Ehtoollinen liitettynä Vanhan testamentin esikuviin
Raamatussa puhutaan suhteellisesti aika harvakseltaan ehtoollisesta. Tärkeimmät raamatunkohdat ovat tietenkin ehtoollisen asetussanat, jotka löytyvät Matteukselta, Markukselta ja Luukkaalta, sekä Paavalilta Ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille 11. luvusta. Johanneksen evankeliumin kuudennessa luvussa Jeesus puhuu myös itsestään todellisena ruokana ja juomana, joten sekin viittaa ehtolliseen. Ehtoollisen merkitystä käsiteltäessä monesti unohtuu Ensimmäisen korinttilaiskirjeen 10. luku, jossa Paavali kirjoittaa ehtoollisesta aika paljonkin. Sieltä aukeaa ehtoollisen merkitykseen Vanhan testamentin pohjalta sellaisia näköaloja, joita muualta ei aukea. Aionkin nyt käsitellä vähän sitä lukua.
Koko kymmenennen luvun keskeisenä ja kantavana teemana on varoitus osallistumasta epäjumalien palvelukseen ja erityisesti kehotus välttää epäjumalien kunniaksi vietettyjä uhriaterioita. Tätä taustaa vasten Paavali puhuu sitten ehtoollisesta.
Paavali kirjoittaa: "Kaikki he söivät samaa hengellistä ruokaa ja joivat samaa hengellistä juomaa. Hehän joivat siitä hengellisestä kalliosta, joka kulki heidän mukanaan; tämä kallio oli Kristus." (1. Kor. 10:3-4) Paavalin mukaan siis jo Vanhassa testamentissa erämaavaelluksen aikana Israelin kansa nautti ehtoollista tai ainakin esikuvaa siitä. He söivät samaa hengellistä ruokaa ja juomaa. Tämä ruoka ja juoma oli jo silloinkin itse Kristus.
Apostoli uskoi, että Kristus oli tuolloin Israelin erämaavaelluksella jo pre-eksistenttisesti läsnä, sillä Paavali sanoo, että ”kallio oli Kristus”. Preesensmuoto ei olisi välttämättä tarkoittanut muuta kuin, että kallio on Kristuksen esikuva, mutta sanomalla ”kallio oli Kristus” Paavali tarkoittaa Kristuksen olleen itse tuo kallio. Kristus oli veden lähde, joka pelasti israelilaiset kuolemasta janoon erämaassa. Jeesus oli siis reaalisesti läsnä aineessa, joka elvytti heidän ruumiinsa ja vahvisti heidän uskoaan. Jeesus itse kallion muodossa antoi elämän Jumalan kansalle. Samalla tavoin Kristus on uudessa liitossa läsnä aineessa, ehtoollisen leivässä ja viinissä.
Tämä näköala vahvistuu kun tarkastelemme luvun loppupuolta. Jakeissa 16 ja 17 Paavali puhuu ehtoollisesta, jonka jälkeen hän jakeessa 18 kirjoittaa: "Ajatelkaa Israelin kansaa! Eivätkö papit, jotka syövät uhrilihaa, joudu läheiseen yhteyteen alttarin kanssa."
Alttari oli Jumalan peitenimi, samoin kuin esimerkiksi taivas tai voima. Niinpä Jerusalemin temppelissä pyhään ateriaan osallistuminen tarkoitti yhteyttä Jumalaan samoin kuin ehtoollinenkin. Koko temppeliuhreissa ajatuksena oli, että ne olivat ihmisten lahjoja Jumalalle. Näistä uhrieläimistä osa poltettiin alttarilla. Tämä uhriaterialla poltettu osa oli uhri Jumalalle. Jumala mieltyi siihen ja antoi sitten sen osan, jota ei poltettu, papeille, leeviläisille ja kiitosuhriaterioita viettävälle kansalle syötäväksi. Näin uhrilihaa syövistä ihmisistä tulee Jumalan pöytäkumppaneita. Jumala jakaa uhraajien kanssa sen hyvän lahjan, jonka he ovat uhranneet hänelle. Tätä kautta heillä on yhteys Jumalaan.
Kun ajatusta kehittää vielä eteenpäin, niin on selvää, että uudessa liitossa Kristus on se uhrikaritsa, joka on uhrattu puolestamme. Kun osallistumme ehtoolliselle, saamme olla ateriayhteydessä Jumalan kanssa. Silloin syömme uhrikaritsamme eli Kristuksen ruumiin ja veren samoin kuten vanhan liiton aikanakin uhrieläin syötiin. Näin vanhan liiton temppelipalveluksesta aukeaa se, miten Paavali ymmärtää ehtoollisen.
Vanhan liiton esikuvista ja erityisesti temppelipalveluksesta käsin ymmärrettynä on selvää, että Paavalin käsitys ehtoollisesta on hyvin konkreettinen. Sitä voi kuvata sanalla reaalipreesens. Kristus on siis todellisesti läsnä ehtoollisen leivässä ja viinissä. Ehtoollinen ei ole näin Raamatussa vain symboliikkaa tai muistelua, vaan Kristuksen ruumiin ja veren syömistä ja juomista.
