Mitä areiolaiskiista opettaa meille teologian ulkopuolisista kriteereistä?
Kaikkina aikoina kirkolla on ollut vaarana tehdä teologiaa jostakin muusta lähtökohdasta kuin saamastaan ilmoituksesta ja hyvästä sanomastaan käsin. Erityisesti ongelmana on ollut kristinuskon sanoman sopeuttaminen kulloisenkin aikakauden filosofian omaksumien rationaalisuuden kriteereiden sisäpuolelle.
Ensimmäisen kerran kirkossa jouduttiin kunnolla vääntämään kristinuskon ulkopuolisten filosofioiden aiheuttamista haasteista 300-luvun areiolaiskiistassa. Areios (260-336 jKr.) oli Aleksandriassa vaikuttanut presbyteeri, joka opetti Pojan olevan eri olemusta kuin Isä. Vaikutteensa Areios sai Platonin filosofiasta.
Platonistinen filosofia lähti liikkeelle Jumalan ehdottomasta jakamattomuudesta. Platonismissa koko kosmoksen olemassaololla oli vain yksi alku ja lähde. Maailmankaikkeus oli hierarkkisesti rakentunut. Sen huipulla tai päässä oli absoluuttinen, jakamaton ja täysin tuonpuoleinen yksi, jolla ei ole olemuksen tasolla mitään yhteistä luodun todellisuuden kanssa.
Kristityt teologit olivat Justinos Marttyyrista (100-165 jKr.) lähtien soveltaneet stoalaisesta filosofiasta löytyvää logoksen käsitettä Kristukseen. Jo juutalaisen filosofi Filonin (20 eKr.-41 jKr.) mukaan logos tarkoitti Vanhassa testamentissa esiintynyttä jumalallista viisautta. Kun Johannes puhuu evankeliuminsa alussa sanasta (kreikaksi logos), joka tuli lihaksi, saatiin tästä yhtymäkohta antiikin filosofioiden kieleen. Kristus oli varhaisessa teologiassa jumalallinen viisaus, sana tai logos, joka jo ennen inkarnoitumistaan oli Isän luona.
Platonismissa logos ei ollut itse Jumala, eikä samaa olemusta Jumalan kanssa. Logos oli luotu olento, joka organisoi kaoottista maailmankaikkeutta. Se oli eräänlainen alempi luomiseen osallistunut jumaluusolento eli demiurgi. Platonin filosofiaa seuraten Areios väittääkin, että logos on Jumalassa jotain muuta kuin Poika, ja koska Poika oli tästä osallinen, nimitettiin häntä puolestaan armosta Logokseksi ja Pojaksi. Areioksen teologiassa Logos oli kyllä yhdistynyt Kristukseen, mutta koska logos oli luomakuntaan kuuluva asia, ei Pojalla ollut tällöin olemuksellista yhteyttä Isään, vaan Isä ja Poika olivat olemukseltaan erilaisia. Toisin sanoen Poika ei ollut osa Jumalaa. Siksi Areioksen mukaan Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat olemukseltaan ja kunnialtaan täysin ja loputtomasti erilaisia.
Areios oli omaksunut Platonin filosofian niin voimakkaasti, että hänelle jumaluuden täytyi olla ehdottomasti jakamaton ykseys. Siihen ei sopinut minkäänlaista ajatusta kolminaisuudesta. Siksi Areios samaisti Platonin filosofian Yhden Isän persoonaan. Poika ja Pyhä Henki olivat sen jälkeen alemman jumaluuden eli demiurgin asemassa.
Areios ei lähde liikkeelle kirkon traditiosta vaan hänellä on oma tulkinnallinen lähtökohta, jonka kautta hän pyrkii selittämään ja ymmärtämään koko kristinuskon sisällön. Areioksen tapauksessa tämä lähtökohta on Platonin filosofiasta omaksuttu käsitys Jumalan ehdottomasta ykseydestä. Areioksen virhe on siinä, että hän ei lähde liikkeelle kristillisestä sanomasta, joka kertoo Jumalan toiminnasta historiassa, vaan abstraktista filosofisesta periaatteesta, joka saa määritellä koko kristinuskon opin sisällön.
