Eettisiä pohdintoja ensimmäisestä käskystä

"Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta. Sinulla ei saa olla muita Jumalia." 2. Moos. 20:2-3

Monikulttuurisuuden ja moniarvoisuuden aikana ensimmäisessä käskyssä on monelle kirkonmiehelle sulattelemista. 

Sekulaarin yhteiskunnan keskellä kasvaneelle ihmiselle on oikeastaan aika käsittämätöntä, että lista eettisistä velvollisuuksista alkaa nimenomaan kiellolla olla pitämättä muita Jumalia. Miten tämä on mahdollista? Minkälainen eettinen velvoite edes on olla pitämättä muita Jumalia? Miten se, kuinka montaa Jumalaa ihminen palvoo, tekee hänestä huonomman tai paremman ihmisen? Eihän tämän käskyn pitäisi kuulua etiikan alaan vaan jonnekin dogmatiikan tai uskontotieteen puolelle? Miksi siis tällainen käsky on ensimmäinen kymmenestä eikä esimerkiksi käsky älä tapa?

Asiaa on hyvä lähteä tarkastelemaan ns. Euthyfronin dilemmasta, jonka Platon esitti ensimmäisen kerran. Dilemma kuuluu yksinkertaistettuna siten, että päättääkö Jumala sen, mikä on hyvää, siksi että se on hyvää, vai onko joku hyvää siksi, että Jumala päättää sen olevan hyvää. Ensimmäisessä vaihtoehdossa Jumalan yläpuolella on siis jonkinlainen hyvän käsite, johon Jumala itse ei voi mitenkään vaikuttaa. Jälkimmäisen vaihtoehdon mukaan puolestaan kaikki, mitä Jumala päättää, on hyvää, koska se on Jumalan päätös. Intuitio kuitenkin sanoo, että esimerkiksi viattomien ihmisten kiduttaminen on väärin, vaikka Jumala käskisikin tekemään niin. Siksi tämä kysymys pyrkii erottamaan Jumalan ja moraalin toisistaan.

Kristityt ajattelijat ovat Augustinuksesta lähtien vastanneet Euthyfronin dilemmaan. Kyseessä ei ole mikään todellinen ongelma vaan lähinnä väärä vastakkainasettelu. Jumala ei keksi umpimähkään moraalista järjestystä. Jumala ei myöskään noudata jotain hänen yläpuolellaan jo valmiiksi olevaa moraalista järjestystä. Näiden vaihtoehtojen sijaan Jumalan oma olemus on itse moraalinen järjestys ja ainoa eettisten arvojen standardi. Jumala toimii siis aina olemuksensa mukaan eikä siksi käske mitään, mikä on ristiriidassa olemuksensa tai vastaavasti moraalisen järjestyksen kanssa.

Lähtökohta on näin se, että Jumalan olemus ja käskyt ovat yhtä. Tämä on keskeinen seikka sen ymmärtämiseen, miksi käskyllä olla pitämättä muita jumalia, voi olla eettisiä seuraamuksia. Siksi se, minkälaisia arvoja ihminen pitää tärkeinä, on suoraan verrannollista siihen, minkälaista Jumalaa ihminen palvelee.

Antiikin aikana tämä periaate oli itsestään selvä. Israelin kansa ylpeili laistaan, joka erotti sen muista antiikin kansoista. Muut kansat olivat pakanoita ja elivät niiden tavalla, koska eivät tunteneet Israelin Jumalaa vaan palvelivat epäjumalia. Eikä pakanuus tarkoittanut meille ensiksi mieleen tulevaa monikulttuurista luontohifistelyä tai jotain henkiparantamista, vaan se sai kaikista raakalaismaisimmat muodot ihmisuhreineen ja temppeliprostituutioineen. Israelilaiset ylenkatsoivat näitä naapurikansojen barbaarisia tapoja. Ja syystäkin. 

Oikeastaan koko Vanhan testamentin läpäisee ajatus siitä, että kun palvoo väärää Jumalaa, tämä näkyy välttämättä ihmisten moraalisessa käyttäytymisessä. Vääränlainen moraali on siis selkeä osoitus epäjumalan palvelemisesta.

Tietenkään tämä ei tarkoita, että vain ja ainoastaan kristityt toimivat aina ja kaikkialla eettisesti oikein. Ennemminkin asia tulee ymmärtää siten, että Jumalan palveleminen eli hänen tahtonsa täyttäminen on eettisesti oikein toimimista. Kun ihminen toimii väärin, hän on silloin nostanut epäjumalakseen jonkin muun kuin oikean Jumalan. Silloin ihminen pitää korkeimpana absoluuttisena arvonaan eli jumalanaan omaa menestystään, hyvinvointiaan, kauneuttaan, rahojaan tai mitä milloinkin, jonka varjolla hän asettaa itsensä muiden yläpuolelle. Ensimmäinen käsky sisältää tällä tavoin kaikki muut eettiset velvoitteet. Kaikki muut käskyt ovat riippuvaisia ensimmäisestä käskystä.

Universaali moraalilaki ja Jumala ovat tiiviisti sidoksissa toisiinsa. Toista ei voi olla ilman toista. Jos toinen kielletään, niin toisenkin perustus kaatuu. Ilman Jumalaa ei ole olemassa kaikkia ihmisiä velvoittavaa moraalia. Jos taas on olemassa universaaleja moraalisia velvoitteita, silloin Jumalakin välttämättä on olemassa.

Ensimmäinen käsky ei vaikuta kovinkaan ajankohtaiselta nykyään, koska polyteismi eli monijumalaisuus on aika lailla hävinnyt katukuvasta eikä länsimaissa monikaan usko siihen tosissaan. Siitä huolimatta ne voimat, joita erilaiset polyteismin jumaluudet edustivat ovat edelleen olemassa ja monet pitävät niitä absoluutteina eli ehdottoman riippumattomina arvoina. Antiikin ihmisten tapaan teemme helposti vallasta, leivästä ja rakkaudesta palvottavan absoluutin. Epäjumalat eivät siis sinänsä ole kadonneet minnekään, vaan ne ovat saaneet vain maallisemman muodon.

Ihminen pitää aina jotakin absoluuttina. Tiukasti ymmärrettynä ei ole mahdollista olla uskomatta mihinkään. Ateistikin uskoo koko maailmankaikkeuden olevan pohjimmiltaan pelkästään materiaa. Hänelle materia on viimeinen ykseys, jonka takana ei enää ole mitään muunlaista todellisuutta. Tähän hänen uskontunnustuksensa tiivistyy. Sanomattakin on selvää, että materiasta sinänsä ei voi johtaa minkäänlaista merkitystä, järkevyyttä, arvoja tai moraalia, sillä vaikka miten asiaa käänneltäisiin, jäljelle jää aina vain materiaa. Näin materialismi murentaa pohjan koko länsimaisen yhteiskunnan keskeisiltä periaatteilta.

Ideologioilla on eettiset seuraukset. Ne eivät ole neutraaleja vaan voivat saada paljon pahaa aikaiseksi. On hyvä pohtia, millaiselle pohjalle ajattelumme rakentuu. Mitkä ovat ne absoluutit, joiden varaan rakennan elämäni? Miljoonia ja miljoonia ihmisiä on pelkästään 1900-luvun aikana kuollut erilaisten ideologioiden nimissä. Siksi kysymys ensimmäisestä käskystä eli siitä, mitä ihminen pitää absoluuttisena vai pitääkö mitään, on aina eettisesti ajankohtainen.