Sortajat ja sorretut
Kun yksi opinkappale tai puoli opista korotetaan muiden ylitse ja arvostellaan kaikkia muita opinkappaleita tästä yhdestä näkökulmasta käsin, päädytään helposti harhaoppiin.
Esimerkkejä ilmiöstä voi luetella lukuisia: klassisista harhaopeista areiolaisuus korosti Jumalan ykseyttä niin paljon, että ei voinut hyväksyä Pojan täyttä jumaluutta, pelagiolaisuus korosti pyhittymistä niin paljon, että ei voinut hyväksyä perisyntiä, doketismi korosti Jeesuksen jumaluutta siihen asti, että hylkäsi hänen ihmisyytensä. Käytännössä sama ilmiö pätee nykyisiinkin harhaoppeihin.
Kristillinen oppi on kokonaisuus, jonka eri osat ovat tasapainossa keskenään ja täydentävät toisiaan. Siksi on vaarallista nostaa siitä osia ylitse muiden ja unohtaa toiset osat kokonaan. Kun yhtä osaa liikutetaan, muutkin osat liikkuvat. Joku kirkkoisistä kuvasikin kristillistä oppia palapeliksi, josta muodostuu koristeellinen suuren kuninkaan kuva. Harhaoppiset ottavat samat palat ja järjestävät ne erilaiseen järjestykseen siten, että kuninkaan sijaan muodostuukin koiran kuva. Näin muuttamalla eri oppien asemaa päädytään aivan toiseen lopputulokseen kuin aluksi.
Nykyisessä kristinuskon tulkinnassa keskeisen osan on saanut marxilaisuudesta peräisin oleva jaottelu sorrettuihin ja sortajiin. Marxilaisen historiakäsityksen mukaan yhteiskunnallinen kehitys määräytyy materiaalisten ja tuotannollisten tekijöiden kautta. Yhteiskunnallinen kehitys on sitten mahdollista vain luokkataistelun kautta, jossa sorrettu työväenluokka ottaa itselleen sortavilta pääoman omistajilta sen, mikä heille marxilaisten mukaan kuuluu.
Tämä sortaja/sorrettu tai alistaja/alistettu -jaottelu on tullut monelle nykyteologille keskeiseksi tavaksi hahmottaa koko kristinukon kokonaisuutta. Hyvä on sen pohjalta lähinnä erilaisten sorrettujen ryhmien emansipaatiota, riippumattomaksi tulemista sortajistaan. Hyvän tekeminen on tähän kannustamista ja näiden ryhmien etujen edistämistä. Koko moraliteetti nähdään siis lähinnä tästä sortajien ja sorrettujen vinkkelistä. Samalla käy ilmeiseksi se, miksi sosiaalisessa mediassa meuhkataan niin paljon vaikkapa näistä homoseksuaalien oikeuksia käsittelevistä kysymyksistä, koska juuri minkäänlaista muuta viitekehystä moraaliteettiin ei oikein enää ole.
Samalla marxilaisuudesta on omaksuttu niin sanottu näkökulmateoria eli standpoint theory. Se on tietoteoreettinen teoria, jonka mukaan yksilön suhde todellisuuteen määräytyy yhteiskunnallisen aseman perusteella. Tieto on siis sidoksissa materiaaliseen todellisuuteen ja yhteiskunnan rakenteisiin. Näkökulmateoria pyrkii kyseenalaistamaan sortavan luokan oikeuden tiedon määrittelyyn. Teologiaan siirrettynä tämä tarkoittaa, että mikään auktoriteetti ei saa määritellä kristillisen opin kappaleita. Kirkon tai minkään muun tahon yritykset opin määrittelemiseen ovat tämän näkökulman mukaan aina piilotettua vallankäyttöä, jolla sorretaan peitellysti ihmisiä.
