Näkyvän ja näkymättömän kirkon suhde
Kirjoittelin joku aika sitten vähän kirkosta eroamisesta kirkolliskokouksen päätöksen jälkeen. Nyt olisi tarkoitus sukeltaa vähän syvemmälle kirkko-opin hämyisiin vesiin. Käsittelen tässä näkyvän ja näkymättömän kirkon eroa ja sitä, miten nämä vaikuttavat käytännön ratkaisuihin.
Kristuksen kirkkoa voidaan pitää näkyvänä ja/tai näkymättömänä. Näkyvä kirkko tarkoittaa yksinkertaisesti jotain näkyvää paikalliskirkkoa eli esimerkiksi Suomen ev.lut. kirkkoa tai roomalaiskatolista kirkkoa. Tässä tapauksessa tiedetään selvästi ketä tuohon kirkkoon kuuluu, jolloin kirkon rajat ovat näkyvät ja kirkko on näkyvä.
Kun puhutaan näkymättömästä kirkosta, sillä tarkoitetaan taas kirkkoa, johon kuuluvat kaikki uskovat kristityt ulkoisesta kirkkokunnasta riippumatta. Näkymättömään kirkkoon kuuluu ihmisiä kaikista kirkkokunnista, kansoista ja ajoista. Näkymättömästä kirkosta ei voida ihan tarkkaan sanoa ketä siihen kuuluu, koska emme voi tietää kuka on oikeasti uskossa ja kuka ei, jolloin sen rajat ovat häilyvämmät ja näkymättömät.
Tähän saakka asia on melko simppeli. Vaikeuksia alkaa tulla, kun pohdimme tarkemmin sitä, onko Kristuksen kirkko näkyvä vai näkymätön. Meille saattaa olla melko itsestäänselvä ajatus siitä, että kirkko on näkymätön. Tästä huolimatta kirkon historiassa on esiintynyt molempia näkökulmia.
Voitaneen sanoa, että 1500-luvulle asti Kristuksen kirkkoa on pidetty enemmän näkyvänä. Asia voidaan ilmaista myös siten, että näkyvää ja näkymätöntä kirkkoa on pidetty melkolailla samana asiana. Nimittäin Roomalaiskatolinen kirkko pitää itseään näkyvänä Kristuksen kirkkona. Tämä ei tarkoita heidän mukaansa sitä, että automaattisesti sen jokainen jäsen pelastuisi, vaan että se on se näkyvä kirkko, jonka Kristus perusti apostoliensa perustalle ja muuta näkyvää kirkkoa ei ole.
Reformaation jälkeisissä kirkoissa kirkko-oppi kallistui toiseen suuntaan. Täytyihän jotenkin pystyä perustelemaan miten on jouduttu sen yhteisön ulkopuolelle, joka pitää itseään näkyvänä Kristuksen kirkkona. Ratkaisu löytyi näkymättömästä kirkosta, jota pidettiin todellisena Kristuksen kirkkona.
Tämän seurauksena melkein jokainen reformaation jälkeen syntynyt kirkko pitää näkyvää kirkkoa ja näkymätöntä Kristuksen kirkkoa eri asioina. Lestadiolaisuus on tähän poikkeus, sillä se pitää omaa liikettään näkyvänä Kristuksen kirkkona, jonka ulkopuolella ei ole pelastusta. Lestadiolaisten tulisi tämän vuoksi kyetä vastaamaan siihen, missä se näkyvä Kristuksen kirkko oli ennen 1800-lukua ja lestadiolaista herätysliikettä. Tähän kysymykseen en ole kuullut vakuuttavia vastauksia heidän piiristään.
Joka tapauksessa Suomen ev.lut. kirkko ei pidä itseään näkyvänä Kristuksen kirkkona. Sen pitäminen sellaisena on roomalaiskatolista kirkko-oppia, jota ei voi sellaisenaan soveltaa reformaation jälkeisiin kirkkoihin. Tästä seuraa luonnolliseti, että teologisesti ei ole mitään ongelmaa erota Suomen ev.lut. kirkosta. Näkyvästä kirkosta eroaminen ei johda eroon näkymättömästä kirkosta. Jos taas pitäisimme näkyvää kirkkoa ja näkymätöntä melkein samana asiana kuten katoliset, kirkosta ei tulisi erota missään tapauksessa, koska näkyvästä kirkosta erotessaan eroaisi samalla Kristuksen kirkosta.
Ne, jotka väittävät, että evankelisluterilaisesta kirkosta ei voi erota tai että siellä pitää pysyä hamaan maailmanloppuun asti, vaikka siellä tehtäisiin mitä, edustavat käytännössä katolista kirkko-oppia. Heidän olisi paljon järkevämpää liittyä katoliseen kirkkoon, sillä Luther ja reformaattorit tekivät heidän mukaansa virheen, kun joutuivat katolisen kirkon ulkopuolelle, koska tämän näkemyksen mukaan kirkosta ei pidä erota missään tapauksessa.
Tilanne on yksinkertaistettuna se, että kun olemme kerran joutuneet katolisen kirkon ulkopuolelle, ei ole mitään teologisia syitä pysyä tässä nykyisessäkään kirkossa. Tämä kirjoitus ei silti ollut mikään kehotus eroamaan kirkosta, vaan sen tarkastelua, mitä teologisia kysymyksiä itse kirkosta eroamiseen liittyy ja kuinka ongelmallisessa tilanteessa olemme kirkko-opillisesti reformaation jälkeen.
