C. S. Lewis: Kasvoista kasvoihin

C. S. Lewis on tuttu suuremmalle yleisölle lähinnä Narnia -kirjasarjastaan ja niiden pohjalta tehdyistä elokuvista. Häneltä on kuitenkin niiden lisäksi ilmestynyt monia muita kirjallisia helmiä. Esimerkiksi Christianity today -lehti valitsi Lewisin kirjan Tätä on kristinusko koko 1900-luvun parhaaksi kristilliseksi kirjaksi.

Vastikään häneltä on suomennettu hieman harvinaislaatuisempi kirja nimeltään Kasvoista kasvoihin, josta kovinkaan moni ei ole kuullut mitään. Lewis itse piti tätä kirjaa pääteoksenaan. Luettuani tuotoksen ajattelin, että sitä olisi hyvä jollakin tasolla mainostaa ja arvioida, jotta se saisi ansaitsemaansa huomiota.

Kirja on psykologinen fiktio, jonka tapahtumat lainehtivat tarunhohtoisessa Glomen kuningaskunnassa, kaukana antiikin myyttisessä historiassa. Käytännössä tarina on Lewisin variaatio antiikin Eros ja Psyyke -myytistä, joka toimii taustalla ohuena punaisena lankana. Minulle tuo myytti ei ollut ennestään tuttu, mutta se ei käytännössä haitannut lukukokemusta.

Kasvoista kasvoihin kertoo kolmesta kuninkaan tyttärestä, Orualista, Redivalista ja Psyykestä. Tarinaa kuvataan vanhimman tyttären Orualin näkökulmasta. Tarina on kaunis, monitasoinen, haastava ja täynnä symbolismia eikä varmastikaan pelkisty mihinkään yksittäiseen tulkintaan. Seuraavat lukukerrat tulevat avaamaan lisää ulottuvuuksia tähän myyttisen kertomukseen. Saatan nyt esittää muutamia juonipaljastuksia, joten suosittelen ensin lukemaan kirjan ja vasta sen jälkeen seuraavat ajatukset.

Suomennetussa versiossa kirjan alaotsikkona on tarina rakkaudesta. Rakkaus onkin kantava teema, mikä tosin paljastuu vasta teoksen loppupuolella. Kirja herättelee ainakin seuraavanlaisia kysymyksiä: Miten rakastaa oikein? Onko kaikki rakkaus hyvästä? Mitä rakkaus ylipäätään on?

Päähenkilö Orual on ruma tyttö, joka ei ole kokenut rakkautta. Huono isäsuhde ja häpeä ulkonäöstään painavat häntä. Orualin elämässä on kolme rakkauden kohdetta, joihin hän tarrautuu pakottavasti: hänen siskonsa Psyyke, kreikkalainen opettaja Kettu sekä vartioston päällikkö Bardia. Kaikkia kolmea Orual rakastaa mustasukkaisen omistavasti ja kuluttaa tietämättään heitä loppuun omalla rakkaudellaan.

Kirkkoisä Augustinuksen teologiasta löytyy kaksi rakkauden muotoa, jotka ovat nimeltään ”uti” eli käyttää ja ”frui” eli nauttia. Augustinuksen mukaan ihminen joko käyttää tahdon kohteita tai sitten nauttii niistä. Nauttimisen kohteet ovat itsessään hyviä. Käyttämisen kohteet ovat puolestaan hyviä ainoastaan suhteessa johonkin muuhun. Augustinukselle ainoa nautittava asia on Jumala, kaikki muut asiat ovat ainoastaan hyödyksi tavoiteltaessa tätä nautinnon päämäärää. Näin Augustinuksen teologiassa syntyy rakkauden järjestys, jossa jokaisella asialla on arvonsa suhteessa kaikkein korkeimpaan asiaan, joka on Jumala. Sydän ei saa levätä luoduissa asioissa päämääränä sinänsä. Ihminen on kokonaan Jumalaa varten ja Jumalalle antautunut.

Jos ihminen nauttii jostakin sen itsensä takia, ihminen ei ole sen herra. Kristitty, joka vain käyttää luotuja asioita, on niistä vapaa. Augustinuksen mukaan vapauden huippu on olla vain Jumalalle alamainen. Tällöin rakkaus luojaan on erilaista kuin luotuihin. Nauttiminen ja käyttäminen on siis erotettava tai muuten rakkaus vääristyy ja ihminen ryhtyy rakastamaan luotuja luojalle tarkoitetulla rakkaudella, jolloin syntyy epäjumalanpalvelus.

Ihminen ei ole alistunut oikeaan rakkauden järjestykseen, vaan pitää luotuja asioita päämääränä sinänsä ja nauttii niistä. Tällä tavoin hänestä tulee näiden asioiden orja. Siksi hänen rakkautensa on kuluttavaa ja omistavaa. Ihminen rakastaa siis väärin ja se on perisynnin tila. Augustinuksen mukaan jokaisen ihmisen rakkaus on perisynnin vaikutuksesta vääristynyt niin että ihminen rakastaa luotuja luojalle tarkoitetulla rakkaudella.

Tähän Augustinukselta peräisin olevaan rakkauden jaotteluun Lewisin kirja on eräänlainen kommentaari. Orual kuluttaa kaiken rakkaudessaan ja tajuaa sen itsekin kirjan loppupuolella, jossa hän sanoo: ”Olin ahminut itseni täyteen ryöväämiäni ihmisten elämiä.”

Tämän tosiasian tajuamiseen Orual joutuu käyttämään monta oppituntia. Hän ei pitkään tunnusta omaa tilaansa ja luulee rakastaneensa vilpittömästi muita ihmisiä. Vasta asioiden oikean kannan valjettua hänelle, hän näkee, että ”rakkaus voi muuttua yhdeksältä kymmenykseltään vihaksi, ja silti se kutsuu itseään rakkaudeksi.”

Orual on Augustinuksen jaottelun pohjalta kuva syntiin langenneesta ihmisestä. Syntisen ihmisen rakkauskin saattaa sisältää vihaa. Eikä ihminen ole sitä, mitä hän itsestään luulee. Oriel peittää vielä kasvonsa, jotta asioiden oikea laita ei tule kenellekään ilmi. Hän luulee peittävänsä oman ulkonäkönsä, mutta todellisuudessa peitti oman sisinpänsä rumuuden. Langennut ihminen kuvittelee olevansa hyvä ennen kuin paljastava valo näyttää, mitä hän todellisuudessa on.

Orual on niin varma omasta asiastaan, että vaatii jumalat tilille kohtalostaan. Hän syyttää jumalia. Näyttääkin siltä, että niillä ei ole vastauksia. Jumalat vaikenevat ja näyttävät toimivan mielivaltaisesti. Orual ottaa avuksi opettajansa Ketun rationaalisen filosofian, jonka puitteissa hän näkee kaikenlaisten jumaluuksien olevan vain runoilijoiden sepityksiä ja hölynpölyä. Tästä huolimatta hänen mieltään kalvaa jäytävä epäilys eikä hän voi kokonaan kieltääkään jumalien olemassaoloa. Kettu rationaalisuudessaan yrittää keksiä vastauksen kaikkeen, mutta huomaa lopulta olevan asioita, joista hänellä ei ole mitään aavistusta.

Käy ilmi, että pakanoiden uhrimenot olivat jotakin enemmän todellista ja lähempänä totuutta kuin kylmän rationalistinen kreikkalainen filosofia, joka piti jumalia mahdottomina tai pelkästään filosofisina periaatteina. Mutta uhrimenot eivät nekään olleet totuus, sillä ne eivät vieneet oikeaan rakkauteen. Niiden pohjalta ”jotkut sanovat, että rakkaus ja ahminta ovat yksi ja sama asia”

Oikea usko ja rakkaus ei löydy rationalistisesta filosofiasta, eikä pakanallisista uhrimenoista, vaan sitä kuvaa kirjassa Psyyke, joka edustaa kristillistä uskoa. Uskon silmillä hän pystyi näkemään sellaisia asioita, joita Orual ei pystynyt näkemään tai joista Orual sai nähdä vain ohimenevän vilauksen. Psyyke antoi myös Orualia paremman esimerkin rakkaudesta. Psyyke osoitti elämässään uhrautuvaa rakkautta, joka ei kaihtanut oman itsensä laittamista likoon toisen puolesta. Tällainen rakkaus voittaa lopulta kaikki esteet.

Vasta nähdessään Herran kasvot kaikki Orualin kysymykset hälvenivät. Silloin hän näki myös itsensä sellaisena kuin hän oli.

”Kasvojesi edessä kysymykset kuolevat pois."