Miksi tasa-arvo ei ole kristillinen hyve?
Tasa-arvoideologia on iskostettu niin syvälle, että harva osaa kyseenalaistaa sitä ollenkaan. Siksi saatamme helposti ajatella, että tasa-arvo on kristillinen hyve, johon tulee pyrkiä elämässä ja teologiassa. Voimakkaat äänet ovat heti puhumassa syrjinnästä, jos jotakin tasa-arvoideologian vastaista esiintyy julkisuudessa. Siitä on tehty suurin synti, josta kaikki muut synnit juontuvat ja oikeastaan ainoa synti, josta ylipäätään enää puhutaan.
Kun asiaan perehtyy hieman tarkemmin, selviää, että Raamatussa ei ole yhtään mainintaa tasa-arvosta. Jeesus tai apostolit eivät sitä opettaneet. Tasa-arvo on itse luettava sinne sisään. Roomalaiskirjeessä Paavali kyllä kirjoittaa, että Jumala ei tee eroa ihmisten välillä, mutta tällä ei itse asiassa ole juurikaan tekemistä modernin tasa-arvoideologian kanssa. Kyseisessä kohdassa puhutaan pelastuksesta eikä maallisesta järjestyksestä.
Lähimmäksi hyveistä tasa-arvoa tulee oikeudenmukaisuus tai oikeamielisyys, joka kuitenkin eroaa siitä huomattavasti. Kärjistäen voisi sanoa, että oikeudenmukaisuutta noudatettaessa jokainen saa sen, mitä hänelle kuuluu. Tasa-arvoa noudatettaessa puolestaan jokainen saa saman verran riippumatta siitä, mitä hänen kuuluu saada. Jo tästä yksinkertaisesta esimerkistä selviää, että tasa-arvo on oikeudenmukaisuuden hyvettä vastaan. Tämän vuoksi se on pikemminkin pahe kuin hyve.
Jos tasa-arvosta tehdään hyve, menetetään lopulta totuus tai ainakin edes teoriassa sen mahdollinen saavuttaminen ja päädytään relativismiin. Nimittäin totuuskin on luonteeltaan syrjivää eli tasa-arvon vastaista. Totuus väittää olevansa epätoden yläpuolella. Jos ihmisten mielipiteet ovat tasa-arvoisia keskenään, mikään niistä ei voi silloin olla totta. Toisaalta jos joku mielipide on tosi ja muut epätosia, tällöin ne eivät ole tasa-arvoisia keskenään.
Miksi tasa-arvo on sitten saanut niin vahvan aseman, että ihmiset pitävät sitä automaattisesti kristillisenä hyveenä? Historiallinen kehitys juontuu todennäköisesti jonnekin Ranskan vallankumouksen ja valistuksen jälkeiseen ideologiseen ilmapiiriin. Ranskalainen valistusfilosofi Rousseau esittää kirjassaan yhteiskuntasopimus ajatuksen siitä, että jokainen ihminen on syntyessään tasa-arvoinen. Tuossa kirjassa hän hahmotti myös ihanteellista uskontoa, jossa tämä olisi yksi keskeinen periaate. Ajatus on lyönyt niin hyvin läpi, että suuri osa ihmisistä kuvittelee sen olevan peräisin Raamatusta. Tasa-arvoideologia nousee kuitenkin ihan toisenlaisesta ideologisesta ilmapiiristä kuin mitä kristinusko edustaa.
Kristinuskon mukaan jokaisella ihmisellä on kiistämätön arvo, koska Jumala on luonut heidät omaksi kuvakseen. Tasa-arvo ja jokaisen ihmisen arvokkuus ovat siitä huolimatta eri asioita. Vaikka kaikilla ihmisillä on kiistämätön arvo, voi ihmisten välillä olla silti hierarkioita. Niitä voi luetella useita: isä - lapsi, hallitsija - alamainen, pappi - maallikko, jne. Nämä hierarkiat ovat Jumalan luomaa todellisuutta. Lapsen velvollisuudet ja oikeudet ovat toiset kuin vanhemman, hallitsijan toiset kuin alamaisen ja niin pois päin. Vanhemmat ja lapset eivät siis ole keskenään tasa-arvoisia, vaikka ovatkin samaan aikaan yhtä arvokkaita ihmisinä.
