä luetaan sinun ansioksesi. Hänessä saamme osaksemme siis kaikista pyhimmän ja täydellisimmän ihmisen kaikki hyvät teot. Siihen voit kaikissa kiusauksissa tarrautua.