Areioksen mukaan Jumala on ainoa, jolla ei ole alkua ja joka ei ole syntynyt. Koko muu hänen ajattelunsa seuraa loogisesti suoraan tästä lähtökohdasta. Platonin filosofian vaikutuksesta Areios päätyy pitämään Poikaa luotuna olentona, jolla on alku. Hänen mukaansa oli siis aika, jolloin Poikaa ei ollut olemassa ja jolloin vain Isä oli olemassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Samaten hän ajattelee, että Poika ei ole ääretön vaan äärellisyyden alainen. Poika on Areioksen teologiassa luotuisuudestaan johtuen muutoksen ja katoavaisuuden alainen. Platonin filosofia johdattaa Areioksen näin varhaisen kirkon kuuluisimmaksi harhaoppiseksi.
Nikean konsiilissa 325 jKr. areiolaiskiista sai alustavan päätöksensä. Terminologiseksi ratkaisuksi konsiilissa löydettiin kreikan sana homousios, joka tarkoittaa samaa olemusta oleva. Sen myötä Poika todettiin samaa olemusta olevaksi kuin Isä. Poika ei ole Isää alempi tai hänestä erillinen olemus vaan Isä ja Poika ovat samaa jumalallista olemusta eli luontoa. Näin kirkko määritteli Isän ja Pojan suhteen ratkaisevasti Platonin filosofiasta eroavalla tavalla. Nikean päätös tarkoitti sitä, että kristinuskon ulkopuolinen filosofinen kriteeri ei saanut määritellä sitä, mitä kirkko opettaa vaan kirkon opetus johdettiin sen omasta perinteestä. Aikakauden vallitsevasta filosofiasta ei omaksuttu rationaalisuuden kriteereitä, joiden mukaan kristinuskon Jumalaa koskeva opetus olisi järjestetty.
Kaikkina aikoina teologiaa uhkaa sama vaara, joka Areioksen aikana uhkasi teologiaa platonismin muodossa. Yhä uudelleen on uhkana, että teologia määritellään ainoastaan aikakauden taustafilosofiasta omaksuttujen rationaalisuuden kriteerien pohjalta. Teologian tulee kyllä käydä keskustelua filosofian kanssa, mutta se ei voi omaksua kunkin aikakauden vallitsevaa filosofiaa lähtökohdaksi, jonka pohjalta koko kristillinen opetus määritellään.
Areiolaiskiistan jälkeen läpi keskiajan vallitsi teologian ja filosofian synteesi, jolloin kristinusko itse määritteli rationaalisuuden rajat myös suhteessa filosofiaan. Tämä synteesi purkautui pikkuhiljaa 1300-luvulta eteenpäin ja reformaatioon tultaessa filosofia ja teologia olivat jo eriytyneet omiksi alueikseen. Tämä kehitys huipentui valistuksen aikana, jolloin järjen nähtiin olevan kokonaan oma alueensa, johon teologialla ei ollut enää mitään sanottavaa.
Valistuksen jälkeen luonnontiede on määritellyt järkevyyden rajat. Sen seurauksena kristinuskon keskeiset opit on jälleen kyseenalaistettu. Syntyi liberaaliprotestantismi, joka pyrki karsimaan kristinuskosta pois kaikki valistuksen järjen ihanteeseen sopimattomat ajatukset. Jeesuksen neitseestäsyntyminen ja ylösnousemus kiistettiin, samaten kolminaisuusoppi sai mennä. Jäljelle jäi jonkinlainen yleinen käsitys Jumalan olemassaolosta ja tietty moraalinen lähimmäisenrakkauden ideaali. Liberaaliprotestantismin perintö elää keskuudessamme edelleen vahvana, vaikka kyseessä on jo menneeseen maailmaan kuuluva ilmiö.