Tasa-arvoideologia pyrkii sen sijaan kaikkien hierarkioiden kumoamiseen ja Jumalan luoman järjestyksen nujertamiseen. Sen lähtökohtana on jokaisen yksilön rajoittamaton vapaus, joka puhtaaksiviljeltynä johtaa anarkiaan. Voimansa se ammentaa dialektisesta filosofiasta, jossa hierarkiat nähdään sortavina ja syrjivinä rakenteina, joista tulee päästä eroon. Taustalla vaikuttaa käsitys luokkataistelusta, joka vaikuttaa omistajien ja työläisten, hallitsijoiden ja alamaisten, miehen ja naisen, heteroseksuaalien ja muiden seksuaalisten suuntausten edustajien välillä. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Erilaiset ryhmät on asetettu sotaan toisiaan vastaan ja tässä sodassa jokaisen tavoitteena on vain oman etunsa maksimointi.
Kristillinen näkemys ei lähde liikkeelle taistelusta vaan rakkaudesta. Jumala on luonut tietyn järjestyksen, joka on ihmisille hyväksi ja jota tulee kunnioittaa. Ihmisellä on kyllä vapaus, mutta tuota vapautta voidaan toteuttaa vain auktoriteetin asettamissa rajoissa. Kristillisenä tavoitteena ei ole kohota muiden yläpuolelle, vaan palvella muita. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija. Silti on olemassa hierarkioita, jotka kuuluvat Jumalan luomistyöhön.
Viimeinen niitti tasa-arvolle on se, että hyvä on aina parempi kuin paha. Ne eivät voi olla koskaan keskenään tasa-arvoisia. Tuomari ei ole rikollisen kanssa tasa-arvoinen eikä vanki vanginvartijan. Moraali on ristiriidassa tasa-arvon kanssa. Samankaltaisuuteen pyrkiminen silloin kun on eroja, on asioiden oikean tilan vääristelyä eli valetta.
Olemme nähneet, että tasa-arvoideologia ei ole kristillinen ideologia. Sen pohjalta ei voi siksi tehdä teologiaa tai rakentaa kirkkoa. Eikä se ole hyve, jota noudattamalla olisimme moraalisesti parempia ihmisiä.
Kun asiaan perehtyy hieman tarkemmin, selviää, että Raamatussa ei ole yhtään mainintaa tasa-arvosta. Jeesus tai apostolit eivät sitä opettaneet. Tasa-arvo on itse luettava sinne sisään. Roomalaiskirjeessä Paavali kyllä kirjoittaa, että Jumala ei tee eroa ihmisten välillä, mutta tällä ei itse asiassa ole juurikaan tekemistä modernin tasa-arvoideologian kanssa. Kyseisessä kohdassa puhutaan pelastuksesta eikä maallisesta järjestyksestä.
Lähimmäksi hyveistä tasa-arvoa tulee oikeudenmukaisuus tai oikeamielisyys, joka kuitenkin eroaa siitä huomattavasti. Kärjistäen voisi sanoa, että oikeudenmukaisuutta noudatettaessa jokainen saa sen, mitä hänelle kuuluu. Tasa-arvoa noudatettaessa puolestaan jokainen saa saman verran riippumatta siitä, mitä hänen kuuluu saada. Jo tästä yksinkertaisesta esimerkistä selviää, että tasa-arvo on oikeudenmukaisuuden hyvettä vastaan. Tämän vuoksi se on pikemminkin pahe kuin hyve.
