Saarna 17. sunnuntai helluntaista
Luuk. 7:11-16
Kohtaamme tänään kaksi seuruetta, kaksi erilaista kulkevaa joukkoa. Nimitettäköön toista kuoleman seurueeksi, toista elämän seurueeksi. Toinen joukko suree ja toinen iloitsee. Toisessa vallitsee toivo ja toisessa epätoivo. Toisen ryhmän edessä kulkee Jeesus ja toisen edessä kulkee leskiäiti. Toinen seurue kulkee saattaen ruumista, toinen seuraten kuoleman voittajaa.
Lähtekäämme ensiksi kulkemaan surullisemman joukon mukaan. Sen joukon kärjessä kulkee yksinäinen äiti. Äiti, joka on kohdannut suurimman surun, jota kuulemma elämässä voi ylipäätään kokea: hän on menettänyt lapsensa, ainokaisensa. Eikä äidillä ole ketään, jonka puoleen surussaan kääntyisi. Hänen miehensäkin on mennyt jo vuosia sitten, eikä muita jälkeläisiä pojan lisäksi ole.
Poika oli äidin ylpeys ja vanhuuden turva. Äiti oli ajatellut pojan huolehtivan hänestä vanhuuden päivillään. Minkäänlaista muuta eläkettä ei ollut tiedossa. Ei ollut säästötilejä tai vanhainkoteja. Rakkaan pojan mukana meni kaikki. Oli mahdotonta nähdä enää minkäänlaista valoa tulevaisuudessa. Hän oli kokenut korvaamattoman menetyksen. Äiti eläisi viimeiset päivänsä yksin ilman että kukaan huolehtisi hänestä.
Pian traagiset tapahtumat tulivat koko kaupungin tietoon. Kun poika oli todettu kuolleeksi, hänet voideltiin ja peiteltiin, jonka jälkeen hänet kuljetettaisiin kaupungin ulkopuolelle, jossa vainaja haudattaisiin sukuhautaan. Tämä oli tehtävä saman päivän aikana, jotta ruumis ei kuumassa ilmanalassa pilaantuisi. Illansuussa kun valmistelut oli tehty, koko kylä lähti mukaan pojan viimeiselle matkalle kohti hautuumaata. Leskiäiti oli repinyt vaatteensa ja itki hillittömästi. Näky oli sydäntä kouraiseva. Oli mahdotonta kulkea mukana liikuttumatta syvästi suuresta surusta, joka tuota vanhaa leskinaista oli kohdannut. Surullinen saattue vaelsi toivottomasti saatelleen poikaa kohti viimeistä päämääräänsä.
Samaan aikaan toinenkin saattue oli liikkeellä. Se oli lähtenyt liikkeelle jo aamulla matkan päästä, Kapernaumista. Nyt illan tullessa saattue lähestyi määränpäätään, Nainin kaupunkia, jonne he ilmeisesti aikoivat asettua yöksi. Tämän saattueen kesken puhuttiin erikoisista asioista. Saattue oli jo vähän aikaa seurannut miestä, joka oli ryhtynyt toimimaan Galilean alueella ja kierteli sen kaupunkeja. Ja mihin hän menikään, siellä aina tapahtui jotain ennenkuulumatonta.
Selvästikään hän ei ollut mikään tavallinen mies. Häntä kutsuttiin Jeesukseksi. Hänen opetuksensa oli täynnä ihmeellistä voimaa ja hänen olemuksensa täynnä yliluonnollista rakkautta. Siksi Jeesuksen seurassa oli ilo kulkea, sillä selvästikin hän oli vähintäänkin Jumalan lähettämä profeetta. Hänen kanssaan koko inhimillinen elämä sai merkityksen ja suunnan. Varmasti tämä mies oli merkki siitä, että Jumala ei ollut hylännyt kansaansa, vaan oli tullut sen avuksi.
