Mitä kirkolliskokouksen päätöksen jälkeen?
Kirkolliskokous antoi viime perjantaina (12.11.2010) piispainkokoukselle ohjeen laatia rukous homoparien puolesta. Monet kirkon konservatiivisiiven edustajat ovat sen seurauksena kyselleet pitäisikö nyt erota kirkosta. Tässä kirjoituksessa käsittelen, mitä tämä kirkolliskokouksen päätös tarkoittaa, mitä siitä seuraa ja miten sen johdosta pitäisi toimia.
Kirkolliskokouksen päätöstä on selitelty siten, että kirkko rukoilee kaikkien ihmisten puolesta, jolloin on luonnollista rukoilla myös homoseksuaalien puolesta. Tämä on kuitenkin hämäävää. Nimittäin ei kukaan vastusta sitä, että kirkko rukoilisi yksittäisen homoseksuaalin puolesta omassa elämässään ja vaikeuksissaan. Tässä päätöksessä kuitenkin laaditaan rukous homoparin puolesta heidän aloittaessaan homoseksuaalista suhdetta. Rukoillaan siis sellaisen asian puolesta, joka on perinteisesti nähty olevan syntiä. Muutos on siis samanlainen kuin jos yhtäkkiä kirkossa alettaisiin rukoilla vaikka pankkiryöstäjän keikan onnistumisen puolesta. Tämä oli raflaava esimerkki, mutta kuvaa sitä, että on alettu rukoilla sellaisen asian puolesta, joka ennen nähtiin syntinä eli synti hyväksytään. Olen kirjoittanut pari muuta blogitekstiä siitä, miksi homoseksuaalisuuden harjoittamista pidetään kristinuskossa syntinä, joten en tässä käy sitä perustelemaan.
Kirkolliskokous on päätöksellään muuttanut kirkon ihmiskuvaa, raamattukäsitystä, syntikäsitystä ja pelastuskäsitystä. Ihmiskuva on muuttunut siten, että enää ei nähdä miehen ja naisen välistä avioliittoa ainoana hyväksyttävänä seksuaalielämän harjoittamisen muotona ja ihmiskunnan perustavana yksikkönä. Raamattukäsitys on muuttunut siten, että enää ei pidetä Raamatun eettisiä ohjeita kirkkoa sitovina ja Raamattua Pyhän Hengen inspiroimana. Syntikäsitys on muuttunut siten, että enää ei uskota synniksi sitä, minkä Jumala ilmoittaa ja epäilen myös, että tässä syvimmiltään kiistetään syntiinlankeemuksen todellisuus. Pelastuskäsitys on muuttunut siten, että enää ei pelastus tule yksin armosta Kristukseen uskoen, vaan pelastuksesta on tullut eräänlainen sosiaalisen evankeliumin käsite, jonka tarkoitus on vapauttaa erilaiset vähemmistöryhmät "syrjinnän" alta. Tämän seurauksena voidaan sanoa, että kirkolliskokouksen päätös on vakava harhaoppi.
Tällaista harhaa ei tule kenenkään sietää omassa kirkossaan. Maailmalla tämä kysymys onkin johtanut kirkkojen hajoamisiin. Amerikan suurin luterilainen kirkko ELCA hajosi kahtia tämän kysymyksen äärellä ja siitä irtosi konservatiivisiipi omaksi porukakseen. Anglikaanit ovat myös hajonneet samasta syystä kahteen eri leiriin. Afrikan luterilaiset kirkot katkaisivat suhteensa Ruotsin kirkkoon tämän hyväksyttyä sukupuolineutraalin avioliiton. Selvää on, että kristityt eivät voi ohittaa tätä vain olankohautuksella ja jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kirkkoon on ujuttautunut totuutta turmelevia voimia, eikä näiden vaatimuksiin saa mukautua.
Pitäisikö sitten erota kirkosta? Mielestäni on parasta antaa tässä kysymyksessä jokaiselle omantunnonvapaus. Se tarkoittaa, että jos on mahdotonta pitää hyvää omaatuntoa ja kuulua tähän kirkkoon, niin kenenkään ei tule toimia omaa omaatuntoaan vastaan, vaan silloin on erottava.