Jos tasa-arvosta tehdään hyve, menetetään lopulta totuus tai ainakin edes teoriassa sen mahdollinen saavuttaminen ja päädytään relativismiin. Nimittäin totuuskin on luonteeltaan syrjivää eli tasa-arvon vastaista. Totuus väittää olevansa epätoden yläpuolella. Jos ihmisten mielipiteet ovat tasa-arvoisia keskenään, mikään niistä ei voi silloin olla totta. Toisaalta jos joku mielipide on tosi ja muut epätosia, tällöin ne eivät ole tasa-arvoisia keskenään.
Miksi tasa-arvo on sitten saanut niin vahvan aseman, että ihmiset pitävät sitä automaattisesti kristillisenä hyveenä? Historiallinen kehitys juontuu todennäköisesti jonnekin Ranskan vallankumouksen ja valistuksen jälkeiseen ideologiseen ilmapiiriin. Ranskalainen valistusfilosofi Rousseau esittää kirjassaan yhteiskuntasopimus ajatuksen siitä, että jokainen ihminen on syntyessään tasa-arvoinen. Tuossa kirjassa hän hahmotti myös ihanteellista uskontoa, jossa tämä olisi yksi keskeinen periaate. Ajatus on lyönyt niin hyvin läpi, että suuri osa ihmisistä kuvittelee sen olevan peräisin Raamatusta. Tasa-arvoideologia nousee kuitenkin ihan toisenlaisesta ideologisesta ilmapiiristä kuin mitä kristinusko edustaa.
Kristinuskon mukaan jokaisella ihmisellä on kiistämätön arvo, koska Jumala on luonut heidät omaksi kuvakseen. Tasa-arvo ja jokaisen ihmisen arvokkuus ovat siitä huolimatta eri asioita. Vaikka kaikilla ihmisillä on kiistämätön arvo, voi ihmisten välillä olla silti hierarkioita. Niitä voi luetella useita: isä - lapsi, hallitsija - alamainen, pappi - maallikko, jne. Nämä hierarkiat ovat Jumalan luomaa todellisuutta. Lapsen velvollisuudet ja oikeudet ovat toiset kuin vanhemman, hallitsijan toiset kuin alamaisen ja niin pois päin. Vanhemmat ja lapset eivät siis ole keskenään tasa-arvoisia, vaikka ovatkin samaan aikaan yhtä arvokkaita ihmisinä.
Tasa-arvoideologia pyrkii sen sijaan kaikkien hierarkioiden kumoamiseen ja Jumalan luoman järjestyksen nujertamiseen. Sen lähtökohtana on jokaisen yksilön rajoittamaton vapaus, joka puhtaaksiviljeltynä johtaa anarkiaan. Voimansa se ammentaa dialektisesta filosofiasta, jossa hierarkiat nähdään sortavina ja syrjivinä rakenteina, joista tulee päästä eroon. Taustalla vaikuttaa käsitys luokkataistelusta, joka vaikuttaa omistajien ja työläisten, hallitsijoiden ja alamaisten, miehen ja naisen, heteroseksuaalien ja muiden seksuaalisten suuntausten edustajien välillä. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Erilaiset ryhmät on asetettu sotaan toisiaan vastaan ja tässä sodassa jokaisen tavoitteena on vain oman etunsa maksimointi.
Kristillinen näkemys ei lähde liikkeelle taistelusta vaan rakkaudesta. Jumala on luonut tietyn järjestyksen, joka on ihmisille hyväksi ja jota tulee kunnioittaa. Ihmisellä on kyllä vapaus, mutta tuota vapautta voidaan toteuttaa vain auktoriteetin asettamissa rajoissa. Kristillisenä tavoitteena ei ole kohota muiden yläpuolelle, vaan palvella muita. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija. Silti on olemassa hierarkioita, jotka kuuluvat Jumalan luomistyöhön.
