Maallistumisen haalistuminen

Vapaa-ajattelijat ovat vaatineet jälleen kerran kovaäänisesti suvivirren poistamista kouluista. Tämä liittyy heidän vaatimuksiinsa kirkon ja valtion täydellisestä erottamisesta. Vapaa-ajattelijat ajattelevat vapaasti, että uskontoja ei saisi esiintyä julkisessa tilassa, koska silloin ne loukkaavat ihmisen uskonnonvapautta.

Tarkoitukseni ei nyt ole niinkään arvioida näitä väitteitä sinänsä, mutta totean sen että tällaiset vaatimukset ovat lähtökohtaisesti mahdollisia vain maallistuneissa yhteiskunnissa. Tarkastelen seuraavassa maallistumista ilmiönä hieman sosiologian ja erityisesti teologian kannalta ja pyrin näyttämään sen, että toisin kuin vapaa-ajattelijat toivovat, maallistuminen saattaa todennäköisesti olla hyvinkin ohimenevä asia.

Maallistuminen eli sekularisaatio tarkoittaa kehitystä, jossa uskonnoilla on yhä vähemmän merkitystä yhteiskunnallisella tasolla ja yksilön elämässä. Maallistumisen teorian eli sekularisaatiohypoteesin mukaan modernisaatiolla ja tieteen kehittymisellä on selvä korrelaatio ihmisten maallistumisen kanssa. Lyhyesti sanottuna mitä pidemmälle yhteiskunnat modernisoituvat ja luopuvat vanhoista agraarisista perinteistään, sitä vähemmän pitäisi ihmisten uskoa Jumalaan.

Sekularisaatioteorian mukaan maallistuminen tapahtuu kolmella tasolla: Ensiksi tieteellisen maailmankuvan omaksuneet eivät kykene enää edellisten sukupolvien tavoin uskomaan Jumalaan ja jumalauskon taustalla olevaan metafysiikkaan. Toiseksi kirkot ja uskonnolliset yhteisöt menettävät otteensa julkisesta ja yhteiskunnallisesta elämästä. Näin uskonnosta tulee yksityisasia eikä sitä suvaita politiikan piirissä. Kolmanneksi hyvinvoinnin kasvu lisää sosiaalista turvallisuuden tunnetta, mikä edelleen vähentää uskontojen merkitystä. Näin ei tarvita enää Jumalaa, johon turvaudutaan elämän epävarmuuksissa.

Tällaista maallistumiseen viittaavaa kehitystä on Suomessakin selkeästi havaittavissa. Maallistuminen on ollut viime vuosikymmeninä edellä kuvatun kaltaista ja myös suhteellisen voimakasta. Selkeimmin tämä näkyy kirkosta eroamisissa. Oikeastaan kaikki kolme maallistumisen eri osa-aluetta ovat olleet nähtävillä suomalaisessa yhteiskunnassa. Maailmalla tapahtuneesta kehityksestä voisi kuitenkin ounastella, että maallistumisen loppu voi olla näköpiirissä. Nimittäin yhä harvemmat sosiologit enää kannattavat koko sekularisaatioteoriaa.

Historiaa voi kuvata hegeliläisittäin aaltoliikkeenä, jossa erilaiset ideologiat seuraavat toisia ja toisesta ääripäästä heilahdetaan nopeasti toiseen ääripäähän. Ajatus siitä, että historia etenisi määrätietoisesti kohti jotakin päämäärää on oikeastaan juuri juutalaiskristillisen maailmankuvan tuotetta. Ironisesti siis sekularisaatioteorian kannattajien ajatus uskonnottomasta tulevaisuudesta nojaa jo perustaltaan uskonnolliseen maailmankuvaan. Joka tapauksessa näyttää siltä, että elämme nyt maallistumiskehityksen aallonharjalla ja sen maailmanlaajuinen merkitys on alkanut pienentyä.

Maallistumisen loppu

Peter Berger puhui jo vuonna 1999 maailman desekularisaatiosta. Uskonnollisuuden kasvu maailmalla, uusien uskonnollisten liikkeiden synty ja fundamentalististen uskontulkintojen vahva rooli saivat hänet hylkäämään sekularisaatioteorian. Maallistuminen ei menekään eteenpäin siten kuten on kuvattu. Uskonnot eivät ole katoamassa maailmastamme mihinkään.