Saman päivän aamuna Kapernaumissa oli miehen luokse tullut juutalaisten vanhimpia. He pyysivät häntä parantamaan vakavasti sairaan roomalaisen sadanpäällikön palvelijan. Edes käymättä sadanpäällikön talossa Jeesus oli parantanut kuolemaisillaan olevan palvelijan. Ihmetellen tätä tekoa monet liittyivät Jeesuksen seuraan ja halusivat tietää kuka hän on ja mitä hän tekee.
Nainin kaupungin porteilla nämä kaksi erilaista seuruetta sitten kohtasivat. Tuon hautajaissaattueen suuri suru ja toivoton tila näkyi jo kauas. Toisessakin saattueessa iloinen tunnelma vaihtui nopeasti sääliin ja suruun.
Leskiäiti oli täysin toivoton. Ei hän osannut pyytää apua. Hänen uskostaankaan ei edes mainita mitään. Eikä hän osannut tulla Jeesuksen luokse valittamaan tilaansa. Silti Jeesus kohtaa hänet. Luukas kertoo, että naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi. Jeesus tulee tämän äidin luokse säälien syvästi häntä toivottomassa tilanteessaan. Tällainen vapahtaja meillä on. Hän tietää jo ennen kuin osaamme sitä pyytäkään, mitä me tarvitsemme. Hän todellakin säälii meitä inhimillisissä kärsimyksissämme.
Jeesuksen sanat tuolle leskelle ovat lyhyet: ”Älä itke.” Lyhyeen viestiin tiivistyy paljon. Ei ole mitään syytä itkeä, sillä Jumala huolehtii tästä toivottomaan tilanteeseen joutuneesta leskestäkin. Jeesus ei katso ylimalkaisesti meidän elämämme kärsimyksiä ja vaikeuksia, vaan hän suhtautuu meihin ja ongelmiimme suurella sympatialla ja haluaa auttaa meitä niissäkin. Ja Kristuksella on valta kuolemankin yli. Mikään mahti tässä maailmassa ei ole niin suuri, etteikö Kristus pitäisi sitä hallinnassaan.
Lohdutettuaan lyhyesti leskeä Jeesus kääntyy kuolleen pojan puoleen. Sitten hän tekee jotain niin erikoista, että se saa kantajatkin pysähtymään. Nimittäin Jeesus koskettaa vainajaa kuljettavia paareja. Kaikki tilanteen todistajat tunsivat Mooseksen lain ja olivat ymmällään. Näin tekemällä Jeesus tulisi saastaiseksi. Neljännessä Mooseksen kirjassa näet sanotaan: ”Jos joku koskettaa vainajaa, hän on epäpuhdas seitsemän päivää.” Tällä teolla koko hautajaissaattue pysähtyi ja jäi ihmettelemään mitä nyt tapahtuisi.
Tätä seuraa jotain vielä erikoisempaa. Jeesus puhuu kuolleelle. Kenen tahansa muun toimiessa näin tilanne olisi ollut tragikoominen, jopa pilkallinen ja epäkunnioittava. Mutta Jeesuksen sanoissa on suurta voimaa. Hän komentaa kuollutta koko auktoriteetillaan: ”Minä sanon sinulle: nouse!” Eikä se ole kuka tahansa, joka tässä kehottaa kuollutta nousemaan, vaan kyseessä on Kristus, jonka kautta kaikki on luotu ja jonka valtaan kaikki on alistettu. Kyseessä oleva henkilö on niin kuin Luukas kirjoittaa, Herra.
Saman tien kuollut nousi istumaan. Kyseessä ei ollut mikään valekuollut koomapotilas, joka hitaasti herää pökerryksestään. Sen sijaan hän virkoaa heti kuultuaan vapahtajamme sanat ja alkaa puhua. Kristuksen sanan kuuleminen tekee kuolleesta pojasta välittömästi elävän todistajan.