Itse ehdottaisin kuitenkin kirkosta eroamisen sijaan seuraavaa menettelyä. Selvää on että tässä kysymyksessä ei tule jäädä passiiviseksi. Nyt kaikkien kirkolliskokouksen päätöstä vastustavien tahojen tulisi kokoontua yhteen. Kirkon herätysliikkeet, Luther-säätiö ja päätöstä vastustavat kansankirkolliset tahot tulisi saada saman pöydän ääreen. Pitäisi järjestää eräänlainen varjokirkolliskokous, jossa päätettäisiin yhdessä, miten tästä eteenpäin. Yksi mahdollisuus olisi, että muodostettaisiin eräänlainen tunnustuskirkko, kuten Saksassa tehtiin, kun natsit kaappasivat virallisen kirkon haltuunsa. Tästä pitäisi nyt saada viestiä eteenpäin kaikille tahoille ja varsinkin niille, joilla on näissä liikkeissä valtaa.
Yksittäisen ihmisen kannalta tämä tarkoittaa sitä, että tulisi antaa kirkolle noin parin vuoden "koeaika". Näiden parin vuoden aikana tulisi odottaa sitä, että konservatiivit saavat pystyyn jonkinlaisen yhteisen rintaman ja lähteä tukemaan sitä. Tämä siksi, että yhdessä tehty päätös on voimakkaampi kuin jokaisen erikseen tekemä päätös. Jos tällaista rintamaa ei muodostu, niin sitten voi erota parin vuoden päästä kirkosta ja lakata tukemasta sitä. Samalla jo nyt on selvää, että piispaboikotti tulisi laittaa täyteen käytäntöön ja lakata vastaanottamasta kirkollisia palveluita harhaan menneiltä piispoilta. Samalla tulisi rukoilla, että Suomen kirkko jotenkin ihmeen kaupalla palaisi vielä oikeille raiteille.
Näillä eväin eteenpäin!
Kirkolliskokouksen päätöstä on selitelty siten, että kirkko rukoilee kaikkien ihmisten puolesta, jolloin on luonnollista rukoilla myös homoseksuaalien puolesta. Tämä on kuitenkin hämäävää. Nimittäin ei kukaan vastusta sitä, että kirkko rukoilisi yksittäisen homoseksuaalin puolesta omassa elämässään ja vaikeuksissaan. Tässä päätöksessä kuitenkin laaditaan rukous homoparin puolesta heidän aloittaessaan homoseksuaalista suhdetta. Rukoillaan siis sellaisen asian puolesta, joka on perinteisesti nähty olevan syntiä. Muutos on siis samanlainen kuin jos yhtäkkiä kirkossa alettaisiin rukoilla vaikka pankkiryöstäjän keikan onnistumisen puolesta. Tämä oli raflaava esimerkki, mutta kuvaa sitä, että on alettu rukoilla sellaisen asian puolesta, joka ennen nähtiin syntinä eli synti hyväksytään. Olen kirjoittanut pari muuta blogitekstiä siitä, miksi homoseksuaalisuuden harjoittamista pidetään kristinuskossa syntinä, joten en tässä käy sitä perustelemaan.
Kirkolliskokous on päätöksellään muuttanut kirkon ihmiskuvaa, raamattukäsitystä, syntikäsitystä ja pelastuskäsitystä. Ihmiskuva on muuttunut siten, että enää ei nähdä miehen ja naisen välistä avioliittoa ainoana hyväksyttävänä seksuaalielämän harjoittamisen muotona ja ihmiskunnan perustavana yksikkönä. Raamattukäsitys on muuttunut siten, että enää ei pidetä Raamatun eettisiä ohjeita kirkkoa sitovina ja Raamattua Pyhän Hengen inspiroimana. Syntikäsitys on muuttunut siten, että enää ei uskota synniksi sitä, minkä Jumala ilmoittaa ja epäilen myös, että tässä syvimmiltään kiistetään syntiinlankeemuksen todellisuus. Pelastuskäsitys on muuttunut siten, että enää ei pelastus tule yksin armosta Kristukseen uskoen, vaan pelastuksesta on tullut eräänlainen sosiaalisen evankeliumin käsite, jonka tarkoitus on vapauttaa erilaiset vähemmistöryhmät "syrjinnän" alta. Tämän seurauksena voidaan sanoa, että kirkolliskokouksen päätös on vakava harhaoppi.