Näkökulmateorian pohjalta hierarkkinen ja institutionaalinen kirkko on aina paha ja yksityinen ajatteleva ihminen hyvä ja varsin hyvä hän on silloin, jos pystyy osoittamaan kuuluvuutensa johonkin sorrettuun luokkaan. Kirkolla ei siis voi olla mitään jumalallista auktoriteettia tai lopulta edes syytä olemassaololleen. Siksi on vaikea käsittää miksi tällaisesta filosofiasta ammentavat ihmiset ylipäätään haluavat olla kirkossa jäsenenä tai mukana. Tai no ei oikeastaan ole, sillä he näkevät toimivansa suurina hyväntekijöinä, jotka kaatavat viimeisen sorron linnakkeen, kristillisen kirkon. Ja se onnistuu vain sisältä käsin.
Moraalin lisäksi sorrettujen ja sortajien näkökulmasta määritellään koko kirkkohistoria. Tällöin Luther nähdään ainoastaan sorrettuna kapinallisena, joka nousi vastustamaan katolisen kirkon sortoa ja auktoriteettia. Samoin Jeesus on lähinnä esikuva, ehkä paras ja ensimmäinen, mutta silti vain esikuva siitä kuinka nousta juutalaisten uskonnollisten sortajien valtaa vastaan. Mitään sen kristillisempää ajatusta kummallakaan henkilöllä ei ollut. Samalla tavoin voidaan uudelleen tulkita oikeastaan mikä tahansa kirkkohistorian tapahtuma tai henkilö. Koko kristillinen perinne siis vääristellään, muutetaan ja turhennetaan sortaja/sorrettu-jaottelun seurauksena.
Benedictus XVI varoittaa mielestäni hyvin marxilaisen filosofian yliotteesta sekä vapautuksen teologian ja liiallisen sortaja/sorrettu-jaottelun vaaroista: "Marxismista inspiraation saaneiden hallitusten kaatuminen Euroopasta oli tällaiselle vapauttavan poliittisen toiminnan teologialle eräänlainen jumalten kuolema: tarkalleen siellä, missä marxilaista vapautuksen ideologiaa oli johdonmukaisesti sovellettu, kehittyi täydellinen vapauden puute, jonka kauhut levitettiin koko maailman silmien eteen. Milloin ikinä politiikka pyrkii olemaan pelastavaa, se lupaa liikaa. Missä se pyrkii tekemään Jumalan työtä, siitä tulee - ei jumalallista - vaan demonista." (Truth and Tolerance. s. 116)
Raamatussa on toki paljon puhetta köyhille ja sorretuille. Tämän puolen kiistäminen kokonaan olisi siten ylilyönti, mutta koko kristillistä oppia ei voi rakentaa pelkästään sorrettujen ja sortajien välisen erottelun varaan. Jos näin tehdään, päädytään harhaoppiin.
Marxilainen filosofia on perusteiltaan täysin materialistinen. Kunhan vain sortavat yhteiskunnalliset rakenteet saadaan purettua niin kaikki on hyvin ja elämme paratiisissa. Kristinuskon näkökulma ei voisi olla kauempana tästä. Ihminen on langennut syntiin ja olemme kaikki synnin vaikutuksen alaisia täällä maan päällä. Siksi emme saa koskaan aikaiseksi maanpäällistä paratiisia, jossa ketään ei enää sorreta. Sen sijaan kristillinen toivo ulottuu tämän maailman toiselle puolelle, jossa Jumala tuomitsee oikeudenmukaisesti.
Jeesus itse sanoi Pilatukselle, että hänen kuninkuutensa ei ole tästä maailmasta. Meidän ei tule kääntää kristinuskoa modernien ideologioiden hengessä pelkästään maalliseksi muutosliikkeeksi, vaan nähtävä sen luonne tämän elämän ylittävänä todellisuutena.
Oikeastaan kristinusko tarkastelee koko kysymystä sortajista ja sorretuista uniikista näkökulmasta. Nimittäin pahin sortajamme on synti, joka on jokaisen kietonut otteeseensa. Syntiä verrataankin Raamatussa usein kansan orjuuteen Egyptissä. Vapaus orjuudesta ja sortajista on siis ennen kaikkea vapautta synnin vallasta. Tämän vapauden Kristus on tuonut meille ja se kantaa myös tämän elämän toiselle puolelle.