Mielenkiintoisena kuriositeettina Paavali kirjoittaa, että "eikö malja, jonka me siunaamme ole yhteys Kristuksen vereen? ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen?" (1. Kor. 10: 16) Tästä kohdasta on jo pääteltävissä, että sakramentin viettoon oli kehittynyt tietty rituaali tai liturgia, jonka mukaan sitä vietettiin. Malja siunattiin ja leipä murrettiin. Liturgialla on siis Raamatulliset juuret, eikä se näin ole pelkästään jonkinlaista kirkkoisien keksintöä.
Koko kymmenennen luvun keskeisenä ja kantavana teemana on varoitus osallistumasta epäjumalien palvelukseen ja erityisesti kehotus välttää epäjumalien kunniaksi vietettyjä uhriaterioita. Tätä taustaa vasten Paavali puhuu sitten ehtoollisesta.
Paavali kirjoittaa: "Kaikki he söivät samaa hengellistä ruokaa ja joivat samaa hengellistä juomaa. Hehän joivat siitä hengellisestä kalliosta, joka kulki heidän mukanaan; tämä kallio oli Kristus." (1. Kor. 10:3-4) Paavalin mukaan siis jo Vanhassa testamentissa erämaavaelluksen aikana Israelin kansa nautti ehtoollista tai ainakin esikuvaa siitä. He söivät samaa hengellistä ruokaa ja juomaa. Tämä ruoka ja juoma oli jo silloinkin itse Kristus.
Apostoli uskoi, että Kristus oli tuolloin Israelin erämaavaelluksella jo pre-eksistenttisesti läsnä, sillä Paavali sanoo, että ”kallio oli Kristus”. Preesensmuoto ei olisi välttämättä tarkoittanut muuta kuin, että kallio on Kristuksen esikuva, mutta sanomalla ”kallio oli Kristus” Paavali tarkoittaa Kristuksen olleen itse tuo kallio. Kristus oli veden lähde, joka pelasti israelilaiset kuolemasta janoon erämaassa. Jeesus oli siis reaalisesti läsnä aineessa, joka elvytti heidän ruumiinsa ja vahvisti heidän uskoaan. Jeesus itse kallion muodossa antoi elämän Jumalan kansalle. Samalla tavoin Kristus on uudessa liitossa läsnä aineessa, ehtoollisen leivässä ja viinissä.
Tämä näköala vahvistuu kun tarkastelemme luvun loppupuolta. Jakeissa 16 ja 17 Paavali puhuu ehtoollisesta, jonka jälkeen hän jakeessa 18 kirjoittaa: "Ajatelkaa Israelin kansaa! Eivätkö papit, jotka syövät uhrilihaa, joudu läheiseen yhteyteen alttarin kanssa."
Alttari oli Jumalan peitenimi, samoin kuin esimerkiksi taivas tai voima. Niinpä Jerusalemin temppelissä pyhään ateriaan osallistuminen tarkoitti yhteyttä Jumalaan samoin kuin ehtoollinenkin. Koko temppeliuhreissa ajatuksena oli, että ne olivat ihmisten lahjoja Jumalalle. Näistä uhrieläimistä osa poltettiin alttarilla. Tämä uhriaterialla poltettu osa oli uhri Jumalalle. Jumala mieltyi siihen ja antoi sitten sen osan, jota ei poltettu, papeille, leeviläisille ja kiitosuhriaterioita viettävälle kansalle syötäväksi. Näin uhrilihaa syövistä ihmisistä tulee Jumalan pöytäkumppaneita. Jumala jakaa uhraajien kanssa sen hyvän lahjan, jonka he ovat uhranneet hänelle. Tätä kautta heillä on yhteys Jumalaan.
Kun ajatusta kehittää vielä eteenpäin, niin on selvää, että uudessa liitossa Kristus on se uhrikaritsa, joka on uhrattu puolestamme. Kun osallistumme ehtoolliselle, saamme olla ateriayhteydessä Jumalan kanssa. Silloin syömme uhrikaritsamme eli Kristuksen ruumiin ja veren samoin kuten vanhan liiton aikanakin uhrieläin syötiin. Näin vanhan liiton temppelipalveluksesta aukeaa se, miten Paavali ymmärtää ehtoollisen.
Vanhan liiton esikuvista ja erityisesti temppelipalveluksesta käsin ymmärrettynä on selvää, että Paavalin käsitys ehtoollisesta on hyvin konkreettinen. Sitä voi kuvata sanalla reaalipreesens. Kristus on siis todellisesti läsnä ehtoollisen leivässä ja viinissä. Ehtoollinen ei ole näin Raamatussa vain symboliikkaa tai muistelua, vaan Kristuksen ruumiin ja veren syömistä ja juomista.
Mielenkiintoisena kuriositeettina Paavali kirjoittaa, että "eikö malja, jonka me siunaamme ole yhteys Kristuksen vereen? ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen?" (1. Kor. 10: 16) Tästä kohdasta on jo pääteltävissä, että sakramentin viettoon oli kehittynyt tietty rituaali tai liturgia, jonka mukaan sitä vietettiin. Malja siunattiin ja leipä murrettiin. Liturgialla on siis Raamatulliset juuret, eikä se näin ole pelkästään jonkinlaista kirkkoisien keksintöä.
Kommentit
Lähetä kommentti