Perspektiivihäiriö
Suomalaisen arvoistaan kiinni pitävän kristityn kokemusmaailmassa negatiiviset tunteet saavat helposti ylisuuren jalansijan. Olisi monta syytä vaipua lopulliseen pessimismiin ja synkkyyteen.
Ihmiset eroavat kirkosta eivätkä voisi vähempää välittää kristinuskosta. Samaa tahtia kirkko itsessään maallistuu ja luopuu Jumalan sanasta. Puolen vuoden välein kuulemme uusista tappioista kirkolliskokouksesta. Lapsia ei kasteta, eivätkä ihmiset solmi enää kristillisiä avioliittoja. Kaikenlainen tapojen turmelus leviää ympärillämme. Olo on kuin eläisi viimeisiä lopun aikojen ahdistuksia, jolloin kaikkia kehotetaan pakenemaan vuorille ja silloinkin vain jäännös pelastuu.
Vaikka syitä pessimismiin olisikin, tämä ei ole koko totuus. Maailmanlaajuisesti Kristuksen kirkko elää ja voi hyvin. Suomessa saatetaan ehkä ottaa jokunen taka-askel, mutta globaalisti tilanne on toinen. Katselemme siis kristinuskon tilaa vääristyneestä, vain paikallisesta näkökulmasta eli meillä on perspektiivihäiriö.
Vastikään julkaistujen Barrettin tilastojen mukaan uskontojen kannattajien määrä maailmassa kasvaa niin numeraalisesti kuin prosentuaalisestikin. Esimerkiksi uskonnottomia oli maailman väestöstä vuonna 2007 kaksitoista prosenttia, kun taas vuonna 2014 heitä oli hieman alle kymmenen prosenttia. Tätä kehitystä selitti kristittyjen ja muslimien määrän voimakas kasvu. Kristittyjä oli vuonna 2014 maailman asukkaista noin 33 prosenttia.
Maailmanlaajuisten tilastojen valossa Suomessa tapahtuva maallistumisen voittokulku ei vaikuta kovinkaan vakavalta tai pitkäkestoiselta ilmiöltä. Joka tapauksessa ainakin ajatus siitä, että tieteen kehitys lopettaisi maailmasta uskonnot, on viimeistään nyt syytä kuopata historian epätosien lausahdusten hautausmaalle. Vaikka länsimaissa tiettyä maallistumista onkin tapahtunut, maailmanlaajuisesti tilanne on aivan toinen. Ihminen on uskonnollinen olento, joka kaipaa yhteyttä Jumalaan. Tämä taipumus on ihmiseen kirjoitettu luomisessa, eikä tieteen edistyminen tätä tosiasiaa miksikään muuta.
Toisaalta pienikin silmäys kirkkohistoriaan näyttää sen, että jonkinlaista kristinuskon kultakautta, jolloin kaikki olisi mennyt täydellisesti, ei ole olemassa. Kirkossa on aina ollut haasteita ja ongelmia, mutta evankeliumi on silti mennyt eteenpäin. Jokaisena aikakautena on olleet omat harhaoppinsa ja omat kysymyksensä, joista silloin on kiistelty kiivaasti. Ajan kuluessa ne ovat korvautuneet toisilla. Silti sanoma Kristuksesta on ollut suurempi kuin mikään sitä vastustava oppi tai ideologia.
Kristityllä ei siis ole mitään syytä synkistellä eikä vaipua epätoivoon. Erilaisia aikakausia tulee ja aikakausia menee. Niiden yläpuolella seisoo kuitenkin Herramme ja Vapahtajamme, joka on luvannut olla kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti. Ja tämä sama Vapahtaja sanoo, että ”taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa.” Kristuksen kirkko pysyy iäti, sillä sitä eivät helvetin portit voita.
Ihmiset eroavat kirkosta eivätkä voisi vähempää välittää kristinuskosta. Samaa tahtia kirkko itsessään maallistuu ja luopuu Jumalan sanasta. Puolen vuoden välein kuulemme uusista tappioista kirkolliskokouksesta. Lapsia ei kasteta, eivätkä ihmiset solmi enää kristillisiä avioliittoja. Kaikenlainen tapojen turmelus leviää ympärillämme. Olo on kuin eläisi viimeisiä lopun aikojen ahdistuksia, jolloin kaikkia kehotetaan pakenemaan vuorille ja silloinkin vain jäännös pelastuu.
Vaikka syitä pessimismiin olisikin, tämä ei ole koko totuus. Maailmanlaajuisesti Kristuksen kirkko elää ja voi hyvin. Suomessa saatetaan ehkä ottaa jokunen taka-askel, mutta globaalisti tilanne on toinen. Katselemme siis kristinuskon tilaa vääristyneestä, vain paikallisesta näkökulmasta eli meillä on perspektiivihäiriö.
Vastikään julkaistujen Barrettin tilastojen mukaan uskontojen kannattajien määrä maailmassa kasvaa niin numeraalisesti kuin prosentuaalisestikin. Esimerkiksi uskonnottomia oli maailman väestöstä vuonna 2007 kaksitoista prosenttia, kun taas vuonna 2014 heitä oli hieman alle kymmenen prosenttia. Tätä kehitystä selitti kristittyjen ja muslimien määrän voimakas kasvu. Kristittyjä oli vuonna 2014 maailman asukkaista noin 33 prosenttia.
Maailmanlaajuisten tilastojen valossa Suomessa tapahtuva maallistumisen voittokulku ei vaikuta kovinkaan vakavalta tai pitkäkestoiselta ilmiöltä. Joka tapauksessa ainakin ajatus siitä, että tieteen kehitys lopettaisi maailmasta uskonnot, on viimeistään nyt syytä kuopata historian epätosien lausahdusten hautausmaalle. Vaikka länsimaissa tiettyä maallistumista onkin tapahtunut, maailmanlaajuisesti tilanne on aivan toinen. Ihminen on uskonnollinen olento, joka kaipaa yhteyttä Jumalaan. Tämä taipumus on ihmiseen kirjoitettu luomisessa, eikä tieteen edistyminen tätä tosiasiaa miksikään muuta.
Toisaalta pienikin silmäys kirkkohistoriaan näyttää sen, että jonkinlaista kristinuskon kultakautta, jolloin kaikki olisi mennyt täydellisesti, ei ole olemassa. Kirkossa on aina ollut haasteita ja ongelmia, mutta evankeliumi on silti mennyt eteenpäin. Jokaisena aikakautena on olleet omat harhaoppinsa ja omat kysymyksensä, joista silloin on kiistelty kiivaasti. Ajan kuluessa ne ovat korvautuneet toisilla. Silti sanoma Kristuksesta on ollut suurempi kuin mikään sitä vastustava oppi tai ideologia.
Kristityllä ei siis ole mitään syytä synkistellä eikä vaipua epätoivoon. Erilaisia aikakausia tulee ja aikakausia menee. Niiden yläpuolella seisoo kuitenkin Herramme ja Vapahtajamme, joka on luvannut olla kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti. Ja tämä sama Vapahtaja sanoo, että ”taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa.” Kristuksen kirkko pysyy iäti, sillä sitä eivät helvetin portit voita.
Julkaistu Sanansaattaja-lehdessä kolumnina
Kommentit
Lähetä kommentti