Uskontoa saa sekoittaa politiikkaan
Loppukesän kohujen keskellä on kuultu moralistis-paheksuvia julkituloja uskonnon ja politiikan sekoittamisesta. Näiden kauhistelevien puheenvuorojen logiikka on kärjistäen mennyt seuraavasti: Jos uskonto saa vaikuttaa politiikkaan, meillä on Suomessa kohta sharia-laki. Tällä perusteella ministeri ei saisi sitten pitää mitään uskontoa itseään sitovana ainakaan julkisissa puheissaan.
Ensimmäinen virhe tällaisessa päättelyssä on samaistaa eri uskontojen ääriajattelu keskenään. Islamilainen fundamentalismi ja kristillinen fundamentalismi eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Eri uskontojen ääripäiden samaistaminen on yhtä järkevää kuin samaistaa äärimmäinen kommunismi äärimmäiseen kapitalismiin. Suomessa äärikristillisyytenä pidetään herätysliikkeitä, joiden usko on käytännössä täysin samaa uskoa, jota jokaisen isovanhemmat on täällä Suomessa opetettu tunnustamaan. Jos tämä on radikaalia ja vaarallista, niin silloin koko suomalainen kulttuuri on perustaltaan vaarallista ja Suomen valtion voi sitä myötä lopettaa. Kukaan ei ole herätysliikkeissä rakentelemassa pommeja tai vaatimassa Sharia-lakia Suomeen.
Nihkeä suhtautuminen uskonnon ja politiikan sekoittamiseen pohjautuu wittgensteinilaiseen kielifilosofiaan, jossa todellisuus ei ole kokonainen vaan hajonnut erilaisiksi toisistaan erillisiksi sirpaleiksi tai kuten Wittgenstein niitä kutsui: kielipeleiksi. Todellisuuden sirpaloituminen on postmodernille ajallemme tyypillinen ilmiö. Enää ei pidetä arvossa suuria kertomuksia, jotka määrittelevät koko inhimillisen todellisuuden, vaan rakennetaan maailmankuvaa erilaisista katsomuksellisista palasista ja osatekijöistä, jotka saattavat jopa olla sisäisesti ristiriidassa keskenään.
Wittgenstein ajatteli vanhemmalla iällään, että maailma koostuu erilaisista kielipeleistä, jotka eivät ole yhteismitallisia keskenään. Esimerkiksi uskonto, tiede, taide, politiikka ja urheilu muodostavat kaikki erilaisia kielipelejä, jotka käyttävät samoja sanoja täysin erilaisissa merkityksissä. Erilaiset kielipelit muodostavat jokainen oman maailmansa, jonka vertailu toisiin kielipeleihin on mieletöntä ja mahdotonta.
Jos omaksuu Wittgensteinin ajatuksen kielipeleistä, on uskonnon sotkeminen politiikkaan vähintäänkin kategoriavirhe. Tällöin sotketaan kahta erilaista kielellistä maailmaa keskenään ja saadaan soppa aikaiseksi. Maailma ei ole kuitenkaan näin pirstaleinen. Esimerkiksi yksittäisen poliitikon kohdalla maailmankatsomus rakentuu monenlaisten "kielipelien" osasista ja nämä ovat kaikki liitoksissa toisiinsa.
Jokainen ihminen toimii omasta maailmankatsomuksestaan käsin. Uskonto tai uskonnottomuus vaikuttaa ihmisen maailmankatsomukseen. Maailmankatsomus puolestaan vaikuttaa niihin arvoihin, joita pitää elämässä ja yhteiskunnassa tärkeinä. Väite, että uskonto ei saisi vaikuttaa politiikkaan on vastaava väite kuin että maailmankatsomus ei saisi vaikuttaa politiikkaan. Tällaisessa väitteessä ei ole mitään järkeä, sillä totta kai jokainen puoltaa politiikassa niitä arvoja, jotka kokee itselleen tärkeiksi. Nämä arvot on johdettu maailmankatsomuksesta ja siihen ilman muuta vaikuttaa uskonto tai sen puute.
Jos kristitty vilpittömästi uskoo, että esimerkiksi kymmenen käskyä on Jumalan tahto koko ihmiskunnalle ja siksi myös hyväksi ihmisille ja yhteiskunnalle, miksi hän ei saisi ajaa demokraattisen prosessin turvin sellaista yhteiskuntaa, jossa kymmenen käskyn noudattaminen on yksityiselle ihmiselle mahdollista valtiollisen lain puitteissa? Eikö uskonnosta tällöin seuraa, että se on välttämätöntä sotkea politiikkaan? Jos näin ei kävisi, poliitikko ei olisi rakentamassa yhteiskuntaa, joka hänen maailmankatsomuksestaan käsin näyttäisi ihanteelliselta. Luterilaisuudessa tärkeä kahden regimentin oppikaan ei kiellä kristittyä toimimasta oman arvomaailmansa pohjalta politiikassa niin kuin parhaaksi näkee.
Toisaalta politiikassa pitäisi puhua sellaisella käsitteistöllä ja argumentoida sellaisilla tavoilla, jotka jokainen kuulija maailmankatsomuksesta riippumatta voi ymmärtää. Tämä vaatimus on oikeutettu. Näin ollen esimerkiksi pelkillä raamatunlauseilla argumentointi ei vakuuta Raamattuun kriittisesti suhtautuvaa kuulijaa. Tästäkin huolimatta demokraattisessa yhteiskunnassa pelkillä raamatunlauseillakin argumentointi tulisi olla uskonnonvapauden pohjalta sallittua. Muussa tapauksessa elämme totalitarismissa ilman uskonnonvapautta.