Tällaista harhaa ei tule kenenkään sietää omassa kirkossaan. Maailmalla tämä kysymys onkin johtanut kirkkojen hajoamisiin. Amerikan suurin luterilainen kirkko ELCA hajosi kahtia tämän kysymyksen äärellä ja siitä irtosi konservatiivisiipi omaksi porukakseen. Anglikaanit ovat myös hajonneet samasta syystä kahteen eri leiriin. Afrikan luterilaiset kirkot katkaisivat suhteensa Ruotsin kirkkoon tämän hyväksyttyä sukupuolineutraalin avioliiton. Selvää on, että kristityt eivät voi ohittaa tätä vain olankohautuksella ja jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kirkkoon on ujuttautunut totuutta turmelevia voimia, eikä näiden vaatimuksiin saa mukautua.
Pitäisikö sitten erota kirkosta? Mielestäni on parasta antaa tässä kysymyksessä jokaiselle omantunnonvapaus. Se tarkoittaa, että jos on mahdotonta pitää hyvää omaatuntoa ja kuulua tähän kirkkoon, niin kenenkään ei tule toimia omaa omaatuntoaan vastaan, vaan silloin on erottava.
Itse ehdottaisin kuitenkin kirkosta eroamisen sijaan seuraavaa menettelyä. Selvää on että tässä kysymyksessä ei tule jäädä passiiviseksi. Nyt kaikkien kirkolliskokouksen päätöstä vastustavien tahojen tulisi kokoontua yhteen. Kirkon herätysliikkeet, Luther-säätiö ja päätöstä vastustavat kansankirkolliset tahot tulisi saada saman pöydän ääreen. Pitäisi järjestää eräänlainen varjokirkolliskokous, jossa päätettäisiin yhdessä, miten tästä eteenpäin. Yksi mahdollisuus olisi, että muodostettaisiin eräänlainen tunnustuskirkko, kuten Saksassa tehtiin, kun natsit kaappasivat virallisen kirkon haltuunsa. Tästä pitäisi nyt saada viestiä eteenpäin kaikille tahoille ja varsinkin niille, joilla on näissä liikkeissä valtaa.
Yksittäisen ihmisen kannalta tämä tarkoittaa sitä, että tulisi antaa kirkolle noin parin vuoden "koeaika". Näiden parin vuoden aikana tulisi odottaa sitä, että konservatiivit saavat pystyyn jonkinlaisen yhteisen rintaman ja lähteä tukemaan sitä. Tämä siksi, että yhdessä tehty päätös on voimakkaampi kuin jokaisen erikseen tekemä päätös. Jos tällaista rintamaa ei muodostu, niin sitten voi erota parin vuoden päästä kirkosta ja lakata tukemasta sitä. Samalla jo nyt on selvää, että piispaboikotti tulisi laittaa täyteen käytäntöön ja lakata vastaanottamasta kirkollisia palveluita harhaan menneiltä piispoilta. Samalla tulisi rukoilla, että Suomen kirkko jotenkin ihmeen kaupalla palaisi vielä oikeille raiteille.
Näillä eväin eteenpäin!
Minä erosin. Usko ei ole mennyt, mutta luottamus piispoihin. Heistä yksikään ei pysynyt Raamatun linjoilla. He kaikki äänestivät homoparien edestä rukoilun puolesta. Lisäksi annettiin ymmärtää,että tämä on vasta ensimmäinen askel tällä tiellä...Tämä on jonkinlaista kynnysmattokristillisyyttä, jossa kaikkien annetaan kävellä kristityn identiteetin yli. Ei tuollainen loputon kuuntelu ja keskustelu, mitä kirkko nyt edustaa, ketään pelasta.
VastaaPoistaOnhan tässä muutama muukin vaihtoehto. Kannatan kyllä tuota Sinun ehdottamaasi odottelua.
Lotta
Odottelu voi olla perusteltua juuri siksi, että pelastus käydään henkilökohtaisella tasolla, eikä riipu suinkaan jonkin instituution jäsenyydestä. Santeri kirjoittaa viisaasti, kun jättää asian omantunnon kysymykseksi. Ymmärrän eroasi täysin, koska itsekin todennäköisesti eroan. En haluaisi tukea rahallisesti tällaisen instituution toimintaa, vaan käyttää kymmenykseni sellaiseen toimintaan, joka perustuu Raamatun sanaan. Tässä asiassa on toki tärkeää huomioida, etteivät kristityt saa jäädä passiivisiksi vaan kristittyjen on oltava palavia. Kuinka kauan siis voimme odottaa?
VastaaPoista