Yksi tämän hetken tunnetuimmista sosiologeista Jürgen Habermas on kuvannut aikaamme post-sekulaariksi tai jälkisekulaariksi. Sekulaari aika on tullut päätökseen ja se historian vaihe on nyt ohitettu. Läntisissäkin yhteiskunnissa uskontojen merkitys on pysynyt vahvana huolimatta siitä, että ne ovat muuttuneet vähemmän institutionaalisiksi. Habermasin mukaan jälkisekulaareissa yhteiskunnissa uskonto säilyttää julkisen asemansa ja merkityksensä samaan aikaan kun sekularistinen ajatus siitä, että uskonnot katoavat maailmasta modernisaation edetessä, saa osakseen yhä enemmän kritiikkiä ja epäilyä.

Sekularisaatioteoria ei ole toteutunut Eurooppaa lukuun ottamatta muualla maailmassa. Sen sijaan maailmanlaajuisesti uskonnot ovat kasvattaneet asemaansa. On siis tapahtunut eräänlaista antisekularisaatiota. Habermasin mukaan tämän osoittaa erityisesti lähetystyön kasvu, fundamentalistinen radikalisoituminen ja se, kuinka uskontoja on käytetty väkivallan ja politiikan välineenä viime vuosikymmeninä.

Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa lukuun ottamatta muut maanosat uskonnollistuvat. Kristittyjen määrä kasvaa koko ajan Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Toisaalta ne kristilliset kirkot, jotka kasvavat, eivät ole omaksuneet länsimaista liberaalia agendaa. Sen sijaan niissä luetaan Raamattua kirjaimellisesti Jumalan sanana. Myös uskonnon nimissä tehty väkivalta on kasvanut. Terrorismi ja esimerkiksi Iranin tai Afganistanin tapahtumat on esimerkki tästä viimeisen vuosikymmenen ajalta.

Merkkejä sekularisaatioteorian epäonnistumisesta voisi luetella lisääkin: Tänä vuonna julkaistujen Barrettin tilastojen mukaan uskonnottomuus vähenee maailmassa, Venäjällä uskonnon opetus on aloitettu kouluissa uudestaan sadan vuoden jälkeen, eurooppalaisessa filosofiassa on kielellisen käänteen jälkeen tapahtunut teologinen käänne ja niin poispäin. Näyttää siltä, että uskonnot ovat tulleet tänne jäädäkseen eivätkä ole poistumassa mihinkään. Uskonnottomuuden ja ateismin suhteen tilanne saattaa olla sitten ihan toinen.

Akateemisessa teologiassakin tilanne näyttää samalta. Vastikään julkaistussa kirjassa nimeltään Modernin teologian suuntauksia käsitellään nykyisen systemaattisen teologian tilaa maailmalla. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on käynyt juuri niin kuin muuallakin on käymässä: liberaalin agendan omaksuneet suuret protestanttiset kirkot ovat jääneet jäsenmäärältään ja asemaltaan marginaaliin. Sen seurauksena paljon käytetty konservatiivi-liberaali-vastakkainasettelu on menettänyt merkitystään ja tilalle on tullut uudenlaisia teologisia malleja.

Liberaaliteologiaa voidaan pitää maallistumisen yhtenä osa-alueena. Siinä teologiaa pyritään tekemään tieteellisen naturalismin pelisäännöillä mukauttaen kristillistä traditiota siihen niin pitkälle kuin mahdollista. Maallistuminen ja liberaaliteologia kulkevatkin melkein käsi kädessä. Kuitenkin tällainen teologian tekemisen tapa näyttää olevan laskusuunnassa.

