henkisyyttä vai konkretiaa?
"Tärkeää on vain usko ja henkilökohtainen suhde Jumalaan. Mitä väliä on kaikella muulla? Miksi tarvitaan kirkkoa, pappeja, sakramentteja ja liturgioita?" Tämä on aiheellinen kysymys ja moni on sen esittänyt minulle jossakin muodossa.
Olen erityisesti herätysliikkeiden piirissä kuullut monesti opetusta, jossa kirkko, papit, sakramentit, liturgiat ja vastaavat sysätään vähän syrjemmälle ja niistä tehdään kehällisiä asioita. Sellaisia asioita, joista kyllä voidaan jotain opettaa, mutta jotka eivät ole kovin tärkeitä ja merkityksellisiä, vaikka joku niistä olisi vähän eri mieltäkin, koska uskohan se on kuitenkin, joka ratkaisee - vai ratkaiseeko?
Yritän nyt sanoa, että näiden kehällisenä pidettyjen asioiden tulisi olla keskiössä. Vielä tarkemmin yritän sanoa, että ei oikeastaan ole olemassa mitään uskoa näiden asioiden ulkopuolella. Tämän vuoksi on typerää asettaa vastakkain usko ja esimerkiksi sakramentit tai kirkko.
Koko kysymys juontaa juurensa 1700-luvulle. Silloin Suomessa saivat alkunsa ensimmäiset herätysliikkeet pietismin vaikutuksesta. Oikeastaan kaikki nykyiset herätysliikkeet ovat enemmän tai vähemmän pietismin tulosta. Pietismi käänsi katseen pois ulkoisesta kohti sisäistä. Enää ei katseltu ulkonaisia menoja, vaan vaadittiin sydämen sisäistä parannusta. Tämä varsin hyvältä kuulostava vaatimus on kuitenkin johtanut sellaiseen ongelmaan, että sen seurauksena kristinuskota on tullut monelle täysin henkistä. Henkinen kristunusko ei taas vastaa ollenkaan sitä, mitä luterilaisuus ja kirkon pitkä traditio asiasta opettavat.
On ongelmallista katsella vain omaa sisintään ja mitä siellä näkyy. Edellisessä blogitekstissä otsikolla usko ei usko itseensä käsittelin tätä aihealuetta tarkemmin. Sanottakoon nyt sen verran, että usko kohdistuu johonkin itsensä ulkopuolella olevaan eli Kristukseen. Jos kristinusko on vain henkistä, käy helposti niin, että usko käpertyy itseensä ja alkaa tarkata omia mielenliikkeitä eikä Kristusta.
Usko tarvitsee jotakin johon tarttua. Koska Jumala on transsendentti eli tuonpuoleinen, voidaan kysyä, että miten usko voi ylipäätään syntyä. Usko ei synnykään meidän ihmisten aloitteesta, vaan Jumala omalla toiminnallaan tekee sen mahdolliseksi. Hän on tullut ihmiseksi ja Pojassaan ilmoittanut itsensä. Usko tarttuu siis Jumalan Pojan persoonaan. Asia ei jää kuitenkaan tähän, sillä Pyhä Henki herättää uskon käyttämällä erilaisia välikappaleita.
Meillä ei ole pelkästään henkinen suhde Jumalaan, vaan transsendentti Jumala jättää tänne maailmaan konkreettisia asioita joihin usko voi tarttua. Koska Jumala on tullut ihmiseksi tänne historiaan, kristinusko on hyvin konkreettista, jopa materiaalista. Sakramenteissa Jumalan sana yhdistyy materiaan. Sakramentit eivät ole pelkästään uskon kohteita, vaan niissä Jumala myös synnyttää uskon. Kasteessa meille annetaan usko ja ehtoollisessa saamme uskollemme vahvistusta.
Koska kaste ja ehtoollinen synnyttävät ja ylläpitävät uskoa, ne eivät voi olla uskoon nähden kehällisiä asioita. Jos oikein muistan, Hans Küng on sanonut jotenkin siihen tapaan, että "todellisia Jeesuksen seuraajia ovat ne, jotka vastaanottavat joka sunnuntai Herransa ehtoollisella." Mielestäni tässä on ymmärretty se kuinka keskiössä esimerkiksi ehtoollinen kristinuskossa on.
Pyhä Henki käyttää näitä välikappaleita uskomme synnyttämiseen ja kasvattamiseen. Samaten Pyhä Hengen vaikutuksesta meillä on kristittyjen yhteisö, jota kutsutaan kirkoksi. Kirkossa on pappeja, jotka on asetettu julistamaan Jumalan sanaa ja jakamaan sakramentteja. Nuo sakramentit toimitetaan tietyllä tavalla ja näin syntyy liturgia. Tässäkin voi nähdä Pyhän Hengen ohjauksen. Näin kristinusko on hyvin käytännöllistä ja konkreettista, eikä pelkästään jonkinlaista henkistä teoriaa tai suhdetta pään sisällä.
Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina idässä levisi sellainen harhaoppi kuin messanialismi. Sen mukaan tärkeintä oli rukous ja siinä sielun yhtyminen Jumalaan. Kaikki muut asiat saivat mennä. Tämä oli siis todella henkistä kristinuskoa. Jo varhaisen kirkon aikana tämä ymmärrettiin tuomita harhaopiksi. Meidän tulisi varoa kristinuskoa, joka esittäytyy pelkästään henkisenä.
Pietismin virhe on tuijottaa sisäänpäin omaan sieluunsa, vaikka pitäisi katsoa ulospäin Jumalan sanaan ja sakramentteihin. Meidän ei tulisi karsia kristinuskosta ulkoisia muotoja, vaan pikemminkin takertua niihin ja ymmärtää niitä yhä syvemmin.