Seuraavaksi Luukas kertoo, että Jeesus antoi hänet takaisin äidille. Kiireiseltä raamatunlukijalta tällainen yksityiskohta menee helposti huomaamatta ohi. Nimittäin viimeistään tästä lauseesta ne henkilöt, joille Luukas kirjoitti evankeliuminsa, tajusivat mistä nyt on kyse. Jeesuksen ihmeteossa on suora viittaus Vanhan testamentin tapahtumiin.
Vanhan testamentin yksi suurimmista profeetoista oli profeetta Elia. Hän on juutalaisuudessa Mooseksen jälkeen ja hänen rinnallaan tärkein ja arvostetuin profeetta. Profeetta Elian elämästä kerrotaan 1. kuninkaiden kirjassa ja sen 17. luvussa seuraava tapaus. Jumala oli langettanut Israeliin kuivuuden ja nälänhädän kuningas Ahabin syntien vuoksi. Jumala käski Elian paeta autiomaahan, jossa hän joi purosta ja korpit ruokkivat häntä. Puro kuitenkin kuivui, jonka jälkeen Jumala antoi Elialle käskyn mennä Sarpatin kaupunkiin, jossa hän tapasi leskivaimon kaupungin porteilla ikään kuin ennakoiden näitä Nainin kaupungin tapahtumia.
Elia pyysi leskivaimolta ruokaa. Leski kuitenkin totesi, että hänellä ei ole kuin kourallinen jauhoja ja vähän ruokaöljyä jäljellä. Hän oli aikeissa mennä kotiin, tehdä jauhoista ja öljystä ruokaa itselleen ja pojalleen. Leski tyytyi toteamaan Elialle kyynisesti, että syömme sen ja sitten kuolemme. Elia pyysi kuitenkin leskeä tekemän hänellekin siitä leipää. Leski teki ja ihme tapahtui: jauhoruukku ei tyhjentynyt eikä öljypullo ehtynyt. Näin Elia, leski ja hänen poikansa saivat syödä pitkät ajat.
Vähän ajan kuluttua poika kuitenkin sairastui, niin että hänessä ei enää ollut elonmerkkejä. Tällöin leski syytti Eliaa pojan kuolemasta sanoen: ”Pitikö sinun tulla tänne vetämään minun syntini esiin ja tappamaan poikani!” Elia otti pojan, kantoi hänet katolle ja rukoili Jumalaa. Hän ojentautui kolmesti pojan ylle ja rukoili Jumalaa, että henki palaisi poikaan. Herra kuuli Elian pyynnön ja poika palasi eloon. Sitten Elia antoi pojan äidilleen.
Sekä Jeesus että Elia herättivät leskiäidin pojan eloon. Kreikankielisessä Vanhassa testamentissa käytetään Elian kohdalla tismalleen samaa sanamuotoa, jota Luukas käyttää kertoessaan, että Jeesus antoi pojan äidilleen. Yhtymäkohta on siis selvä. Luukas kertoo, että suuri profeetta, uusi Elia, on kansansa keskuudessa. Lisäksi vielä ihan Nainin kaupungin vieressä, toisella puolella kukkulaa, sijaitsi Sunem, jossa profeetta Elisa oli herättänyt kuolleen pojan henkiin. Suurten profeettojen, Elian ja Elisan ajat olivat siis tulleet takaisin. Jeesus oli itse viitannut näihin kahteen profeettaan vastikään puhuessaan kotikaupunkinsa synagogassa, jossa häntä ei otettu vastaan.
Mutta nyt kyseessä on vielä enemmän kuin Vanhan testamentin profeetta. Vanhan testamentin verrokkitapauksessa Elia joutuu kolmesti ojentamaan itseään kuolleen yli ja rukoilemaan kovasti, jotta tämä heräisi eloon. Eikä kuollut alkanut herätessään puhumaan. Jeesus puolestaan herättää yhdellä sanalla tämän kuolleen. Yksi sana riittää. Siihen yhteen sanaan kaatuu kuolema: suurin meitä ihmisiä vallassaan pitävä mahti.