Ensimmäinen virhe tällaisessa päättelyssä on samaistaa eri uskontojen ääriajattelu keskenään. Islamilainen fundamentalismi ja kristillinen fundamentalismi eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Eri uskontojen ääripäiden samaistaminen on yhtä järkevää kuin samaistaa äärimmäinen kommunismi äärimmäiseen kapitalismiin. Suomessa äärikristillisyytenä pidetään herätysliikkeitä, joiden usko on käytännössä täysin samaa uskoa, jota jokaisen isovanhemmat on täällä Suomessa opetettu tunnustamaan. Jos tämä on radikaalia ja vaarallista, niin silloin koko suomalainen kulttuuri on perustaltaan vaarallista ja Suomen valtion voi sitä myötä lopettaa. Kukaan ei ole herätysliikkeissä rakentelemassa pommeja tai vaatimassa Sharia-lakia Suomeen.
Nihkeä suhtautuminen uskonnon ja politiikan sekoittamiseen pohjautuu wittgensteinilaiseen kielifilosofiaan, jossa todellisuus ei ole kokonainen vaan hajonnut erilaisiksi toisistaan erillisiksi sirpaleiksi tai kuten Wittgenstein niitä kutsui: kielipeleiksi. Todellisuuden sirpaloituminen on postmodernille ajallemme tyypillinen ilmiö. Enää ei pidetä arvossa suuria kertomuksia, jotka määrittelevät koko inhimillisen todellisuuden, vaan rakennetaan maailmankuvaa erilaisista katsomuksellisista palasista ja osatekijöistä, jotka saattavat jopa olla sisäisesti ristiriidassa keskenään.
Wittgenstein ajatteli vanhemmalla iällään, että maailma koostuu erilaisista kielipeleistä, jotka eivät ole yhteismitallisia keskenään. Esimerkiksi uskonto, tiede, taide, politiikka ja urheilu muodostavat kaikki erilaisia kielipelejä, jotka käyttävät samoja sanoja täysin erilaisissa merkityksissä. Erilaiset kielipelit muodostavat jokainen oman maailmansa, jonka vertailu toisiin kielipeleihin on mieletöntä ja mahdotonta.
Jos omaksuu Wittgensteinin ajatuksen kielipeleistä, on uskonnon sotkeminen politiikkaan vähintäänkin kategoriavirhe. Tällöin sotketaan kahta erilaista kielellistä maailmaa keskenään ja saadaan soppa aikaiseksi. Maailma ei ole kuitenkaan näin pirstaleinen. Esimerkiksi yksittäisen poliitikon kohdalla maailmankatsomus rakentuu monenlaisten "kielipelien" osasista ja nämä ovat kaikki liitoksissa toisiinsa.
Jokainen ihminen toimii omasta maailmankatsomuksestaan käsin. Uskonto tai uskonnottomuus vaikuttaa ihmisen maailmankatsomukseen. Maailmankatsomus puolestaan vaikuttaa niihin arvoihin, joita pitää elämässä ja yhteiskunnassa tärkeinä. Väite, että uskonto ei saisi vaikuttaa politiikkaan on vastaava väite kuin että maailmankatsomus ei saisi vaikuttaa politiikkaan. Tällaisessa väitteessä ei ole mitään järkeä, sillä totta kai jokainen puoltaa politiikassa niitä arvoja, jotka kokee itselleen tärkeiksi. Nämä arvot on johdettu maailmankatsomuksesta ja siihen ilman muuta vaikuttaa uskonto tai sen puute.
Jos kristitty vilpittömästi uskoo, että esimerkiksi kymmenen käskyä on Jumalan tahto koko ihmiskunnalle ja siksi myös hyväksi ihmisille ja yhteiskunnalle, miksi hän ei saisi ajaa demokraattisen prosessin turvin sellaista yhteiskuntaa, jossa kymmenen käskyn noudattaminen on yksityiselle ihmiselle mahdollista valtiollisen lain puitteissa? Eikö uskonnosta tällöin seuraa, että se on välttämätöntä sotkea politiikkaan? Jos näin ei kävisi, poliitikko ei olisi rakentamassa yhteiskuntaa, joka hänen maailmankatsomuksestaan käsin näyttäisi ihanteelliselta. Luterilaisuudessa tärkeä kahden regimentin oppikaan ei kiellä kristittyä toimimasta oman arvomaailmansa pohjalta politiikassa niin kuin parhaaksi näkee.
Toisaalta politiikassa pitäisi puhua sellaisella käsitteistöllä ja argumentoida sellaisilla tavoilla, jotka jokainen kuulija maailmankatsomuksesta riippumatta voi ymmärtää. Tämä vaatimus on oikeutettu. Näin ollen esimerkiksi pelkillä raamatunlauseilla argumentointi ei vakuuta Raamattuun kriittisesti suhtautuvaa kuulijaa. Tästäkin huolimatta demokraattisessa yhteiskunnassa pelkillä raamatunlauseillakin argumentointi tulisi olla uskonnonvapauden pohjalta sallittua. Muussa tapauksessa elämme totalitarismissa ilman uskonnonvapautta.
Kommentit
Lähetä kommentti