Esimerkkejä ilmiöstä voi luetella lukuisia: klassisista harhaopeista areiolaisuus korosti Jumalan ykseyttä niin paljon, että ei voinut hyväksyä Pojan täyttä jumaluutta, pelagiolaisuus korosti pyhittymistä niin paljon, että ei voinut hyväksyä perisyntiä, doketismi korosti Jeesuksen jumaluutta siihen asti, että hylkäsi hänen ihmisyytensä. Käytännössä sama ilmiö pätee nykyisiinkin harhaoppeihin.
Kristillinen oppi on kokonaisuus, jonka eri osat ovat tasapainossa keskenään ja täydentävät toisiaan. Siksi on vaarallista nostaa siitä osia ylitse muiden ja unohtaa toiset osat kokonaan. Kun yhtä osaa liikutetaan, muutkin osat liikkuvat. Joku kirkkoisistä kuvasikin kristillistä oppia palapeliksi, josta muodostuu koristeellinen suuren kuninkaan kuva. Harhaoppiset ottavat samat palat ja järjestävät ne erilaiseen järjestykseen siten, että kuninkaan sijaan muodostuukin koiran kuva. Näin muuttamalla eri oppien asemaa päädytään aivan toiseen lopputulokseen kuin aluksi.
Nykyisessä kristinuskon tulkinnassa keskeisen osan on saanut marxilaisuudesta peräisin oleva jaottelu sorrettuihin ja sortajiin. Marxilaisen historiakäsityksen mukaan yhteiskunnallinen kehitys määräytyy materiaalisten ja tuotannollisten tekijöiden kautta. Yhteiskunnallinen kehitys on sitten mahdollista vain luokkataistelun kautta, jossa sorrettu työväenluokka ottaa itselleen sortavilta pääoman omistajilta sen, mikä heille marxilaisten mukaan kuuluu.
Tämä sortaja/sorrettu tai alistaja/alistettu -jaottelu on tullut monelle nykyteologille keskeiseksi tavaksi hahmottaa koko kristinukon kokonaisuutta. Hyvä on sen pohjalta lähinnä erilaisten sorrettujen ryhmien emansipaatiota, riippumattomaksi tulemista sortajistaan. Hyvän tekeminen on tähän kannustamista ja näiden ryhmien etujen edistämistä. Koko moraliteetti nähdään siis lähinnä tästä sortajien ja sorrettujen vinkkelistä. Samalla käy ilmeiseksi se, miksi sosiaalisessa mediassa meuhkataan niin paljon vaikkapa näistä homoseksuaalien oikeuksia käsittelevistä kysymyksistä, koska juuri minkäänlaista muuta viitekehystä moraaliteettiin ei oikein enää ole.
Samalla marxilaisuudesta on omaksuttu niin sanottu näkökulmateoria eli standpoint theory. Se on tietoteoreettinen teoria, jonka mukaan yksilön suhde todellisuuteen määräytyy yhteiskunnallisen aseman perusteella. Tieto on siis sidoksissa materiaaliseen todellisuuteen ja yhteiskunnan rakenteisiin. Näkökulmateoria pyrkii kyseenalaistamaan sortavan luokan oikeuden tiedon määrittelyyn. Teologiaan siirrettynä tämä tarkoittaa, että mikään auktoriteetti ei saa määritellä kristillisen opin kappaleita. Kirkon tai minkään muun tahon yritykset opin määrittelemiseen ovat tämän näkökulman mukaan aina piilotettua vallankäyttöä, jolla sorretaan peitellysti ihmisiä.