Kuolema tuli maailmaan synnin seurauksena. Siksi sen voittajalla on valta ottaa myös synnit pois. Tämäkin tapahtuma julistaa sinulle ja minulle sitä, että Kristus on pessyt meidän syntimme pois. Kuoleman voittajana hän pelastaa meidät synneistämme ja johtaa meidät ikuiseen elämään. Vain hänellä on valta herättää kuolleet ja antaa syntimme anteeksi. Siksi häneen kastettuina ja häneen uskoen elämämme on voimakkaimmissa käsissä. Sellaisissa käsissä joiden edessä kaatuvat niin synti, kuolema kuin Perkelekin. Meille pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville saapuu näin korkeudesta aamun koitto.
Kuolleista herättäminen on merkki Jeesuksen messiaanisuudesta. Heti seuraavaksi Johannes kastajan opetuslapset tulevat kysymään Jeesukselta onko hän se, jonka oli määrä tulla. Tämän tapahtuman jälkeen Jeesus voi vastata Johannekselle kuka hän todella on: ”Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. Autuas se, joka ei minua torju.” Jeesus täytti siis kaikki luvatulta messiaalta vaadittavat tuntomerkit.
Nähtyään tämän suuren ihmeen kaikki joutuvat pyhän pelon valtaan. Nämä kaksi varsin erilaista saattuetta, jotka kohtasivat kaupungin porteilla, puhkeavat nyt yhteisenä kuorona ylistämään Jumalaa. Suureen ääneen he iloitsivat: ”keskuudessamme on suuri profeetta. Jumala on tullut kansansa avuksi.” Sitähän se Jeesukselle ennustettu nimikin, Immanuel, tarkoittaa: Jumala on meidän kanssamme.
Kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin nämä kaksi pari vuosi tuhatta sitten kohdannutta seuruetta tulevat vastaan kaupunkiemme porteilla yhä tänäänkin. Edelleenkin toista niistä määrittelee toivo ja toista epätoivo. Edelleenkin toinen seurue iloitsee ja toinen suree.
Jälkimmäisen seurueen olemassaolo on helppo havaita. Pieni vilkaisu ympärillemme riittää. Monet ihmiset ovat suuren toivottomuuden vallassa. Elämä on kadottanut merkityksensä. Taloudellisestikaan ei ole enää mitään tietoa vanhuudenpäivien turvasta tai kohtalosta. Eikö tämä koko länsimainen elämänmeno vaikuta yhdeltä isolta hautajaissaattueelta, jota koko maailma on tullut suremaan? Tulevaisuuden ja toivon näköalat ovat haihtuneet. Usko rajattomaan kasvuun on kuollut. Nokiakin on myyty. Totuus on haudattu. Mitään muuta ei ole jäljellä kuin pelko tulevasta. Eikä enää oikein osata pyytää Jeesukseltakaan apua.
Silti jäljellä on myöskin iloitseva seurue. Se seurue kokoontuu vastaanottamaan Herransa ja vapahtajansa tänään ehtoollispöydässä. Kristillinen kirkko on pyhiinvaeltava seurue, joka on matkalla kohti taivasta ylösnousseen seurassa. Siinä seurassa kuolema on voitettu valta ja synti pyyhitty pois. Siinä seurassa koko elämä saa merkityksen. Siinä seurassa meillä on tulevaisuus ja toivo, sillä meillä on Jeesus apuna.
Minne menetkin, siellä tänäänkin nämä kaksi seuruetta kohtaavat. Sillä moni toivonsa kokonaan menettänyt odottaa tämänkin kaupungin porteilla kuoleman voittajaa, jotta hän voisi yhdessä meidän kanssamme liittyä yhteiseen kuoroon ylistämään Jumalaa.