Viimeinen niitti tasa-arvolle on se, että hyvä on aina parempi kuin paha. Ne eivät voi olla koskaan keskenään tasa-arvoisia. Tuomari ei ole rikollisen kanssa tasa-arvoinen eikä vanki vanginvartijan. Moraali on ristiriidassa tasa-arvon kanssa. Samankaltaisuuteen pyrkiminen silloin kun on eroja, on asioiden oikean tilan vääristelyä eli valetta.
Olemme nähneet, että tasa-arvoideologia ei ole kristillinen ideologia. Sen pohjalta ei voi siksi tehdä teologiaa tai rakentaa kirkkoa. Eikä se ole hyve, jota noudattamalla olisimme moraalisesti parempia ihmisiä.
Tekstistä ei käy ilmi millaista tasa-arvoa vastustat? Tulisiko uskontojen olla mielestäsi tasa-arvoisessa asemassa laillisesti? Entä naisten ja miesten?
VastaaPoistaYhteiskunnallisesti tasa-arvossahan on kyse tasa-arvoisuudesta lain edessä. Esimerkkisi tuomari ja rikollinen ovat siis itseasiassa tasa-arvoisia.
Yleisesti ilmaistuna yhteiskunnan velvollisuuksien ja hyötyjen tulee koskea yhtälaisesti sen jokaista täysi-ikäistä jäsentä mielivaltaisen jakauman sijaan. Tasa-arvon loogisen päätepisteen ei tarvitse siis olla anarkia, vaan itseasiassa juuri päinvastoin.
Lait, myös tasa-arvoistavat sellaiset, syntyvät eettisestä pohdinnasta, joten kaipaan selvennystä väitteeseen, "moraali on ristiriidassa tasa-arvon kanssa". Meillä on tasa-arvo juurikin, koska se on havaittu moraaliseksi hyveeksi. Jos henkilökohtainen moraalisi sotii pahasti tasa-arvoa vastaan, on mahdollista että sinun tulisi käyttää sitä vuosikatsatuksella.
No tässähän on kyse aika pitkälle juuri sanojen määritelmästä. Jos puhutaan yhdenvertaisuudesta lain edessä, niin en ole sitä vastustamassa. Pointtini oli lähinnä problematisoida tasa-arvon käsitettä ylipäätään, koska sitä käytetään aika väljästi perustelemaan ties mitä. Tarkoitukseni oli siis sanoa, että eri asemassa olevilla ihmisillä on erilaisia oikeuksia ja velvollisuuksia, emmekä voi aina mennä tasa-arvo edellä asiaan, vaan tulisi pohtia asian muitakin puolia. Voin antaa myös moraalin ja tasa-arvon ristiriidasta esimerkin: Poliisilla on joissakin tilanteissa oikeus käyttää väkivaltaa, mutta normaalin kansalaisen kohdalla väkivallan käyttö on väärin. Nämä ihmiset eivät siis ole moraalisesti tasa-arvoisia keskenään. Tietenkin jos tasa-arvo ymmärretään nimenomaan oikeudenmukaisuutena, niin sitten minulla ei ole mitään sitä vastaan.
VastaaPoistaHei, ja kiitos vastauksestasi.
VastaaPoistaTämä selvensi kirjoituksesi pointtia, ja tästä päästäänkin kirjoituksessasi minua vaivaanneeseen toiseen seikkaan. Oletkohan tasa-arvokäsitettä puidessasi mennyt liian pitkälle, olki-ukon hakkaustalkoisiin saakka?
Hyvin harvassa ovat varmasti he ajattelijat, jotka ulottavat tasa-arvon koskemaan totuuskysymyksiä. Tai he, jotka tasa-arvon nimissä vaatisivat jokaisen oikeutta, koulutukseen katsomatta, toimia tuomarina, poliisina tai vaikkapa lääkärinä. En vain näe, että kukaan täysipäinen tasa-arvon kannattaja soveltaisi periaatetta totuuskysymyksiin tai olisi lyömässä alas edellä mainittuja hierarkioita. En myöskään näe, että tasa-arvoa edesajavat haluaisivat saman kohtelun lakia rikkovalle ja lainkuuliaiselle kansalaiselle.
