Lankeemuksen todellisuus ja kristillinen ihmiskäsitys

Kirkon nykyisissä kiistakysymyksissä erimielisyydet keskittyvät liian usein jäävuoren huippuun, jolloin asioita ei nähdä kulloinkin kyseessä olevaa ja käsiteltävää asiaa syvemmältä. Esimerkiksi nyt kirkkoa hajottava kysymys avioliittokäsityksen muutoksesta ei lopulta koske pelkästään tätä yksittäistä asiaa, vaan kyseessä on kahden täysin erilaisen maailmankuvan välisestä vastakkainasettelusta. Tässä kysymyksessä materialistinen maailmankuva pyrkii haastamaan kristillisen jo kirkon sisälläkin.

Maailmankuvallisesti neutraalia aluetta ei oikein ole olemassa. Esimerkiksi näihin kirkkoa repiviin kysymyksiin ei voi siis kristittynä suhtautua miten haluaa menettämättä samalla osaa kristillisestä maailmankatsomuksesta. Siitä huolimatta monet kristityt ovat huomaamattaan nielleet materialistisen ja humanistisen maailmankuvan.

Maailmankatsomusta ei useinkaan omaksuta järjellisen pohdinnan tuloksena, vaan pikemminkin maailmankuva vaikuttaa siihen minkälaisia argumentteja pidämme järjellisesti vakuuttavina. Se on ikään kuin suodin, jonka läpi maailmaa hahmotamme. Siksi tulisi keskustella myös kokonaisista maailmankuvista eikä pelkästään yksittäisistä kysymyksistä, koska ilman toisen maailmankuvan ymmärtämistä vastapuolen argumentteja on mahdotonta ymmärtää kokonaisuudessaan.

Kristillisen ja sekulaarin maailmankuvan välinen kuilu on syvimmillään ihmiskäsityksessä. Kristillinen ihmiskäsitys lähtee liikkeelle ihmisen langenneesta tilasta. Kristinuskon ulkopuoliset ajatusjärjestelmät eivät jaa tätä samaa ihmiskäsitystä. Niissä ihminen on lähtökohtaisesti hyvä ja maailmassa oleva paha johtuu jostakin muusta kuin ihmisestä tai yksilöstä itsestään.

Toisaalta materialistisen maailmankuvan pohjalta mitään hyvää ja pahaa ei ole edes olemassa, koska kaikki voidaan pelkistää materiaksi ja atomien ja erilaisten fysikaalisten partikkelien liikkeiksi. Tällaiseen maailmanselitykseen ei mahdu minkäänlaista moraalia. Harva kuitenkaan vetää näin suoria johtopäätöksiä.

Siksi maailmassa oleva paha ulkoistetaan jonnekin yksilön ulkopuolelle. Todennäköisimmin se tehdään materialistisessa hengessä siten, että pahan ajatellaan olevan yhteiskunnan ja ihmiselävän syrjivissä rakenteissa, jotka aiheuttavat pienen ihmisen elämään kaiken hankaluuden. Näistä rakenteista pyritään sitten pääsemään eroon yhteiskuntaa ja vaikkapa nyt avioliittolainsäädäntöä muuttamalla. Pahaa voidaan pitää myös kehittymisen häiriönä tai henkisenä heikkoutena, josta jotkut ihmiset ympäristön vaikutuksesta joutuvat kärsimään.

Teologian kannalta lankeemuksen sivuuttava ihmiskäsitys on kestämätön, koska silloin Jumalasta tulee syy kaikkeen maailmassa vaikuttavaan pahaan. Jos ihminen on hyvä, niin eihän pahan syy voi olla muualla kuin Jumalassa, jos hän ylipäätään on olemassa. Tällöin kärsimyksen ongelmaan ei ole oikeastaan mitään mahdollista vastausta ja siinä tapauksessa järkevä ihminen valitsee ateismin. Jos lankeemus hylätään, ei ole minkäänlaista tarvetta myöskään lunastukselle. Koko kristinusko edellyttää siis lankeemuksen todellisuuden. Ilman sitä meillä on käsissämme jokin muu uskonto.