Kohtaamme tänään kaksi seuruetta, kaksi erilaista kulkevaa joukkoa. Nimitettäköön toista kuoleman seurueeksi, toista elämän seurueeksi. Toinen joukko suree ja toinen iloitsee. Toisessa vallitsee toivo ja toisessa epätoivo. Toisen ryhmän edessä kulkee Jeesus ja toisen edessä kulkee leskiäiti. Toinen seurue kulkee saattaen ruumista, toinen seuraten kuoleman voittajaa.
Lähtekäämme ensiksi kulkemaan surullisemman joukon mukaan. Sen joukon kärjessä kulkee yksinäinen äiti. Äiti, joka on kohdannut suurimman surun, jota kuulemma elämässä voi ylipäätään kokea: hän on menettänyt lapsensa, ainokaisensa. Eikä äidillä ole ketään, jonka puoleen surussaan kääntyisi. Hänen miehensäkin on mennyt jo vuosia sitten, eikä muita jälkeläisiä pojan lisäksi ole.
Poika oli äidin ylpeys ja vanhuuden turva. Äiti oli ajatellut pojan huolehtivan hänestä vanhuuden päivillään. Minkäänlaista muuta eläkettä ei ollut tiedossa. Ei ollut säästötilejä tai vanhainkoteja. Rakkaan pojan mukana meni kaikki. Oli mahdotonta nähdä enää minkäänlaista valoa tulevaisuudessa. Hän oli kokenut korvaamattoman menetyksen. Äiti eläisi viimeiset päivänsä yksin ilman että kukaan huolehtisi hänestä.
Pian traagiset tapahtumat tulivat koko kaupungin tietoon. Kun poika oli todettu kuolleeksi, hänet voideltiin ja peiteltiin, jonka jälkeen hänet kuljetettaisiin kaupungin ulkopuolelle, jossa vainaja haudattaisiin sukuhautaan. Tämä oli tehtävä saman päivän aikana, jotta ruumis ei kuumassa ilmanalassa pilaantuisi. Illansuussa kun valmistelut oli tehty, koko kylä lähti mukaan pojan viimeiselle matkalle kohti hautuumaata. Leskiäiti oli repinyt vaatteensa ja itki hillittömästi. Näky oli sydäntä kouraiseva. Oli mahdotonta kulkea mukana liikuttumatta syvästi suuresta surusta, joka tuota vanhaa leskinaista oli kohdannut. Surullinen saattue vaelsi toivottomasti saatelleen poikaa kohti viimeistä päämääräänsä.
Samaan aikaan toinenkin saattue oli liikkeellä. Se oli lähtenyt liikkeelle jo aamulla matkan päästä, Kapernaumista. Nyt illan tullessa saattue lähestyi määränpäätään, Nainin kaupunkia, jonne he ilmeisesti aikoivat asettua yöksi. Tämän saattueen kesken puhuttiin erikoisista asioista. Saattue oli jo vähän aikaa seurannut miestä, joka oli ryhtynyt toimimaan Galilean alueella ja kierteli sen kaupunkeja. Ja mihin hän menikään, siellä aina tapahtui jotain ennenkuulumatonta.
Selvästikään hän ei ollut mikään tavallinen mies. Häntä kutsuttiin Jeesukseksi. Hänen opetuksensa oli täynnä ihmeellistä voimaa ja hänen olemuksensa täynnä yliluonnollista rakkautta. Siksi Jeesuksen seurassa oli ilo kulkea, sillä selvästikin hän oli vähintäänkin Jumalan lähettämä profeetta. Hänen kanssaan koko inhimillinen elämä sai merkityksen ja suunnan. Varmasti tämä mies oli merkki siitä, että Jumala ei ollut hylännyt kansaansa, vaan oli tullut sen avuksi.
