Saarna 2. sunnuntaina helluntaista Pyhän Sydämen kappelissa

Matt. 16:24-27

Eräs sotaveteraani kertoi, että rintamalla ainoa keino voittaa oma pelkonsa oli hyväksyä se tosiasia, että oli jo kuollut. Ne, jotka takertuivat omaan elämäänsä, eivät taistelussa olleet toimintakykyisiä, koska pelkäsivät henkensä edestä ja halusivat turvata sen ennemmin kuin maansa kohtalon. Sellainen sotilas, joka puolestaan oli hyväksynyt oman kuolemansa, pystyi puolustamaan maataan rohkeasti oli sitten edessä kuinka ylivoimainen vihollinen tahansa. Hänellä ei ollut mitään menetettävää eikä siksi mitään pelättävää.

Päivän evankeliumiteksti on jatkoa erikoislaatuisten tapahtumien ketjulle. Matteus kertoo evankeliumissaan kuinka Jeesus kysyi opetuslapsiltaan: ”kuka minä teidän mielestänne olen?” Pietari vastasi tunnustamalla Jeesuksen Messiaaksi ja elävän Jumalan pojaksi. Tämän seurauksena Jeesus onnitteli Pietaria autuaaksi ja lupasi rakentaa sille kalliolle kirkkonsa. Heti tämän episodin perään Jeesus kertoi minkälainen Messias hän olisi ja mitä hänelle tulisi tapahtumaan. Hänen oli mentävä Jerusalemiin ja kärsittävä paljon kansan vanhimpien, ylipappien ja lainopettajien käsissä. Hänet surmattaisiin, mutta kolmantena päivänä hän nousisi kuolleista.

Tätä Pietari ei sen sijaan sietänyt kuulla. Hän veti Jeesuksen joukosta erilleen ja nuhteli häntä: ”Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!” Jeesuksen vastaus Pietarille lyö ainakin meikäläisen ällikällä: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä.” Tämän jälkeen Jeesus läksyttää mukavuudenhaluista ja pelkäävää Pietaria sekä muita opetuslapsia lukemallamme tekstillä. ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”

Jeesuksen puhe ei ole mitään yleiseettistä lässytystä, vaan nyt on tosi kyseessä. Opetuslapsilla oli oikea valinta edessään. Mennäkö Jeesuksen perässä Jerusalemiin, jossa hengenlähtö lähenee vai jäädäkö turvallisesti kalastelemaan ja kartuttamaan eläkettä Galileassa? Jos tahtoi kulkea Jeesuksen jäljessä, oli välttämättä otettava ristinsä sekä kiellettävä itsensä ja omat kunnianhimoiset tavoitteensa ja paineltava Jeesuksen perässä Jerusalemiin: tielle, joka näytti ulkopuolisen silmin toivottomalta.

Opetuslapset lähtivät matkalle seuraamaan Herraansa. Jokaisella matkalla on tehtävä kolme asiaa. Ensiksi on sanottava jäähyväiset. Tässä tapauksessa ne sanottiin itselle. Sitten on kannettava matkatavaroita eli tässä tapauksessa ristiä. Ja kolmanneksi on edettävä matkalla. Tässä tapauksessa se on kulkemista Jeesuksen jalanjäljissä. Tänäänkin Jeesuksen jäljessä kulkeva joutuu tälle samalle matkalle.

Matka Jeesuksen seuraajana alkaa itsensä kieltämisestä. Itsensä kieltäminen ei ole pelkästään joistakin ajallisista hyvyyksistä luopumista, jollaiseksi se usein käsitetään, vaan se tarkoittaa itsensä kieltämistä kokonaan pelastuksen asiassa. Minun on silloin tunnustettava Jumalalle ja itselleni, että minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ei ole mitään hyvää. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Minulla ei ole omassa varassani mitään mahdollisuutta pelastua, vaan olen kurja ja kadotettu syntinen, joka tarvitsee Jumalan apua ja armahdusta. Ilman Kristusta hukun synteihini ja ne vievät minut kadotukseen. Pelastukseni on yksin Jumalassa ja hänen loppumattomassa armossaan, jota hän jakaa kaikille sitä kaipaaville.