Kirjassa Modernin teologian suuntauksia Olli-Pekka Vainio tarkastelee postliberalismia, joka on liberaaliteologian ja yleisprotestantismin piirissä oleva liike, joka ojentautuu klassisen kristinuskon suuntaan. Teologia on näin ollen palaamassa takaisin liberaaliteologisilta harhapoluilta klassiseen perintöön. Odotankin innolla liberaaliteologisen paradigman lopullista murentumista ja erilaisten postliberaalien teologioiden rantautumista Suomeen. Toki tämä tuo terveen haasteen myös fundamentalistisesti värittyneelle teologialle. Individualistisesta raamatuntulkinnasta on postliberalismin myötä siirrytty yhteisöllisempään painotukseen, jossa Raamattua tulkitaan yhteisön eli kirkon oppitradition perusteella.

Radikaali ortodoksia ja sekularismin synty

Samassa kirjassa Lauri Kemppainen kirjoittaa teologisesta suuntauksesta, jota kutsutaan radikaaliksi ortodoksiaksi. Radikaali ortodoksia pyrkii haastamaan kovin sanankääntein sekularismin palaten valistusta edeltäneisiin kirkollisiin traditioihin, esimerkiksi Augustinuksen ajatteluun, josta löydetään ratkaisut modernismin ja liberalismin aiheuttamiin ongelmiin. Radikaalin ortodoksian perustaja John Milbank aloittaa pääteoksensa Theology and Social Theory paljonpuhuvalla lauseella: ”oli aika, jolloin sekulaaria ei ollut olemassakaan.”

Radikaali ortodoksia esittää sekularismin syntykertomuksen. Sekularismin syntyminen on radikaalin ortodoksian mukaan teologisessa ajattelussa tapahtuneiden muutosten seurausta. Siinä missä postliberaalin teologian edustajat monesti ammentavat suoraan Karl Barthin teologiasta, radikaaliortodoksia puolestaan näkee Barthin jatkumona pitkälle historialle, jossa Tuomas Akvinolaisen oppi analogiasta (analogia entis) on hylätty.

Akvinolaisen mukaan puhe Jumalasta on analogista suhteessa puheeseen maailmasta tai luodusta todellisuudesta. Jos sanomme, että Jumala on olemassa, analogisen periaatteen mukaan Jumalan olemassaolossa on jotain analogista verrattuna siihen olemiseen, jonka kaikki luodut objektit jakavat. Ihmisen ja Jumalan olemassaoloissa on siis jotain yhdenmukaisuutta. Ihmisen oleminen ikään kuin partisipoi Jumalan olemassaoloon.

Opille analogiasta on kaksi vaihtoehtoa. Univookkisen näkemyksen perusteella luomakunnan ja Jumalan oleminen on tismalleen samanlaista, kun taas ekvivookkisen näkemyksen mukaan Jumalan ja maailman olemisessa ei ole mitään samaa. Analoginen periaate on siis ikään kuin välimaasto univookkisen ja ekvivookkisen näkemyksen väliltä.

Sekä univookkisen että ekvivookkisen periaatteen mukaan Jumala on jossakin kaukana täysin tavoittamattomissa. Univookkisen näkemyksen mukaan Jumalan olemassaolo on ääretöntä siinä missä luodun todellisuuden olemassaolo on äärellistä. Ekvivookkisen käsityksen mukaan Jumala on puolestaan kokonaan toisenlainen kuin luotu todellisuus ja jää lopulta siksi täysin hämärän peittoon. Analogiaperiaattesta luopuminen on siis johtanut Jumalan käsittämiseen objektina, joka on jossain tavoittamattoman kaukana omassa transsendessissaan. Radikaali ortodoksia näkee tämän teologisen näkemyksen sekularismin synnyn taustalla. Tämä kehitys nähdään alkaneeksi myöhäiskeskiajalla vaikuttaneen Duns Scotuksen teologiasta huipentuen Barthiin, joka piti olemisen analogiaa ”Antikristuksen keksintönä”.