Saman päivän aamuna Kapernaumissa oli miehen luokse tullut juutalaisten vanhimpia. He pyysivät häntä parantamaan vakavasti sairaan roomalaisen sadanpäällikön palvelijan. Edes käymättä sadanpäällikön talossa Jeesus oli parantanut kuolemaisillaan olevan palvelijan. Ihmetellen tätä tekoa monet liittyivät Jeesuksen seuraan ja halusivat tietää kuka hän on ja mitä hän tekee.
Nainin kaupungin porteilla nämä kaksi erilaista seuruetta sitten kohtasivat. Tuon hautajaissaattueen suuri suru ja toivoton tila näkyi jo kauas. Toisessakin saattueessa iloinen tunnelma vaihtui nopeasti sääliin ja suruun.
Leskiäiti oli täysin toivoton. Ei hän osannut pyytää apua. Hänen uskostaankaan ei edes mainita mitään. Eikä hän osannut tulla Jeesuksen luokse valittamaan tilaansa. Silti Jeesus kohtaa hänet. Luukas kertoo, että naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi. Jeesus tulee tämän äidin luokse säälien syvästi häntä toivottomassa tilanteessaan. Tällainen vapahtaja meillä on. Hän tietää jo ennen kuin osaamme sitä pyytäkään, mitä me tarvitsemme. Hän todellakin säälii meitä inhimillisissä kärsimyksissämme.
Jeesuksen sanat tuolle leskelle ovat lyhyet: ”Älä itke.” Lyhyeen viestiin tiivistyy paljon. Ei ole mitään syytä itkeä, sillä Jumala huolehtii tästä toivottomaan tilanteeseen joutuneesta leskestäkin. Jeesus ei katso ylimalkaisesti meidän elämämme kärsimyksiä ja vaikeuksia, vaan hän suhtautuu meihin ja ongelmiimme suurella sympatialla ja haluaa auttaa meitä niissäkin. Ja Kristuksella on valta kuolemankin yli. Mikään mahti tässä maailmassa ei ole niin suuri, etteikö Kristus pitäisi sitä hallinnassaan.
Lohdutettuaan lyhyesti leskeä Jeesus kääntyy kuolleen pojan puoleen. Sitten hän tekee jotain niin erikoista, että se saa kantajatkin pysähtymään. Nimittäin Jeesus koskettaa vainajaa kuljettavia paareja. Kaikki tilanteen todistajat tunsivat Mooseksen lain ja olivat ymmällään. Näin tekemällä Jeesus tulisi saastaiseksi. Neljännessä Mooseksen kirjassa näet sanotaan: ”Jos joku koskettaa vainajaa, hän on epäpuhdas seitsemän päivää.” Tällä teolla koko hautajaissaattue pysähtyi ja jäi ihmettelemään mitä nyt tapahtuisi.
Tätä seuraa jotain vielä erikoisempaa. Jeesus puhuu kuolleelle. Kenen tahansa muun toimiessa näin tilanne olisi ollut tragikoominen, jopa pilkallinen ja epäkunnioittava. Mutta Jeesuksen sanoissa on suurta voimaa. Hän komentaa kuollutta koko auktoriteetillaan: ”Minä sanon sinulle: nouse!” Eikä se ole kuka tahansa, joka tässä kehottaa kuollutta nousemaan, vaan kyseessä on Kristus, jonka kautta kaikki on luotu ja jonka valtaan kaikki on alistettu. Kyseessä oleva henkilö on niin kuin Luukas kirjoittaa, Herra.
Saman tien kuollut nousi istumaan. Kyseessä ei ollut mikään valekuollut koomapotilas, joka hitaasti herää pökerryksestään. Sen sijaan hän virkoaa heti kuultuaan vapahtajamme sanat ja alkaa puhua. Kristuksen sanan kuuleminen tekee kuolleesta pojasta välittömästi elävän todistajan.