Areioksen ajoista valistukseen tultaessa kirkon opin ja ympäröivän filosofian suhde on kulkenut täyden ympyrän. Platonin filosofian asettama haaste kolminaisuusopille ei ole yhtään sen kummempi kuin modernin luonnontieteen asettama haaste esimerkiksi ihmeiden mahdollisuudelle. Molemmissa tapauksissa kristinuskon ulkopuolinen kriteeri määrittelee sen, mitä kristinuskon tulisi opettaa ja minkälaisia asioita sen pitäisi pitää järkevänä. Platonin filosofian omaksuneiden oli varmasti vaikea hyväksyä Nikean konsiilin päätöksiä. Aivan vastaavalla tavalla nykyäänkin valistuksen rationalismin nielleiden on vaikea hyväksyä ihmeiden mahdollisuutta tai kolminaisuutta koskevat Nikean konsiilin päätökset.
Ensimmäisinä vuosisatoina kirkko torjui voimakkaasti platonistisen rationalismin, joka pyrki vaikuttamaan siihen, mitä kirkko uskoo ja opettaa. Samaten kirkon tulisi tänään seisoa tiukkana kaikkia yrityksiä vastaan, jossa sen oppia pyritään määrittelemään kristinuskon sanoman ulkopuolelta tulevin kriteerein. Rationaalisuuden kriteereitä ei voida omaksua aikakauden vallitsevista filosofioista, koska muutaman sadan vuoden päästä näitä samoja kriteereitä ei enää nähdä järkevinä.
Kristinuskon ulkopuolisia kriteereitä riittää. Valistuksen jälkeen kristillistä oppia on pyritty määrittelemään milloin Hegelin filosofiasta käsin, milloin Kantin filosofiasta käsin. Joskus koko kristinuskoa määrittää eksistentialistinen filosofia kuten Bultmannin tapauksessa. Tai sitten voimissaan on vain yleisesti vallitseva humanismi. Tällä hetkellä ehkä eniten kirkkojemme elämään vaikuttanut rationaalisuuden kriteeri on feminismi, joka on tuonut mukanaan naispappeuden ja perinteisen avioliittokäsityksen asteittaisen romuttumisen.
Teologian tulee sanoa kaikille sen itsensä ulkopuolisille rationaalisuuden kriteereille johdonmukaisesti ei niin kuin se teki platonismille Areioksen aikana.
Ensimmäisen kerran kirkossa jouduttiin kunnolla vääntämään kristinuskon ulkopuolisten filosofioiden aiheuttamista haasteista 300-luvun areiolaiskiistassa. Areios (260-336 jKr.) oli Aleksandriassa vaikuttanut presbyteeri, joka opetti Pojan olevan eri olemusta kuin Isä. Vaikutteensa Areios sai Platonin filosofiasta.
Platonistinen filosofia lähti liikkeelle Jumalan ehdottomasta jakamattomuudesta. Platonismissa koko kosmoksen olemassaololla oli vain yksi alku ja lähde. Maailmankaikkeus oli hierarkkisesti rakentunut. Sen huipulla tai päässä oli absoluuttinen, jakamaton ja täysin tuonpuoleinen yksi, jolla ei ole olemuksen tasolla mitään yhteistä luodun todellisuuden kanssa.
Kristityt teologit olivat Justinos Marttyyrista (100-165 jKr.) lähtien soveltaneet stoalaisesta filosofiasta löytyvää logoksen käsitettä Kristukseen. Jo juutalaisen filosofi Filonin (20 eKr.-41 jKr.) mukaan logos tarkoitti Vanhassa testamentissa esiintynyttä jumalallista viisautta. Kun Johannes puhuu evankeliuminsa alussa sanasta (kreikaksi logos), joka tuli lihaksi, saatiin tästä yhtymäkohta antiikin filosofioiden kieleen. Kristus oli varhaisessa teologiassa jumalallinen viisaus, sana tai logos, joka jo ennen inkarnoitumistaan oli Isän luona.