Kaiken kaikkiaan kirjoituksesi kanssa on monen helppo olla samaa mieltä, koska käsittelemäsi tasa-arvosta johdetut ongelmat ovat sellaisia, joihin juuri kukaan tasa-arvon kannattaja ei itseasiassa sorru.
Sen sijaan haluaisin kuulla mielipiteesi niistä ristiriidoista, joita konservatiivisen kristinuskon ja liberaalin tasa-arvon välillä oikeasti on. Kaksi tulee mieleen, naispappeus ja homoavioliitot.
Tietyllä tapaa ymmärrän, ja haluaisinkin myöntää kirkolle oikeuden päättää omasta toiminnastaan periaatteella "meidän kerho, meidän säännöt", mutta samalla tämä aiheuttaa yhteiskunnallista kitkaa. Vertauksena voisi esittää yrityksen, jonka palkkauspolitiikka on avoimesti sovinistinen. Tulisiko yhteiskunnan sallia tämä? Ymmärrän, että kyse on uskonnollisesta vakaumuksesta, ja että vastustus naispappeuteen ja homoliittoihin voi tapahtua ilman minkäänlaista nais- tai homovihaa, mutta toimisiko kirkko tässä tapauksessa kuitenkaan hyvänä esimerkkinä? Kaikki hierarkiat eivät ole eriarvoistavia ja syrjiviä, mutta jotkin niistä voivat olla.
Kalle
Kiitos kommenteista, ja hyvistä asiallisista kysymyksistä!
PoistaOlkinukke tai ei, tarkoitukseni oli osoittaa, että tasa-arvo on sellainen käsite, jota ei oikein voi johdonmukaisesti noudattaa loppuun asti joutumatta ongelmiin.
Mitä tulee sitten näihin ristiriitoihin, niin tässä on lähinnä kyse siitä, että kuinka paljon uskonnonvapautta sallitaan yhteiskunnassa. Nykyinen lainsäädäntöhän antaa uskonnollisille yhteiskunnille oikeuden toimia oman päänsä mukaan näissä naispappeutta ja homoavioliittoja koskevissa asioissa, joten lainsäädännöllisesti tässä ei ainakaan ole ongelmaa.
Onko sitten esimerkiksi katolinen tai ortodoksinen kirkko hyvänä esimerkkinä, kun ei palkkaa naisia papeiksi? Tai oliko ev. lut. kirkko huono esimerkki ennen kuin hyväksyi naispappeuden? Jos ajattelee puhtaan sekulaaristi papin ihan normaalina ammattina, niin sitten kirkko, joka ei hyväksy naispappeutta ei ole hyvä esimerkki. Mutta voidaanko uskontoja tarkastella puhtaan sekulaarista näkökulmasta polkematta uskonnonvapautta? Jos taas ajattelee uskonnon omista lähtökohdista käsin, niin silloin asia on puolestaan täysin ymmärrettävä, eikä mitään ristiriitaa ole.
Uskontohan on sikäli vähän samantyylinen kuin puolue, että jos ei sen arvomaailmaa jaa, niin siihen ei ole mikään pakko kuulua. Tämän vuoksi ei voi olla mikään ihmisoikeus esimerkiksi homoille saada nimenomaan kristillinen avioliitto. Se olisi jotenkin samanlainen vaatimus kuin jos joku pienituloinen vaatisi nimenomaan kokoomusta ajamaan ehdottomasti korkeampia veroja. Asiahan ei mene näin, vaan jos on eri mieltä, niin sitten äänestetään jotain muuta kuin kokoomusta. Toisaalta tämäkin esimerkki oli huono, koska uskonto näkee itsensä vielä enempänä kuin pelkästään samanmielisten ihmisten yhteenliittymänä.