Itsensä kieltäminen tarkoittaa Jumalan asettamista korkeimmalle sekä maallisen elämän, että pelastuksen kysymyksissä. Helposti kiellämme itsemme pelkästään jommassakummassa mielessä. Luovumme omastamme ja luotamme Jumalaan maallisessa elämän kannalta, mutta kuvittelemme, että kelpaamme Jumalalle itsessämme ja omien tekojemme varassa. Tai sitten pelastuksen asiassa annamme Jumalalle kaiken kunnian, mutta järjestämme elämämme kuitenkin niin kuin Jumalaa ei olisi, emmekä luota hänen apuunsa ja mahdollisuuksiinsa elämämme suhteen. Näistä kahdesta väärästä asenteesta voisi käyttää nimitystä omavanhurskaus ja lihallisuus tai antinomismi.

Itsensä kieltäminen on oikeastaan ensimmäisen käskyn täyttämistä. Ensimmäinen käsky kuului: ”Minä olen Herra sinun Jumalasi, älä pidä muita Jumalia.” Luther selittää tuota käskyä siten, että se, johon kaikessa hädässä turvaamme ja jonka varaan rakennamme elämämme, on meidän Jumalamme. Kun kiellämme itsemme, emme rakenna elämäämme oman itsemme varaan ja kuvittele pärjäävämme omillamme, vaan kaikessa luotamme Jumalaan ja odotamme ainoastaan häneltä kaikkea hyvää meidän elämäämme.

Usko on luottamista yksin Jumalaan. Emme voi luottaa muuhun kuin Jumalaan ja hänen voimaansa ja rakkauteensa. Meidän turvamme ja varmuutemme ei voi olla missään muualla kuin Jumalassa. Kaikki muut turvat pettävät. Turvaammepa elämässämme omaisuuteen, lahjakkuuteemme, asemaamme, ystäviin, sukulaisiin tai mihin tahansa Jumalan antamaan lahjaan, niin jossain vaiheessa nämä väärät jumalat pettävät. Jumala antaa näin käydä, jotta tajuaisimme turvata yksin häneen ja hänen sanaansa. Jos näin ei käy heti, niin viimeistään kuoleman hetkeltä meiltä viedään viimein kaikki. Silloin inhimilliset turvaverkot romahtavat ja silloin viimeistään nähdään, mikä on kestävä perusta rakentaa elämänsä. Silloin käy niin, että se joka yrittää pelastaa elämänsä, kadottaa sen. Mutta sen, joka on luopunut vääristä Jumalista ja turvannut yksin Kristukseen, on turvallista matkustaa tuon viimeisen rajan yli taivaan kirkkauteen.

Kysymys on lopulta siitä, mikä on elämämme ylin päämäärä: Jumalan vai itseni kunnia? Itsensä kieltäminen tarkoittaa Jumalan kunnian asettamista koko elämässämme tärkeämmäksi kuin oma kunniamme tai viihtyvyytemme. Oikeastaan paras esimerkki tästä on Isä meidän rukouksessa, jossa pyydämme tapahtukoon sinun tahtosi. Joku on sanonut, että loppujen lopuksi on olemassa vain kaksi rukousta. Ensimmäinen on tapahtukoon sinun tahtosi ja toinen on tapahtukoon minun tahtoni. Kaikista kauheinta, mitä meille voi käydä, on se, että tuo rukous ’tapahtukoon minun tahtoni’ käy toteen.