Platonismissa logos ei ollut itse Jumala, eikä samaa olemusta Jumalan kanssa. Logos oli luotu olento, joka organisoi kaoottista maailmankaikkeutta. Se oli eräänlainen alempi luomiseen osallistunut jumaluusolento eli demiurgi. Platonin filosofiaa seuraten Areios väittääkin, että logos on Jumalassa jotain muuta kuin Poika, ja koska Poika oli tästä osallinen, nimitettiin häntä puolestaan armosta Logokseksi ja Pojaksi. Areioksen teologiassa Logos oli kyllä yhdistynyt Kristukseen, mutta koska logos oli luomakuntaan kuuluva asia, ei Pojalla ollut tällöin olemuksellista yhteyttä Isään, vaan Isä ja Poika olivat olemukseltaan erilaisia. Toisin sanoen Poika ei ollut osa Jumalaa. Siksi Areioksen mukaan Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat olemukseltaan ja kunnialtaan täysin ja loputtomasti erilaisia.
Areios oli omaksunut Platonin filosofian niin voimakkaasti, että hänelle jumaluuden täytyi olla ehdottomasti jakamaton ykseys. Siihen ei sopinut minkäänlaista ajatusta kolminaisuudesta. Siksi Areios samaisti Platonin filosofian Yhden Isän persoonaan. Poika ja Pyhä Henki olivat sen jälkeen alemman jumaluuden eli demiurgin asemassa.
Areios ei lähde liikkeelle kirkon traditiosta vaan hänellä on oma tulkinnallinen lähtökohta, jonka kautta hän pyrkii selittämään ja ymmärtämään koko kristinuskon sisällön. Areioksen tapauksessa tämä lähtökohta on Platonin filosofiasta omaksuttu käsitys Jumalan ehdottomasta ykseydestä. Areioksen virhe on siinä, että hän ei lähde liikkeelle kristillisestä sanomasta, joka kertoo Jumalan toiminnasta historiassa, vaan abstraktista filosofisesta periaatteesta, joka saa määritellä koko kristinuskon opin sisällön.
Areioksen mukaan Jumala on ainoa, jolla ei ole alkua ja joka ei ole syntynyt. Koko muu hänen ajattelunsa seuraa loogisesti suoraan tästä lähtökohdasta. Platonin filosofian vaikutuksesta Areios päätyy pitämään Poikaa luotuna olentona, jolla on alku. Hänen mukaansa oli siis aika, jolloin Poikaa ei ollut olemassa ja jolloin vain Isä oli olemassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Samaten hän ajattelee, että Poika ei ole ääretön vaan äärellisyyden alainen. Poika on Areioksen teologiassa luotuisuudestaan johtuen muutoksen ja katoavaisuuden alainen. Platonin filosofia johdattaa Areioksen näin varhaisen kirkon kuuluisimmaksi harhaoppiseksi.
Nikean konsiilissa 325 jKr. areiolaiskiista sai alustavan päätöksensä. Terminologiseksi ratkaisuksi konsiilissa löydettiin kreikan sana homousios, joka tarkoittaa samaa olemusta oleva. Sen myötä Poika todettiin samaa olemusta olevaksi kuin Isä. Poika ei ole Isää alempi tai hänestä erillinen olemus vaan Isä ja Poika ovat samaa jumalallista olemusta eli luontoa. Näin kirkko määritteli Isän ja Pojan suhteen ratkaisevasti Platonin filosofiasta eroavalla tavalla. Nikean päätös tarkoitti sitä, että kristinuskon ulkopuolinen filosofinen kriteeri ei saanut määritellä sitä, mitä kirkko opettaa vaan kirkon opetus johdettiin sen omasta perinteestä. Aikakauden vallitsevasta filosofiasta ei omaksuttu rationaalisuuden kriteereitä, joiden mukaan kristinuskon Jumalaa koskeva opetus olisi järjestetty.
Kaikkina aikoina teologiaa uhkaa sama vaara, joka Areioksen aikana uhkasi teologiaa platonismin muodossa. Yhä uudelleen on uhkana, että teologia määritellään ainoastaan aikakauden taustafilosofiasta omaksuttujen rationaalisuuden kriteerien pohjalta. Teologian tulee kyllä käydä keskustelua filosofian kanssa, mutta se ei voi omaksua kunkin aikakauden vallitsevaa filosofiaa lähtökohdaksi, jonka pohjalta koko kristillinen opetus määritellään.
Areiolaiskiistan jälkeen läpi keskiajan vallitsi teologian ja filosofian synteesi, jolloin kristinusko itse määritteli rationaalisuuden rajat myös suhteessa filosofiaan. Tämä synteesi purkautui pikkuhiljaa 1300-luvulta eteenpäin ja reformaatioon tultaessa filosofia ja teologia olivat jo eriytyneet omiksi alueikseen. Tämä kehitys huipentui valistuksen aikana, jolloin järjen nähtiin olevan kokonaan oma alueensa, johon teologialla ei ollut enää mitään sanottavaa.
Valistuksen jälkeen luonnontiede on määritellyt järkevyyden rajat. Sen seurauksena kristinuskon keskeiset opit on jälleen kyseenalaistettu. Syntyi liberaaliprotestantismi, joka pyrki karsimaan kristinuskosta pois kaikki valistuksen järjen ihanteeseen sopimattomat ajatukset. Jeesuksen neitseestäsyntyminen ja ylösnousemus kiistettiin, samaten kolminaisuusoppi sai mennä. Jäljelle jäi jonkinlainen yleinen käsitys Jumalan olemassaolosta ja tietty moraalinen lähimmäisenrakkauden ideaali. Liberaaliprotestantismin perintö elää keskuudessamme edelleen vahvana, vaikka kyseessä on jo menneeseen maailmaan kuuluva ilmiö.
Areioksen ajoista valistukseen tultaessa kirkon opin ja ympäröivän filosofian suhde on kulkenut täyden ympyrän. Platonin filosofian asettama haaste kolminaisuusopille ei ole yhtään sen kummempi kuin modernin luonnontieteen asettama haaste esimerkiksi ihmeiden mahdollisuudelle. Molemmissa tapauksissa kristinuskon ulkopuolinen kriteeri määrittelee sen, mitä kristinuskon tulisi opettaa ja minkälaisia asioita sen pitäisi pitää järkevänä. Platonin filosofian omaksuneiden oli varmasti vaikea hyväksyä Nikean konsiilin päätöksiä. Aivan vastaavalla tavalla nykyäänkin valistuksen rationalismin nielleiden on vaikea hyväksyä ihmeiden mahdollisuutta tai kolminaisuutta koskevat Nikean konsiilin päätökset.
Ensimmäisinä vuosisatoina kirkko torjui voimakkaasti platonistisen rationalismin, joka pyrki vaikuttamaan siihen, mitä kirkko uskoo ja opettaa. Samaten kirkon tulisi tänään seisoa tiukkana kaikkia yrityksiä vastaan, jossa sen oppia pyritään määrittelemään kristinuskon sanoman ulkopuolelta tulevin kriteerein. Rationaalisuuden kriteereitä ei voida omaksua aikakauden vallitsevista filosofioista, koska muutaman sadan vuoden päästä näitä samoja kriteereitä ei enää nähdä järkevinä.
Kristinuskon ulkopuolisia kriteereitä riittää. Valistuksen jälkeen kristillistä oppia on pyritty määrittelemään milloin Hegelin filosofiasta käsin, milloin Kantin filosofiasta käsin. Joskus koko kristinuskoa määrittää eksistentialistinen filosofia kuten Bultmannin tapauksessa. Tai sitten voimissaan on vain yleisesti vallitseva humanismi. Tällä hetkellä ehkä eniten kirkkojemme elämään vaikuttanut rationaalisuuden kriteeri on feminismi, joka on tuonut mukanaan naispappeuden ja perinteisen avioliittokäsityksen asteittaisen romuttumisen.
Teologian tulee sanoa kaikille sen itsensä ulkopuolisille rationaalisuuden kriteereille johdonmukaisesti ei niin kuin se teki platonismille Areioksen aikana.
Kommentit
Lähetä kommentti