Sosiaalinen konstruktivismi ja todellisuuden rakentuminen

Olen suhteellisen vakuuttunut siitä, että melkein kaikissa tämänhetkistä kristikuntaa repivissä kiistoissa on lopulta kyse kielestä ja sen merkityksestä. Kyse on siis siitä, viittaako käyttämämme kieli todellisuuteen vai onko se itse todellisuus.

Postmodernin filosofian hengessä monet pitävät kieltä todellisuudesta erillisenä saarekkeena, jossa sanat viittaavat vain toisiin sanoihin eivätkä ikinä tavoita mitään lopullista merkitystä. Tällöin todellisuus rakentuu sosiaalisten merkitysten perusteella, eikä siihen vaikuta mikään ihmisen ulkopuolinen asia. Esimerkiksi yhteiskunnallista todellisuutta ei voi näin ollen ollenkaan erottaa sosiaalisista konstruktioista. Yhteiskunnan nähdään olevan vain ja ainoastaan ihmisten sosiaalisten konstruktioiden tulosta eikä silloin mitkään tilastolliset, biologiset tai matemaattiset faktat vaikuta yhteiskunnalliseen elämään tai jos vaikuttavat, niin nekin nähdään vain sosiaalisina konstruktioina, jotka voidaan purkaa ja määritellä uudelleen.

Sosiaalisen konstruktivismin suosion syy liittyy siihen, että se saattaa tuoda joillekin vapauttavan kokemuksen, joka hämärästi jäljittelee ihmisen kaipaamaa synninpäästöä. Nimittäin jos asiat ovat siten miten ne ovat vain siksi, että se johtuu sosiaalisista konstruktioista, eikä mistään luonnollisesta asioiden tilasta, voidaan asioiden tilaa muuttaa sellaiseksi kuin halutaan ilman vakavia seurauksia. Sosiaalinen konstruktivismi antaa siis luvan toimia yhteiskunnallisesti ja samalla myös henkilökohtaisesti miten haluaa ja poistaa ihmiseltä vastuun teoistaan. Kyseessä on siis eräänlainen nihilismin oikeutus.

On helppo nähdä, että tällainen kielifilosofinen systeemi ei kanna kovin pitkälle. Jos kaikki merkitykset ovat vain sosiaalisia rakenteita, silloin millään merkityksellä ei lopulta ole mitään merkitystä. Päädytään täyteen relativismiin, jossa esimerkiksi matemaattisilla tai biologisilla faktoilla ei ole mitään merkitystä ihmiselämän järjestämisessä.

Hyvänä esimerkkinä tästä on kommunistinen talousteoria, joka myöskin perustui tietyiltä osin sosiaaliseen konstruktioon. Kuviteltiin, että talouden lainalaisuudet eivät perustukaan matemaattisiin sääntöihin, vaan ovat luonteeltaan valtaapitävän luokan sosiaalisia konstruktioita, joiden avulla sorretaan köyhempää luokkaa. Tämän seurauksena proletariaatti kykenee luomaan omat taloudelliset lainalaisuutensa, jotka eivät enää sorra väkivaltaisesti köyhiä kunhan vain saadaan vallankumous aikaiseksi. Luonnollinen talouden tasapaino, jossa kysyntä ja tarjonta määräävät hinnan korvattiin sitten suunnitelmataloudella, jossa hinnat asetettiin ylhäältä käsin. Tällöin hinnasta tuli tasapainoon nähden joko liian korkea, jolloin kaikilla halukkailla ei riittänyt raha tuotteen ostamiseen tai sitten liian matala, jolloin tuote loppui kesken ja taaskaan kaikki halukkaat eivät sitä saaneet. Luonnollisen tasapainon korvaaminen sosiaalisella konstruktiolla johti siis talouden epätasapainoon ja vääristymiin.

Samalla tavoin sosiaalinen konstruktivismi johtaa myös muilla ihmiselämän alueilla vääristymiin, kun asioiden luonnollista tilaa ei tunnusteta. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi kun puhutaan avioliittolain muutoksesta. Avioliittoa, joka perustuu ihan biologisestikin ihmisen luonnolliseen lisääntymiseen miehen ja naisen välillä, pidetään sosiaalisena konstruktiona, jota voidaan muutella miten halutaan ja milloin halutaan.

Jos todellisuus on jotain kielen ulkopuolista, sellaista johon kieli ainoastaan viittaa, sitä ei voi muuttaa muuttamalla sanojen merkitystä. Silti kieltä muuttamalla voidaan saada paljon vahinkoa aikaan. Koska kieli viittaa todellisuuteen, sitä muuttamalla voidaan menettää osia todellisuudesta. Jos joku haluaa poistaa tietyn metafyysisen todellisuuden ihmisten tietoisuudesta, täytyy muokata kieltä siten, että sen sanat eivät enää tavoita kyseistä todellisuutta. Jos ei ole sanaa millä puhua jostakin asiasta, asiaa ei ole silloin ihmiselle olemassa. Siksi esimerkiksi diktatuureille on hyödyllistä uudelleen määritellä sana 'vapaus', jonka jälkeen siitä ei voi enää puhua entisessä mielessä. Neuvostoliitossa tapahtui useita sanojen uudelleenmäärittelyjä, jotta uusi todellisuus saadaan ajettua sisään. Mainittakoon vaikka se, että maata omistavia maanviljelijöitä alettiin kutsumaan kulakeiksi, jonka jälkeen heistä tuli poliittisesti epäkorrektia väkeä.

Samaan tapaan käsitettä avioliitto ollaan muuttamassa siten, että se ei enää viittasikaan heteroseksuaaliseen suhteeseen, vaan siitä tulisi laajempi käsite. Tällöin yhteiskuntamme menettää yksinomaan miehen ja naisen elinikäistä liittoa tarkoittavan sanan lopullisesti. Näin todellisuuttamme muokataan sanojen uudelleenmäärittelyillä. Toisaalta elinikäisen kohdalla tämä menetys on jo tapahtunut paljon ennen nykyistä keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista. Olemme vain pitkän kehityksen huipentumassa.

Teologiaan siirrettynä sosiaalisesta konstruktivismista syntyy suurta tuhoa ja epäjärjestystä. Tällöin kaikista ilmoitetuista totuuksista tulee vain ihmisten keksimiä lauseita Jumalasta. Jos kieli ei tavoita todellisuutta, silloin puhe Jumalasta ei voi tavoittaa Jumalaa. Jos puhe Jumalasta ei tavoita Jumalaa, se on mieletöntä ja pelkkää ihmisten keksintöä eli sosiaalista konstruktiota. Tällöin uskominen mihinkään uskontunnustuksiin on mahdotonta. Kirkon sisälläkin aika moni on kritiikittömästi nielaissut tämän sosiaalisen konstruktivismin ilosanoman. Tällöin puhe Jumalasta ei ole merkityksellistä eikä Raamatun ilmoitetuilla totuuksilla ole mitään merkitystä. Näin koko kristinusko menettää merkityksensä ja sitä mukaan koko ihmiselämä.

Sosiaalinen konstruktivismi on suurelta osin itsessään sosiaalinen konstruktio, joka kannattaisi monella elämän osa-alueella purkaa.