Seuraavaksi Luukas kertoo, että Jeesus antoi hänet takaisin äidille. Kiireiseltä raamatunlukijalta tällainen yksityiskohta menee helposti huomaamatta ohi. Nimittäin viimeistään tästä lauseesta ne henkilöt, joille Luukas kirjoitti evankeliuminsa, tajusivat mistä nyt on kyse. Jeesuksen ihmeteossa on suora viittaus Vanhan testamentin tapahtumiin.
Vanhan testamentin yksi suurimmista profeetoista oli profeetta Elia. Hän on juutalaisuudessa Mooseksen jälkeen ja hänen rinnallaan tärkein ja arvostetuin profeetta. Profeetta Elian elämästä kerrotaan 1. kuninkaiden kirjassa ja sen 17. luvussa seuraava tapaus. Jumala oli langettanut Israeliin kuivuuden ja nälänhädän kuningas Ahabin syntien vuoksi. Jumala käski Elian paeta autiomaahan, jossa hän joi purosta ja korpit ruokkivat häntä. Puro kuitenkin kuivui, jonka jälkeen Jumala antoi Elialle käskyn mennä Sarpatin kaupunkiin, jossa hän tapasi leskivaimon kaupungin porteilla ikään kuin ennakoiden näitä Nainin kaupungin tapahtumia.
Elia pyysi leskivaimolta ruokaa. Leski kuitenkin totesi, että hänellä ei ole kuin kourallinen jauhoja ja vähän ruokaöljyä jäljellä. Hän oli aikeissa mennä kotiin, tehdä jauhoista ja öljystä ruokaa itselleen ja pojalleen. Leski tyytyi toteamaan Elialle kyynisesti, että syömme sen ja sitten kuolemme. Elia pyysi kuitenkin leskeä tekemän hänellekin siitä leipää. Leski teki ja ihme tapahtui: jauhoruukku ei tyhjentynyt eikä öljypullo ehtynyt. Näin Elia, leski ja hänen poikansa saivat syödä pitkät ajat.
Vähän ajan kuluttua poika kuitenkin sairastui, niin että hänessä ei enää ollut elonmerkkejä. Tällöin leski syytti Eliaa pojan kuolemasta sanoen: ”Pitikö sinun tulla tänne vetämään minun syntini esiin ja tappamaan poikani!” Elia otti pojan, kantoi hänet katolle ja rukoili Jumalaa. Hän ojentautui kolmesti pojan ylle ja rukoili Jumalaa, että henki palaisi poikaan. Herra kuuli Elian pyynnön ja poika palasi eloon. Sitten Elia antoi pojan äidilleen.
Sekä Jeesus että Elia herättivät leskiäidin pojan eloon. Kreikankielisessä Vanhassa testamentissa käytetään Elian kohdalla tismalleen samaa sanamuotoa, jota Luukas käyttää kertoessaan, että Jeesus antoi pojan äidilleen. Yhtymäkohta on siis selvä. Luukas kertoo, että suuri profeetta, uusi Elia, on kansansa keskuudessa. Lisäksi vielä ihan Nainin kaupungin vieressä, toisella puolella kukkulaa, sijaitsi Sunem, jossa profeetta Elisa oli herättänyt kuolleen pojan henkiin. Suurten profeettojen, Elian ja Elisan ajat olivat siis tulleet takaisin. Jeesus oli itse viitannut näihin kahteen profeettaan vastikään puhuessaan kotikaupunkinsa synagogassa, jossa häntä ei otettu vastaan.
Mutta nyt kyseessä on vielä enemmän kuin Vanhan testamentin profeetta. Vanhan testamentin verrokkitapauksessa Elia joutuu kolmesti ojentamaan itseään kuolleen yli ja rukoilemaan kovasti, jotta tämä heräisi eloon. Eikä kuollut alkanut herätessään puhumaan. Jeesus puolestaan herättää yhdellä sanalla tämän kuolleen. Yksi sana riittää. Siihen yhteen sanaan kaatuu kuolema: suurin meitä ihmisiä vallassaan pitävä mahti.