Näkökulmateorian pohjalta hierarkkinen ja institutionaalinen kirkko on aina paha ja yksityinen ajatteleva ihminen hyvä ja varsin hyvä hän on silloin, jos pystyy osoittamaan kuuluvuutensa johonkin sorrettuun luokkaan. Kirkolla ei siis voi olla mitään jumalallista auktoriteettia tai lopulta edes syytä olemassaololleen. Siksi on vaikea käsittää miksi tällaisesta filosofiasta ammentavat ihmiset ylipäätään haluavat olla kirkossa jäsenenä tai mukana. Tai no ei oikeastaan ole, sillä he näkevät toimivansa suurina hyväntekijöinä, jotka kaatavat viimeisen sorron linnakkeen, kristillisen kirkon. Ja se onnistuu vain sisältä käsin.
Moraalin lisäksi sorrettujen ja sortajien näkökulmasta määritellään koko kirkkohistoria. Tällöin Luther nähdään ainoastaan sorrettuna kapinallisena, joka nousi vastustamaan katolisen kirkon sortoa ja auktoriteettia. Samoin Jeesus on lähinnä esikuva, ehkä paras ja ensimmäinen, mutta silti vain esikuva siitä kuinka nousta juutalaisten uskonnollisten sortajien valtaa vastaan. Mitään sen kristillisempää ajatusta kummallakaan henkilöllä ei ollut. Samalla tavoin voidaan uudelleen tulkita oikeastaan mikä tahansa kirkkohistorian tapahtuma tai henkilö. Koko kristillinen perinne siis vääristellään, muutetaan ja turhennetaan sortaja/sorrettu-jaottelun seurauksena.
Benedictus XVI varoittaa mielestäni hyvin marxilaisen filosofian yliotteesta sekä vapautuksen teologian ja liiallisen sortaja/sorrettu-jaottelun vaaroista: "Marxismista inspiraation saaneiden hallitusten kaatuminen Euroopasta oli tällaiselle vapauttavan poliittisen toiminnan teologialle eräänlainen jumalten kuolema: tarkalleen siellä, missä marxilaista vapautuksen ideologiaa oli johdonmukaisesti sovellettu, kehittyi täydellinen vapauden puute, jonka kauhut levitettiin koko maailman silmien eteen. Milloin ikinä politiikka pyrkii olemaan pelastavaa, se lupaa liikaa. Missä se pyrkii tekemään Jumalan työtä, siitä tulee - ei jumalallista - vaan demonista." (Truth and Tolerance. s. 116)
Raamatussa on toki paljon puhetta köyhille ja sorretuille. Tämän puolen kiistäminen kokonaan olisi siten ylilyönti, mutta koko kristillistä oppia ei voi rakentaa pelkästään sorrettujen ja sortajien välisen erottelun varaan. Jos näin tehdään, päädytään harhaoppiin.
Marxilainen filosofia on perusteiltaan täysin materialistinen. Kunhan vain sortavat yhteiskunnalliset rakenteet saadaan purettua niin kaikki on hyvin ja elämme paratiisissa. Kristinuskon näkökulma ei voisi olla kauempana tästä. Ihminen on langennut syntiin ja olemme kaikki synnin vaikutuksen alaisia täällä maan päällä. Siksi emme saa koskaan aikaiseksi maanpäällistä paratiisia, jossa ketään ei enää sorreta. Sen sijaan kristillinen toivo ulottuu tämän maailman toiselle puolelle, jossa Jumala tuomitsee oikeudenmukaisesti.
Jeesus itse sanoi Pilatukselle, että hänen kuninkuutensa ei ole tästä maailmasta. Meidän ei tule kääntää kristinuskoa modernien ideologioiden hengessä pelkästään maalliseksi muutosliikkeeksi, vaan nähtävä sen luonne tämän elämän ylittävänä todellisuutena.
Oikeastaan kristinusko tarkastelee koko kysymystä sortajista ja sorretuista uniikista näkökulmasta. Nimittäin pahin sortajamme on synti, joka on jokaisen kietonut otteeseensa. Syntiä verrataankin Raamatussa usein kansan orjuuteen Egyptissä. Vapaus orjuudesta ja sortajista on siis ennen kaikkea vapautta synnin vallasta. Tämän vapauden Kristus on tuonut meille ja se kantaa myös tämän elämän toiselle puolelle.
Kommentit
Lähetä kommentti