Lankeemuksen ohittavan maailmankatsomuksen ongelma on siinä, että silloin maailmassa oleva paha nähdään helposti toisessa ihmisessä, mutta itsessä sitä ei kyetä tunnistamaan. Aleksandr Solzhenitsyn kuvaa tätä ongelmaa seuraavasti: "Jos asia olisikin niin yksinkertainen! - että jossakin on mustia ihmisiä, jotka pahoin aikein puhuvat pimeitä asioita, ja että on vain eroteltava heidät muista ja hävitettävä. Mutta hyvän ja paha viiva halkoo jokaisen ihmisen sydäntä. Ja kuka tuhoaisi palan omaa sydäntään?"

Solzhenitsyn kuvasi tilannetta, jossa Neuvostoliitossa pyrittiin tekemään ihanteellista yhteiskuntaa poistamalla sieltä omistava luokka ja ihmiset, joiden nähtiin olevan vastuussa yhteiskunnan syrjivistä rakenteista. Tästä seurasi kauhistuttava teurastus, jonka seurauksena miljoonat ihmiset menettivät henkensä.

Kristillinen ihmiskäsitys lähtee siitä, että meissä jokaisessa on lankeemuksen seurauksena jäljellä taipumus pahaan. Siksi paha on voitettava ensisijassa omassa sydämessä. Se tapahtuu tunnustamalla oma pahuutensa ja omat syntinsä. Synninpäästön sanat kuultuaan ihminen voi jättää oman pahuutensa taakseen ja elää vapaana pahuuden ahdistavasta painolastista. Ilman tätä pahan tunnustamista itsessä ihminen ei voi koskaan edetä kohti hyvää, johon ihminen on alunperin tarkoitettu ja jossa hän löytää elämälleen tarkoituksen.

Pahuuden edessä materialismin uskonnon omaksunut ihminen turvaa uusimpaan epäjumalaansa: teknologiaan. Ihminen uskottelee itselleen, että teknologian kehittyessä ihmiskunta pystyy voittamaan kaikki ongelmat ja saavuttamaan onnellisen elämän. Tämä on pohjimmiltaan täysin uskonnollinen väite. Kristinuskon lopunaikoja koskevat odotukset ovat vain korvautuneet uusilla. Kristuksen paluun sijaan on astunut teknologisen voittokulun odottaminen.

Ihminen on asettanut itsensä jumalaksi, jolta odottaa tulevaisuudessa ratkaisua kaikkiin ongelmiinsa. Silti ihminen kamppailee samojen ongelmien kanssa kuin aina aiemminkin. Ihmisluonto ei ole teknisen kehityksen myötä muuttunut moraalisesti paremmaksi. Viihteen ylitarjonnasta huolimatta ihminen ei löydä merkitystä elämälleen tämän rajallisen maallisen elämänsä piiristä.

Materialismin uskonto ei kuitenkaan pysty vapauttamaan ihmistä hänen vallitsevasta tilastaan. Teknologia ei kykene tekemään ihmistä onnellisemmaksi, koska mikään tutkimus ei viittaa siihen, että ihmiset olisivat tänään enemmän onnellisia kuin 50 vuotta sitten, vaikka teknologia onkin mennyt siinä ajassa huimia harppauksia eteenpäin.

Ihmisen tila ei ole silti toivoton. Lainaan C. S. Lewisia: "Jos löydän itsestäni kaipauksen, jota mikään kokemus tässä maailmassa ei voi tyydyttää, todennäköisin selitys on, että minut on tehty toista maailmaa varten." Augustinus sanoo saman asian hieman eri sanoin: "Herra, sinä olet luonut meidät itsellesi ja levoton on sydämemme, kunnes se löytää sinussa levon."