Rintamalla oli hyväksyttävä se tosiasia, että oli jo kuollut. Tämä on yksi näkökulma itsensä kieltämiseen. Rakkaat kristityt, olemmeko hyväksyneet sen tosiasian, että olemme jo kuolleita ja meidän elämämme kuuluu nyt Jumalalle? Sen tosiasian, että meillä ei ole mitään, mitä emme olisi saaneet Jumalalta? Sen tosiasian, että vain kadottamalla oman elämäni, voin pelastaa sen? Nimittäin apostoli kirjoittaa, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Kasteessa olemme kuolleet ja elämme nyt Kristukselle. Enää en elä minä, vaan Kristus minussa. Kasteessa olemme siis ensimmäisen kerran kieltäneet itsemme ja sillä tiellä jatkamme taistelua joka päivä edelleen. Galatalaiskirjeessä Paavali kirjoittaa: ”Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen.” Vanha luontomme on joka päivä ristiinnaulittava ja kuoltava ja uuden on noustava tilalle. On siis hyväksyttävä se tosiasia, että vanha luontoni on kuollut, jotta taistelu hengellisessä elämässä voisi jatkua.

Jeesuksen tie vei lopulta ristille. Tämän vuoksi sen, joka haluaa seurata Jeesusta, tie vie myöskin lopulta ristille. Sinne asti Pietari ei olisi halunnut seurata Jeesusta. Todellisen Messiaan tie vie kärsimyksen kautta kunniaan ja sille tielle hän ohjaa myös seuraajansa. Pietari, jonka ajatukset eivät olleet Jumalasta, vaan ihmisestä, halusi pelkästään kunniaa ilman kärsimystä.

Paljon on ihmislähtöistä kristillishenkistä opetusta, jossa yritetään välttää kärsimyksiä ja ristin kantamista, jotta päästäisiin suoraan kunniaan. Kuitenkin oikean kirkon tuntomerkki on risti, joka tarkoittaa kärsimystä Kristuksen tähden. Ihmislähtöisessä ajattelussa yritetään välttää ristin kantamista, jolloin vaietaan niistä asioista, jotka aiheuttaisivat kuulijoissa pahennusta tai niistä asioista, jotka eivät sovi median luomaan vallitsevaan mielipideilmastoon. Risti aiheuttaa aina häpeää ja Kristuksen kirkon on se häpeä kannettava. Myös sellainen on ristin välttelemistä, jossa lain ja evankeliumin sijaan kristillisen julistuksen keskipisteenä ovat lupaukset paremmasta elämästä ja menestyksestä, joka seuraa uskovaa.

Tänään en puhu siitä, kuinka uskovaa seuraa kaikessa Jumalan siunaus. En puhu siitä kuinka kristitty paranee sairauksistaan, vapautuu riippuvuuksistaan, helpottuu ahdistuksissaan, löytää lohdun murheissaan, saa taloutensa kuntoon, ihmissuhteensa järjestykseen, elämänsä mallilleen ja sen jälkeen iloitsee aina. Jospa voisinkin näistä puhua! Mutta ei, tänään Herramme sanoo meille nämä sanat: ”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.”

Meitä kehotetaan ottamaan ristimme. Jeesuksen seuraamiseen ei mukaan oteta omaisuutta tai lahjakkuuksiamme, vaan risti. Sille tielle otamme vain kaikista vaikeimmat asiat mukaamme. Jeesuksen opetuslapsille ristin kantaminen oli tuttu näky. Monesti he olivat nähneet kuinka kuolemaan tuomitut rikolliset laahustivat hitaasti painavan ristin alla kohti viimeistä kohtaloaan. Tällaiseen näköalaan Jeesus vertaa kristitylle uskonsa tähden tulevia kärsimyksiä.

Jeesus ei luvannut omilleen kunniaa, eikä maailman arvostusta, vaan kärsimyksiä ja vainoa. Jeesus muistuttaa, että palvelija ei ole Herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin. Jeesuksen seuraaminen on käymistä Jeesuksen kanssa hänen kärsimyksiinsä aina ristille asti. Kuten virressä lauletaan: ”Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien.”

Jeesus itse toteutti sanansa loppuun asti. Hän ei yrittänyt pelastaa omaa elämäänsä, vaan kadotti sen, jotta jokainen, joka häneen uskoo löytäisi elämän itselleen. Hän kantoi ristinsä ja kielsi itsensä, niin että tuo pyhä ja puhdas Jumalan poika naulittiin meidän pahojen tekojemme tähden Golgatan keskimmäiselle ristille. Kristus on jo käynyt koko tien puolestamme, siksi häntä on hyvä seurata.

Kommentit