Olen erityisesti herätysliikkeiden piirissä kuullut monesti opetusta, jossa kirkko, papit, sakramentit, liturgiat ja vastaavat sysätään vähän syrjemmälle ja niistä tehdään kehällisiä asioita. Sellaisia asioita, joista kyllä voidaan jotain opettaa, mutta jotka eivät ole kovin tärkeitä ja merkityksellisiä, vaikka joku niistä olisi vähän eri mieltäkin, koska uskohan se on kuitenkin, joka ratkaisee - vai ratkaiseeko?
Yritän nyt sanoa, että näiden kehällisenä pidettyjen asioiden tulisi olla keskiössä. Vielä tarkemmin yritän sanoa, että ei oikeastaan ole olemassa mitään uskoa näiden asioiden ulkopuolella. Tämän vuoksi on typerää asettaa vastakkain usko ja esimerkiksi sakramentit tai kirkko.
Koko kysymys juontaa juurensa 1700-luvulle. Silloin Suomessa saivat alkunsa ensimmäiset herätysliikkeet pietismin vaikutuksesta. Oikeastaan kaikki nykyiset herätysliikkeet ovat enemmän tai vähemmän pietismin tulosta. Pietismi käänsi katseen pois ulkoisesta kohti sisäistä. Enää ei katseltu ulkonaisia menoja, vaan vaadittiin sydämen sisäistä parannusta. Tämä varsin hyvältä kuulostava vaatimus on kuitenkin johtanut sellaiseen ongelmaan, että sen seurauksena kristinuskota on tullut monelle täysin henkistä. Henkinen kristunusko ei taas vastaa ollenkaan sitä, mitä luterilaisuus ja kirkon pitkä traditio asiasta opettavat.
On ongelmallista katsella vain omaa sisintään ja mitä siellä näkyy. Edellisessä blogitekstissä otsikolla usko ei usko itseensä käsittelin tätä aihealuetta tarkemmin. Sanottakoon nyt sen verran, että usko kohdistuu johonkin itsensä ulkopuolella olevaan eli Kristukseen. Jos kristinusko on vain henkistä, käy helposti niin, että usko käpertyy itseensä ja alkaa tarkata omia mielenliikkeitä eikä Kristusta.
Usko tarvitsee jotakin johon tarttua. Koska Jumala on transsendentti eli tuonpuoleinen, voidaan kysyä, että miten usko voi ylipäätään syntyä. Usko ei synnykään meidän ihmisten aloitteesta, vaan Jumala omalla toiminnallaan tekee sen mahdolliseksi. Hän on tullut ihmiseksi ja Pojassaan ilmoittanut itsensä. Usko tarttuu siis Jumalan Pojan persoonaan. Asia ei jää kuitenkaan tähän, sillä Pyhä Henki herättää uskon käyttämällä erilaisia välikappaleita.
Meillä ei ole pelkästään henkinen suhde Jumalaan, vaan transsendentti Jumala jättää tänne maailmaan konkreettisia asioita joihin usko voi tarttua. Koska Jumala on tullut ihmiseksi tänne historiaan, kristinusko on hyvin konkreettista, jopa materiaalista. Sakramenteissa Jumalan sana yhdistyy materiaan. Sakramentit eivät ole pelkästään uskon kohteita, vaan niissä Jumala myös synnyttää uskon. Kasteessa meille annetaan usko ja ehtoollisessa saamme uskollemme vahvistusta.
Koska kaste ja ehtoollinen synnyttävät ja ylläpitävät uskoa, ne eivät voi olla uskoon nähden kehällisiä asioita. Jos oikein muistan, Hans Küng on sanonut jotenkin siihen tapaan, että "todellisia Jeesuksen seuraajia ovat ne, jotka vastaanottavat joka sunnuntai Herransa ehtoollisella." Mielestäni tässä on ymmärretty se kuinka keskiössä esimerkiksi ehtoollinen kristinuskossa on.
Pyhä Henki käyttää näitä välikappaleita uskomme synnyttämiseen ja kasvattamiseen. Samaten Pyhä Hengen vaikutuksesta meillä on kristittyjen yhteisö, jota kutsutaan kirkoksi. Kirkossa on pappeja, jotka on asetettu julistamaan Jumalan sanaa ja jakamaan sakramentteja. Nuo sakramentit toimitetaan tietyllä tavalla ja näin syntyy liturgia. Tässäkin voi nähdä Pyhän Hengen ohjauksen. Näin kristinusko on hyvin käytännöllistä ja konkreettista, eikä pelkästään jonkinlaista henkistä teoriaa tai suhdetta pään sisällä.
Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina idässä levisi sellainen harhaoppi kuin messanialismi. Sen mukaan tärkeintä oli rukous ja siinä sielun yhtyminen Jumalaan. Kaikki muut asiat saivat mennä. Tämä oli siis todella henkistä kristinuskoa. Jo varhaisen kirkon aikana tämä ymmärrettiin tuomita harhaopiksi. Meidän tulisi varoa kristinuskoa, joka esittäytyy pelkästään henkisenä.
Pietismin virhe on tuijottaa sisäänpäin omaan sieluunsa, vaikka pitäisi katsoa ulospäin Jumalan sanaan ja sakramentteihin. Meidän ei tulisi karsia kristinuskosta ulkoisia muotoja, vaan pikemminkin takertua niihin ja ymmärtää niitä yhä syvemmin.
Kommentit
Lähetä kommentti