Luther-säätiön pappisvihkimyksestä nousseita ajatuksia

Suomen kirkollisen keskustelun keskiössä on ollut yksi sana: Luther-säätiö. Sain tänään olla todistamassa tilaisuutta, jossa Luther-säätiölle vihittiin neljä uutta pappia Helsingissä. Tilaisuus oli hieno ja virsilaulun voimasta kirkon katto nousi pari metriä korkeammalle. Paikalla oli myös yle, mtv3 ja nelonen tv-kameroineen, joten julkisuuskin oli taattu.

Luther-säätiötä on kritisoitu siitä, että he eivät noudata kirkollista järjestystä. Toisin sanoen he vihkivät omin päin piispoja ja pappeja. Voiko näin tehdä? Luterilaisuudessa vastaus on yksinkertainen: voi. Nimittäin jokaisen, joka haluaa noudattaa kirkollista järjestystä loppuun asti, tulisi liittyä katoliseen kirkkoon. Luterilaisina olemme jo yhden kirkollisesta järjestyksestä tapahtuneen irtioton lapsia. Se tapahtui reformaatiossa. Silloin vihittiin luterilaisia piispoja ja pappeja ilman kirkollisen auktoriteetin antamaa lupaa vastoin kirkollista järjestystä.

Niinpä se luterilainen, joka kieltää Luther-säätiön pappien tai piispojen vihkimisen teologisen pätevyyden, joutuu kieltämään myös Suomen ev. lut. kirkon piispojen ja pappien pätevyyden, koska molemmat ovat ottaneet irtioton kirkollisesta auktoriteetista.

Eikö tällöin kuka tahansa voisi periaatteessa vihityttää itsensä papiksi tai piispaksi? Tietyssä mielessä tämä onkin luterilaisuuden ongelma. Paras vastaus tähän olisi ehkä se, että tällaista ei voi mennä tekeämään kuin erityisessä hätätilanteessa, jollaiseksi reformaation aika luokiteltiin. Tällaisena hätätilanteena Luther-säätiö pitää myös tätä hetkeä. Mielestäni näkemys on oikeutettu.