Kuolema tuli maailmaan synnin seurauksena. Siksi sen voittajalla on valta ottaa myös synnit pois. Tämäkin tapahtuma julistaa sinulle ja minulle sitä, että Kristus on pessyt meidän syntimme pois. Kuoleman voittajana hän pelastaa meidät synneistämme ja johtaa meidät ikuiseen elämään. Vain hänellä on valta herättää kuolleet ja antaa syntimme anteeksi. Siksi häneen kastettuina ja häneen uskoen elämämme on voimakkaimmissa käsissä. Sellaisissa käsissä joiden edessä kaatuvat niin synti, kuolema kuin Perkelekin. Meille pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville saapuu näin korkeudesta aamun koitto.
Kuolleista herättäminen on merkki Jeesuksen messiaanisuudesta. Heti seuraavaksi Johannes kastajan opetuslapset tulevat kysymään Jeesukselta onko hän se, jonka oli määrä tulla. Tämän tapahtuman jälkeen Jeesus voi vastata Johannekselle kuka hän todella on: ”Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. Autuas se, joka ei minua torju.” Jeesus täytti siis kaikki luvatulta messiaalta vaadittavat tuntomerkit.
Nähtyään tämän suuren ihmeen kaikki joutuvat pyhän pelon valtaan. Nämä kaksi varsin erilaista saattuetta, jotka kohtasivat kaupungin porteilla, puhkeavat nyt yhteisenä kuorona ylistämään Jumalaa. Suureen ääneen he iloitsivat: ”keskuudessamme on suuri profeetta. Jumala on tullut kansansa avuksi.” Sitähän se Jeesukselle ennustettu nimikin, Immanuel, tarkoittaa: Jumala on meidän kanssamme.
Kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin nämä kaksi pari vuosi tuhatta sitten kohdannutta seuruetta tulevat vastaan kaupunkiemme porteilla yhä tänäänkin. Edelleenkin toista niistä määrittelee toivo ja toista epätoivo. Edelleenkin toinen seurue iloitsee ja toinen suree.
Jälkimmäisen seurueen olemassaolo on helppo havaita. Pieni vilkaisu ympärillemme riittää. Monet ihmiset ovat suuren toivottomuuden vallassa. Elämä on kadottanut merkityksensä. Taloudellisestikaan ei ole enää mitään tietoa vanhuudenpäivien turvasta tai kohtalosta. Eikö tämä koko länsimainen elämänmeno vaikuta yhdeltä isolta hautajaissaattueelta, jota koko maailma on tullut suremaan? Tulevaisuuden ja toivon näköalat ovat haihtuneet. Usko rajattomaan kasvuun on kuollut. Nokiakin on myyty. Totuus on haudattu. Mitään muuta ei ole jäljellä kuin pelko tulevasta. Eikä enää oikein osata pyytää Jeesukseltakaan apua.
Silti jäljellä on myöskin iloitseva seurue. Se seurue kokoontuu vastaanottamaan Herransa ja vapahtajansa tänään ehtoollispöydässä. Kristillinen kirkko on pyhiinvaeltava seurue, joka on matkalla kohti taivasta ylösnousseen seurassa. Siinä seurassa kuolema on voitettu valta ja synti pyyhitty pois. Siinä seurassa koko elämä saa merkityksen. Siinä seurassa meillä on tulevaisuus ja toivo, sillä meillä on Jeesus apuna.
Minne menetkin, siellä tänäänkin nämä kaksi seuruetta kohtaavat. Sillä moni toivonsa kokonaan menettänyt odottaa tämänkin kaupungin porteilla kuoleman voittajaa, jotta hän voisi yhdessä meidän kanssamme liittyä yhteiseen kuoroon ylistämään Jumalaa.
Kommentit
Lähetä kommentti