Ateismi ampuu ohi maalistaan
Nykyään monet tunnustautuvat ateisteiksi ja esiintyvät varsin aggressiivisesti sellaisina. Näistä tempauksista olemme lukeneet sanomalehtien sivuilta. Milloin on mainostettu bussin kyljessä, milloin vaihdettu Raamattuja pornolehtiin. On siis yritetty mennä ja tehdä kaikki kansat ateisteiksi.
Ateismi ei ole mitään muuta kuin ihmisen pakenemisyritys kaikkivaltiaan Jumalan ulottumattomiin, mikä on tietenkin mahdotonta. Se on silmien sulkemista, silmien sulkemista todellisuudelle. Voin sanoa, että en näe edessäni olevaa autoa, jos minulla on silmät kiinni. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että autoa ei ole olemassa. Samalla tavoin voimme sulkea ne kanavat itsessämme, joita pitkin saamme tietoa Jumalasta. Se ei silti tarkoita sitä, että Jumalaa ei ole olemassa. Kun ateisti sanoo: ”Jumalaa ei ole”, hän todellisuudessa tarkoittaa vain, että minulla ei ole tietoa Jumalasta.
Oikeastaan kaikki Jumalan olemassaolon kieltämisyritykset koskevat pelkästään sitä kuvaa, mikä ateistilla on Jumalasta. Hän sanoo: ”En usko parrakkaaseen ukkoon tuolla pilven päällä.” Tällaiseen Jumalaan tuskin kukaan muukaan uskoo. Ateistilla on siis tietty kuva Jumalasta, jonka hän järkiperustein yrittää kieltää. Tässä hän saattaa onnistuakin, mutta se ei edelleenkään tarkoita sitä, että Jumala ei olisi olemassa.
Nimittäin ei kukaan, joka ymmärtää millainen Jumala todella on, voi sanoa, että häntä ei ole olemassa. Jumala on jotain, joka on välttämättä olemassa ja josta koko olemassaolo on saanut lähtönsä. Tällaisen kieltäminen on sama kuin sanoisi, että olemassaolo ei ole olemassa.
Ateistit ovatkin saaneet voimaa argumentaatioonsa lähinnä huonoista jumalatodistuksista. Ideana on, että kun pystytään osoittamaan jokin filosofinen todistus Jumalasta vääräksi, niin siitä täytyy seurata, että Jumalaa ei ole olemassa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan silloin ollaan vasta tasoissa.
Meillä on jäänyt kristikunnan läntisessä traditiossa varjoon apofaattinen teologia. Sen mukaan Jumalasta täytyy ennemminkin käyttää sellaisia ilmauksia, jotka kertovat mitä hän ei ole, kuin sellaisia, jotka sanovat, mitä hän on. Jumala ei kokonaan mahdu niihin käsitteisiin, joilla voimme häntä kuvailla. Hän on jotain suurempaa kuin, mitä pystymme käsittämään. Niinpä filosofiset todistuksetkin jäävät jossain mielessä aina vajaamittaiseksi Jumalan suuruudesta ja toisaalta ne eivät ikinä tule vakuuttamaan kaikkia ihmisiä Jumalan olemassaolosta.
Mielestäni oikea strategia keskusteltaessa jumalankieltäjän kanssa ei niinkään ole osoittaa jollain konstilla Jumalan olemassaolo, vaan apofaattinen teologia. Sen perusteella meidän järkemme ja sanalliset käsitteemme eivät riitä keskusteltaessa Jumalasta. Mutta mihin järki loppuu, siinä alkaa usko. Uskon silmin voimme nähdä todellisen Jumalan. Jumalan, joka on olemassa. Jumalan, joka tuli ihmiseksi ja Jumalan, joka rakastaa minua.
Ateismi ei ole mitään muuta kuin ihmisen pakenemisyritys kaikkivaltiaan Jumalan ulottumattomiin, mikä on tietenkin mahdotonta. Se on silmien sulkemista, silmien sulkemista todellisuudelle. Voin sanoa, että en näe edessäni olevaa autoa, jos minulla on silmät kiinni. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että autoa ei ole olemassa. Samalla tavoin voimme sulkea ne kanavat itsessämme, joita pitkin saamme tietoa Jumalasta. Se ei silti tarkoita sitä, että Jumalaa ei ole olemassa. Kun ateisti sanoo: ”Jumalaa ei ole”, hän todellisuudessa tarkoittaa vain, että minulla ei ole tietoa Jumalasta.
Oikeastaan kaikki Jumalan olemassaolon kieltämisyritykset koskevat pelkästään sitä kuvaa, mikä ateistilla on Jumalasta. Hän sanoo: ”En usko parrakkaaseen ukkoon tuolla pilven päällä.” Tällaiseen Jumalaan tuskin kukaan muukaan uskoo. Ateistilla on siis tietty kuva Jumalasta, jonka hän järkiperustein yrittää kieltää. Tässä hän saattaa onnistuakin, mutta se ei edelleenkään tarkoita sitä, että Jumala ei olisi olemassa.
Nimittäin ei kukaan, joka ymmärtää millainen Jumala todella on, voi sanoa, että häntä ei ole olemassa. Jumala on jotain, joka on välttämättä olemassa ja josta koko olemassaolo on saanut lähtönsä. Tällaisen kieltäminen on sama kuin sanoisi, että olemassaolo ei ole olemassa.
Ateistit ovatkin saaneet voimaa argumentaatioonsa lähinnä huonoista jumalatodistuksista. Ideana on, että kun pystytään osoittamaan jokin filosofinen todistus Jumalasta vääräksi, niin siitä täytyy seurata, että Jumalaa ei ole olemassa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan silloin ollaan vasta tasoissa.
Meillä on jäänyt kristikunnan läntisessä traditiossa varjoon apofaattinen teologia. Sen mukaan Jumalasta täytyy ennemminkin käyttää sellaisia ilmauksia, jotka kertovat mitä hän ei ole, kuin sellaisia, jotka sanovat, mitä hän on. Jumala ei kokonaan mahdu niihin käsitteisiin, joilla voimme häntä kuvailla. Hän on jotain suurempaa kuin, mitä pystymme käsittämään. Niinpä filosofiset todistuksetkin jäävät jossain mielessä aina vajaamittaiseksi Jumalan suuruudesta ja toisaalta ne eivät ikinä tule vakuuttamaan kaikkia ihmisiä Jumalan olemassaolosta.
Mielestäni oikea strategia keskusteltaessa jumalankieltäjän kanssa ei niinkään ole osoittaa jollain konstilla Jumalan olemassaolo, vaan apofaattinen teologia. Sen perusteella meidän järkemme ja sanalliset käsitteemme eivät riitä keskusteltaessa Jumalasta. Mutta mihin järki loppuu, siinä alkaa usko. Uskon silmin voimme nähdä todellisen Jumalan. Jumalan, joka on olemassa. Jumalan, joka tuli ihmiseksi ja Jumalan, joka rakastaa minua.
Kommentit
Lähetä kommentti