Kristuksen kirkkoa voidaan pitää näkyvänä ja/tai näkymättömänä. Näkyvä kirkko tarkoittaa yksinkertaisesti jotain näkyvää paikalliskirkkoa eli esimerkiksi Suomen ev.lut. kirkkoa tai roomalaiskatolista kirkkoa. Tässä tapauksessa tiedetään selvästi ketä tuohon kirkkoon kuuluu, jolloin kirkon rajat ovat näkyvät ja kirkko on näkyvä.
Kun puhutaan näkymättömästä kirkosta, sillä tarkoitetaan taas kirkkoa, johon kuuluvat kaikki uskovat kristityt ulkoisesta kirkkokunnasta riippumatta. Näkymättömään kirkkoon kuuluu ihmisiä kaikista kirkkokunnista, kansoista ja ajoista. Näkymättömästä kirkosta ei voida ihan tarkkaan sanoa ketä siihen kuuluu, koska emme voi tietää kuka on oikeasti uskossa ja kuka ei, jolloin sen rajat ovat häilyvämmät ja näkymättömät.
Tähän saakka asia on melko simppeli. Vaikeuksia alkaa tulla, kun pohdimme tarkemmin sitä, onko Kristuksen kirkko näkyvä vai näkymätön. Meille saattaa olla melko itsestäänselvä ajatus siitä, että kirkko on näkymätön. Tästä huolimatta kirkon historiassa on esiintynyt molempia näkökulmia.
Voitaneen sanoa, että 1500-luvulle asti Kristuksen kirkkoa on pidetty enemmän näkyvänä. Asia voidaan ilmaista myös siten, että näkyvää ja näkymätöntä kirkkoa on pidetty melkolailla samana asiana. Nimittäin Roomalaiskatolinen kirkko pitää itseään näkyvänä Kristuksen kirkkona. Tämä ei tarkoita heidän mukaansa sitä, että automaattisesti sen jokainen jäsen pelastuisi, vaan että se on se näkyvä kirkko, jonka Kristus perusti apostoliensa perustalle ja muuta näkyvää kirkkoa ei ole.
Reformaation jälkeisissä kirkoissa kirkko-oppi kallistui toiseen suuntaan. Täytyihän jotenkin pystyä perustelemaan miten on jouduttu sen yhteisön ulkopuolelle, joka pitää itseään näkyvänä Kristuksen kirkkona. Ratkaisu löytyi näkymättömästä kirkosta, jota pidettiin todellisena Kristuksen kirkkona.
Tämän seurauksena melkein jokainen reformaation jälkeen syntynyt kirkko pitää näkyvää kirkkoa ja näkymätöntä Kristuksen kirkkoa eri asioina. Lestadiolaisuus on tähän poikkeus, sillä se pitää omaa liikettään näkyvänä Kristuksen kirkkona, jonka ulkopuolella ei ole pelastusta. Lestadiolaisten tulisi tämän vuoksi kyetä vastaamaan siihen, missä se näkyvä Kristuksen kirkko oli ennen 1800-lukua ja lestadiolaista herätysliikettä. Tähän kysymykseen en ole kuullut vakuuttavia vastauksia heidän piiristään.
Joka tapauksessa Suomen ev.lut. kirkko ei pidä itseään näkyvänä Kristuksen kirkkona. Sen pitäminen sellaisena on roomalaiskatolista kirkko-oppia, jota ei voi sellaisenaan soveltaa reformaation jälkeisiin kirkkoihin. Tästä seuraa luonnolliseti, että teologisesti ei ole mitään ongelmaa erota Suomen ev.lut. kirkosta. Näkyvästä kirkosta eroaminen ei johda eroon näkymättömästä kirkosta. Jos taas pitäisimme näkyvää kirkkoa ja näkymätöntä melkein samana asiana kuten katoliset, kirkosta ei tulisi erota missään tapauksessa, koska näkyvästä kirkosta erotessaan eroaisi samalla Kristuksen kirkosta.
Ne, jotka väittävät, että evankelisluterilaisesta kirkosta ei voi erota tai että siellä pitää pysyä hamaan maailmanloppuun asti, vaikka siellä tehtäisiin mitä, edustavat käytännössä katolista kirkko-oppia. Heidän olisi paljon järkevämpää liittyä katoliseen kirkkoon, sillä Luther ja reformaattorit tekivät heidän mukaansa virheen, kun joutuivat katolisen kirkon ulkopuolelle, koska tämän näkemyksen mukaan kirkosta ei pidä erota missään tapauksessa.
Tilanne on yksinkertaistettuna se, että kun olemme kerran joutuneet katolisen kirkon ulkopuolelle, ei ole mitään teologisia syitä pysyä tässä nykyisessäkään kirkossa. Tämä kirjoitus ei silti ollut mikään kehotus eroamaan kirkosta, vaan sen tarkastelua, mitä teologisia kysymyksiä itse kirkosta eroamiseen liittyy ja kuinka ongelmallisessa tilanteessa olemme kirkko-opillisesti reformaation jälkeen.
Kommentit
Lähetä kommentti