Radikaalin ortodoksian mukaan ei ole olemassa mitään sekulaaria ja neutraalia tietämisen aluetta. Ihmisen ymmärtää maailmaa aina erilaisten kielellisten käsitteiden ja olosuhteiden läpi. Kaiken ajattelun takana on jonkinlainen näkemys maailmasta ja siksi kaikkia oppiaineita tulisi tarkastella teologian näkökulmasta. Muutoin nämä oppiaineet muodostavat oman, Jumalasta irrallisen alueen, joka ei perustu mihinkään. Milbank esimerkiksi kysyy, että ”eikö ole järkyttävää ja moraalitonta vedota politiikassa teologiaan, joka monille ihmisille tarkoittaa vetoamista kuvitteelliseen ja epäuskottavaan.” Hän vastaa heti perään, että ”ei, koska sekulaari sisältää itsessäänkin tietyn yhtä epärationaalisen ja vielä nihilistisemmän version teologiasta”.

Milbankin mukaan sekulaari ei ole vain sitä, mikä jää jäljelle kun elämästämme poistetaan uskonto. Sekulaari ei ole hänen mukaansa neutraali, objektiivinen ja kiihkoton näkemys itsestämme ja maailmasta vaan sen sijaan oma ideologiansa, jolla on ihan yhtä lailla omat lähtökohtansa ja ennakkokäsityksensä ihmisluonnosta ja yhteiskunnasta kuin sitä edeltäneillä antiikin ja keskiajan teologisilla ja filosofilla systeemeillä oli. Sekularismi poistaa yhteiskunnasta yhden näkemyksen Jumalasta ja korvaa sen toisella näkemyksellä, jonka piirissä edelleen esitetään teologisia väitteitä, siis väitteitä, jotka koskevat alkuperää, tarkoitusta ja transsendenssia. Milbankin mukaan sekularismi onkin eräänlainen teologian irvikuva. Tällaisena se on harhaoppi eli kristillisen teologian vääristymä.

Lopuksi

Sekularisaatioteoria on siis haastettu sekä sosiologian että teologian puolelta. Maailmalla maallistumista ei ole tapahtunut teorian edellyttämällä tavalla. Euroopassa maallistuminen on viime vuosikymmeninä edennyt, mutta siitä huolimatta uskonnot ovat säilyttäneet asemiaan suhteellisen hyvin. Tämä viittaisi siihen, että Euroopassakin maallistuminen tulee todennäköisesti olemaan vain väliaikainen ilmiö. Ihminen ei löydä elämälleen tarkoitusta ilman suhdetta Jumalaan.

Teologiassa puolestaan liberaaliteologiset maallistumisen kanssa yhteensopivat mallit ovat menettäneet suosiotaan sekä kirkkokansan että akateemisen yhteisön piirissä. Niiden sijaan perinteiset kirjaimelliset uskontulkinnat elävät ja voivat hyvin. Lisäksi teologiassa on noussut erilaisia sekularisaatiokriittisiä koulukuntia, joista tärkeimpänä mainitsin radikaalin ortodoksian.

Radikaalin ortodoksian näkemykset sekularismin teologisista juurista ja näennäisneutraalista asenteesta osuvat mielestäni kohdalleen. Esimerkiksi vapaa-ajattelijoiden vaatimukset uskonnon poistamisesta julkisesta tilasta eivät tee julkista tilaa yhtäkkiä jotenkin neutraalimmaksi vaan sen jälkeen siellä vaikuttavat vain erilaiset arvot, joita ei ehkä ole niin selvästi kirjoitettu auki. Nämä arvot sopivat vapaa-ajattelijoille, mutta ei niistä mitään yhtenäiskulttuuria saa aikaiseksi.

Uskonnottomana olisin tilanteesta aika huolissani. Nimittäin sekularismin ideologinen ja sosiologinen perusta vaikuttaa olevan aika huteralla pohjalla.

Kommentit

  1. Kaikki näkemykset, ateismi mukaan lukien, ovat uskovaraisia oletuksia, eli tavallaan uskontoja, vaikkakin jotkut hyvinkin pinnallisia . Kristillinen usko kuitenkin vastaa kaikkiin elämän syvimpiin kysymyksiin, elämän tarkoituksesta kuoleman jälkeiseen elämään.

    VastaaPoista
  2. "Ei mitään uutta Auringon alla."

    Synnytään ja kuollaan, mutta siinä välissä On muoto joka tätä kaikkea ...pohdiskelee...

    tulevilla sukupolvilla ja nykyisilläkin riittää pohdiskelemista...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit