Opillisuuden puolustus
Aikaamme kuvaa hyvin se, että kirkon piirissäkin on hyväksyttyä hyökätä kristinuskon oppia vastaan. Hyökkäykset eivät koske ainoastaan yksittäisiä opinkappaleita vaan usein koko opillista ajattelua. Ja kuten todettua nämä hyökkäykset eivät monestikaan tule kirkon ulkopuolelta. Toisaalta monesti opillisuus asetetaan vastakohdaksi kristillisen elämän kanssa. Siksi tarkoitukseni on puolustaa nyt vähän kristillistä oppia ja siihen perustuvaa kristillisyyttä.
Esimerkkinä oppeja vastaan hyökkäävästä retoriikasta vastaani tuli noin puoli vuotta sitten kirkollinen ryhmittymä, joka kutsui itseään avoimeksi kirkoksi. Sen ohjelmasta tai mietinnöistä löytyi seuraavia ajatuksia: "Avoimessa kirkossa luovutaan oikeassa olemisesta. Kenellä on oikeastaan valta määritellä oikea oppi? ... Avoimessa kirkossa kaikki ovat jumalapuheeseen osallistuvia ja sen tulkitsijoita. Teologian tekeminen on yhteistä jumalakokemuksen sanoittamista... Avoin kirkko on etsivä ja vaeltava. Olemme menossa jotakin kohti ja tulossa joksikin, alati matkalla ja muutoksessa. Meille ei ole olemassa tietynlaista normitettua ja arvotettua statuskristillisyyttä. Kirkko ei ole koskaan valmis vaan jatkuvasti uudistuva ja uudistettava."
Nämä lauseet kuulostavat äkkiseltään avoimilta, muodikkailta ja toisten ajattelua kunnioittavilta, mutta taustalta paljastuu ajatus kirkon perinteisisitä opeista ihmisiä kahlitsevina sääntöinä, joista olisi päästävä pikimmiten eroon. Taas siis yhdenlainen hyökkäys kirkon opillista traditiota kohtaan. Monesti ihmettelen kuinka syvälle kirkon omaa oppiperustaa dissaava ajattelu on juurtunutkaan kirkkoon.
Taustalla on postmoderni narratiivi, jossa tärkeimmäksi nähdään nouseminen uskonnollista auktoriteettia vastaan. Jeesus ja Luther nähdään esikuvina, jotka ajattelevina subjekteina hyökkäsivät ahdistavaa uskonnollista auktoriteettia ja traditiota vastaan.
Kuva on kuitenkin hyvin yksipuolinen. Nimittäin jokainen luottaa auktoriteetteihin uskonnollisissa asioissa. Ihan yhtä lailla uskonnollisesti liberaalit luottavat tiettyihin auktoriteetteihin ja tiettyyn uskonnolliseen traditioon, josta he ammentavat ajattelunsa. Toisaalta jos auktoriteetit ovat luotettavia, ei ole mitään syytä olla luottamatta niihin vain epäilemisen innosta. Pelkkä nouseminen uskonnollista auktoriteettia vastaan ei siis voi olla mikään itseisarvo, josta seuraa automaattisesti hyvää.
Edward Feser kuvaa auktoriteettiin luottamisen kysymyksiä hyvin kirjassaan The Last Superstition. Feserin mukaan suurimman osan kristityistä usko perustuu siihen, mitä heille on joku kirkollinen tai hengellinen auktoriteetti opettanut. Usko ei siis perustu suoraan rationaalisille argumenteille, vaan epäsuorasti. Jos itsellä ei ole argumentteja uskon puolesta, ne silti ovat jollakin. Kadunmies, joka uskoo, että E=mc², ei todennäköisesti pysty antamaan tälle uskolleen perusteluita, vaikka häneltä henkensä uhalla niitä vaadittaisiin. Hän uskoo, koska hänen yläasteen opettajansa ovat tämän hänelle opettaneet, eikä ole mitään syitä epäillä heidän huijanneensa häntä. Toisaalta edes hänen opettajansa eivät ehkä pystyisi antamaan tyydyttävää vastausta siitä, miksi E=mc², jos sitä häneltä tivaisi joku fysiikasta perillä oleva etevä skeptikko. Vastaus löytyisi todennäköisesti vasta yliopiston teoreettisen fysiikan laitokselta, jossa olisi tarpeeksi osaavia henkilöitä todistamaan, miksi E=mc². Suurin osa ihmisistä uskoo siis suhteellisuusteoriaan siksi, että auktoriteetti on sen heille niin opettanut. Tämä on täysin hyväksyttävää. Ei ole mahdollista elää elämää ilman luottamusta auktoriteetteihin. Joudumme turvautumaan niihin aina kun olemme tekemisissä oman spesiaalialamme ulkopuolisten asioiden kanssa. Jos tämä on elämässä ylipäätänsä hyväksyttävää, niin ei ole Feserin mukaan mitään syytä, miksi sama ei pätisi uskonnossa.
Kristitty on siis sellainen ihminen, jolle apostolit ovat luotettavia auktoriteetteja. Apostoleista yhtä lukuun ottamatta jokainen kuoli julistaessaan sanomaa ylösnousseesta Kristuksesta. He olivat siis kuolemaan saakka vakuuttuneita omasta asiastaan. Tämän johdosta olisi aika epätodennäköistä, että kyse olisi jonkinlaisesta kollektiivisesta huijauksesta, jonka apostolit keksivät hyötymistarkoituksesta. Ainoa hyöty kristinuskon sanoman levittämisestä, jonka he saivat, oli ennenaikainen kuolema. Ainoa mahdollinen selitys olisi jonkinlainen joukkopsykoosi tai -hallusinaatio, mutta hallusinoivat ihmiset harvemmin saavat aikaiseksi maailmalaajuisia joukkoliikkeitä.
Opillinen kristinusko ei ole sinänsä typerää eikä kahlitsevaa. Se perustuu siihen, että meillä on kristillinen sanoma tai jumalallinen ilmoitus, jonka kirkko on saanut Kristukselta ja jonka apostolit ovat välittäneet meille Raamatussa. Menneiden sukupolvien spesialistit ovat sitten vain määritelleet ne rajat, joiden sisällä tämä kristillinen sanoma esiintyy.
Esimerkiksi uskontunnustukset ovat eri aikoina kristinuskosta perillä olevien spesialistien muotoilemia ja yleisen hyväksynnä saaneita käsityksiä siitä, mitä kristinusko opettaa. Siis analogisesti samaan tapaan kuin suhteellisuusteoria on yhden 1900-luvulla eläneen kaikkien arvossa pitämän spesialistin muotoileman käsitys siitä, mitä fysiikka opettaa.
Teesit avoimesta kirkosta tai kirkon opillisuuden hylkääminen on oikeastaan sama asia kuin jos fysiikan opettajat alkaisivat ottamaan kadunmiehiltä neuvoa siitä, mitä fysiikasta tulisi opettaa. Opillisuuden hylkääminen on näin ollen oman oppiperustan hukkaamista ja sen korvautumista jollakin muulla opetuksella.
Kirkolla on sanoma, jota se on alusta alkaen julistanut. Ilman sanomaa kirkko on vain yhteisö. Ilman yhteisöä kirkko on vain sanoma. Molemmat puolet kuuluvat kirkkoon. Kuitenkin kirkollinen yhteisö muodostuu niistä, jotka ottavat sanoman vastaan. Sen sijaan sanoma ei muodostu siitä, mitä yhteisö päättää. Sanoma on ensin ja se muodostaa yhteisön. Siksi oppi on ensisijainen suhteessa elämään.
Jos kirkko muuttaa sanomaansa tai luopuu siitä, jäljelle jää pelkkä yhteisö, jolla ei ole mitään kiinnityskohtaa tuonpuoleisessa todellisuudessa. Silloin kirkko on vain yksi palvelujärjestö muiden joukossa, joka ajan myötä päätyy unholaan.
Toisaalta oppi suojaa vääristymiltä. Pelkän kokemuksen perusteella ihminen on valmis kaikenlaisiin tekoihin. Ihmisen uskonnollisuus on kahlitsemattomana vaarallinen voima, jonka perusteella ollaan valmiita äärimmäisyyksiin kuten itsemurhapommituksiin. Tämän esimerkiksi nämä avoimen kirkon kannattajat myöntävät varmasti itsekin, sillä uskon, että he ovat etunenässä kieltämässä esimerkiksi radikaalien karismaattisten saarnaajien toimintaa kirkossa.
Kaiken uskonnollisen ajattelun taustalla on jonkinlainen oppi tai oppirakennelma, vaikka kuinka väittäisi muuta. Hyökkääminen ylipäätään oppeja vastaan tarkoittaa vain olemassa olevien oppien korvaamista omilla opeilla. Näitä omia oppeja ei ole kirjoitettu ehkä ylös, mutta joka tapauksessa ne ovat olemassa. Toisaalta ne eivät varmastikaan ole niin testattuja ja perustuvat pitkälti yksityisajatteluun eikä kirkon kaksituhattavuotiseen traditioon, jota voidaan pitää luotettavan auktoriteettina.
Ne, jotka haluavat kiistää kirkon opin ja opetuksen tai ylipäätään kyseenalaistaa sen, kuka siitä määrää, haluavat siis astua kristillisen sanoman ja opetuksen ulkopuolelle. Kristillisellä kirkolla sen sijaan on alusta alkaen ollut julkinen uskon sääntö, jota se on pitänyt hermeneuttisena avaimena ja apostolisen tradition takuuna. Se oli kristillisen opin tiivistelmä, josta myöhemmin ovat kehittyneet uskontunnustukset, joita yhä tänäkin päivänä tulisi pitää kristillisen opin normatiivisina ilmauksina.
Esimerkkinä oppeja vastaan hyökkäävästä retoriikasta vastaani tuli noin puoli vuotta sitten kirkollinen ryhmittymä, joka kutsui itseään avoimeksi kirkoksi. Sen ohjelmasta tai mietinnöistä löytyi seuraavia ajatuksia: "Avoimessa kirkossa luovutaan oikeassa olemisesta. Kenellä on oikeastaan valta määritellä oikea oppi? ... Avoimessa kirkossa kaikki ovat jumalapuheeseen osallistuvia ja sen tulkitsijoita. Teologian tekeminen on yhteistä jumalakokemuksen sanoittamista... Avoin kirkko on etsivä ja vaeltava. Olemme menossa jotakin kohti ja tulossa joksikin, alati matkalla ja muutoksessa. Meille ei ole olemassa tietynlaista normitettua ja arvotettua statuskristillisyyttä. Kirkko ei ole koskaan valmis vaan jatkuvasti uudistuva ja uudistettava."
Nämä lauseet kuulostavat äkkiseltään avoimilta, muodikkailta ja toisten ajattelua kunnioittavilta, mutta taustalta paljastuu ajatus kirkon perinteisisitä opeista ihmisiä kahlitsevina sääntöinä, joista olisi päästävä pikimmiten eroon. Taas siis yhdenlainen hyökkäys kirkon opillista traditiota kohtaan. Monesti ihmettelen kuinka syvälle kirkon omaa oppiperustaa dissaava ajattelu on juurtunutkaan kirkkoon.
Taustalla on postmoderni narratiivi, jossa tärkeimmäksi nähdään nouseminen uskonnollista auktoriteettia vastaan. Jeesus ja Luther nähdään esikuvina, jotka ajattelevina subjekteina hyökkäsivät ahdistavaa uskonnollista auktoriteettia ja traditiota vastaan.
Kuva on kuitenkin hyvin yksipuolinen. Nimittäin jokainen luottaa auktoriteetteihin uskonnollisissa asioissa. Ihan yhtä lailla uskonnollisesti liberaalit luottavat tiettyihin auktoriteetteihin ja tiettyyn uskonnolliseen traditioon, josta he ammentavat ajattelunsa. Toisaalta jos auktoriteetit ovat luotettavia, ei ole mitään syytä olla luottamatta niihin vain epäilemisen innosta. Pelkkä nouseminen uskonnollista auktoriteettia vastaan ei siis voi olla mikään itseisarvo, josta seuraa automaattisesti hyvää.
Edward Feser kuvaa auktoriteettiin luottamisen kysymyksiä hyvin kirjassaan The Last Superstition. Feserin mukaan suurimman osan kristityistä usko perustuu siihen, mitä heille on joku kirkollinen tai hengellinen auktoriteetti opettanut. Usko ei siis perustu suoraan rationaalisille argumenteille, vaan epäsuorasti. Jos itsellä ei ole argumentteja uskon puolesta, ne silti ovat jollakin. Kadunmies, joka uskoo, että E=mc², ei todennäköisesti pysty antamaan tälle uskolleen perusteluita, vaikka häneltä henkensä uhalla niitä vaadittaisiin. Hän uskoo, koska hänen yläasteen opettajansa ovat tämän hänelle opettaneet, eikä ole mitään syitä epäillä heidän huijanneensa häntä. Toisaalta edes hänen opettajansa eivät ehkä pystyisi antamaan tyydyttävää vastausta siitä, miksi E=mc², jos sitä häneltä tivaisi joku fysiikasta perillä oleva etevä skeptikko. Vastaus löytyisi todennäköisesti vasta yliopiston teoreettisen fysiikan laitokselta, jossa olisi tarpeeksi osaavia henkilöitä todistamaan, miksi E=mc². Suurin osa ihmisistä uskoo siis suhteellisuusteoriaan siksi, että auktoriteetti on sen heille niin opettanut. Tämä on täysin hyväksyttävää. Ei ole mahdollista elää elämää ilman luottamusta auktoriteetteihin. Joudumme turvautumaan niihin aina kun olemme tekemisissä oman spesiaalialamme ulkopuolisten asioiden kanssa. Jos tämä on elämässä ylipäätänsä hyväksyttävää, niin ei ole Feserin mukaan mitään syytä, miksi sama ei pätisi uskonnossa.
Kristitty on siis sellainen ihminen, jolle apostolit ovat luotettavia auktoriteetteja. Apostoleista yhtä lukuun ottamatta jokainen kuoli julistaessaan sanomaa ylösnousseesta Kristuksesta. He olivat siis kuolemaan saakka vakuuttuneita omasta asiastaan. Tämän johdosta olisi aika epätodennäköistä, että kyse olisi jonkinlaisesta kollektiivisesta huijauksesta, jonka apostolit keksivät hyötymistarkoituksesta. Ainoa hyöty kristinuskon sanoman levittämisestä, jonka he saivat, oli ennenaikainen kuolema. Ainoa mahdollinen selitys olisi jonkinlainen joukkopsykoosi tai -hallusinaatio, mutta hallusinoivat ihmiset harvemmin saavat aikaiseksi maailmalaajuisia joukkoliikkeitä.
Opillinen kristinusko ei ole sinänsä typerää eikä kahlitsevaa. Se perustuu siihen, että meillä on kristillinen sanoma tai jumalallinen ilmoitus, jonka kirkko on saanut Kristukselta ja jonka apostolit ovat välittäneet meille Raamatussa. Menneiden sukupolvien spesialistit ovat sitten vain määritelleet ne rajat, joiden sisällä tämä kristillinen sanoma esiintyy.
Esimerkiksi uskontunnustukset ovat eri aikoina kristinuskosta perillä olevien spesialistien muotoilemia ja yleisen hyväksynnä saaneita käsityksiä siitä, mitä kristinusko opettaa. Siis analogisesti samaan tapaan kuin suhteellisuusteoria on yhden 1900-luvulla eläneen kaikkien arvossa pitämän spesialistin muotoileman käsitys siitä, mitä fysiikka opettaa.
Teesit avoimesta kirkosta tai kirkon opillisuuden hylkääminen on oikeastaan sama asia kuin jos fysiikan opettajat alkaisivat ottamaan kadunmiehiltä neuvoa siitä, mitä fysiikasta tulisi opettaa. Opillisuuden hylkääminen on näin ollen oman oppiperustan hukkaamista ja sen korvautumista jollakin muulla opetuksella.
Kirkolla on sanoma, jota se on alusta alkaen julistanut. Ilman sanomaa kirkko on vain yhteisö. Ilman yhteisöä kirkko on vain sanoma. Molemmat puolet kuuluvat kirkkoon. Kuitenkin kirkollinen yhteisö muodostuu niistä, jotka ottavat sanoman vastaan. Sen sijaan sanoma ei muodostu siitä, mitä yhteisö päättää. Sanoma on ensin ja se muodostaa yhteisön. Siksi oppi on ensisijainen suhteessa elämään.
Jos kirkko muuttaa sanomaansa tai luopuu siitä, jäljelle jää pelkkä yhteisö, jolla ei ole mitään kiinnityskohtaa tuonpuoleisessa todellisuudessa. Silloin kirkko on vain yksi palvelujärjestö muiden joukossa, joka ajan myötä päätyy unholaan.
Toisaalta oppi suojaa vääristymiltä. Pelkän kokemuksen perusteella ihminen on valmis kaikenlaisiin tekoihin. Ihmisen uskonnollisuus on kahlitsemattomana vaarallinen voima, jonka perusteella ollaan valmiita äärimmäisyyksiin kuten itsemurhapommituksiin. Tämän esimerkiksi nämä avoimen kirkon kannattajat myöntävät varmasti itsekin, sillä uskon, että he ovat etunenässä kieltämässä esimerkiksi radikaalien karismaattisten saarnaajien toimintaa kirkossa.
Kaiken uskonnollisen ajattelun taustalla on jonkinlainen oppi tai oppirakennelma, vaikka kuinka väittäisi muuta. Hyökkääminen ylipäätään oppeja vastaan tarkoittaa vain olemassa olevien oppien korvaamista omilla opeilla. Näitä omia oppeja ei ole kirjoitettu ehkä ylös, mutta joka tapauksessa ne ovat olemassa. Toisaalta ne eivät varmastikaan ole niin testattuja ja perustuvat pitkälti yksityisajatteluun eikä kirkon kaksituhattavuotiseen traditioon, jota voidaan pitää luotettavan auktoriteettina.
Ne, jotka haluavat kiistää kirkon opin ja opetuksen tai ylipäätään kyseenalaistaa sen, kuka siitä määrää, haluavat siis astua kristillisen sanoman ja opetuksen ulkopuolelle. Kristillisellä kirkolla sen sijaan on alusta alkaen ollut julkinen uskon sääntö, jota se on pitänyt hermeneuttisena avaimena ja apostolisen tradition takuuna. Se oli kristillisen opin tiivistelmä, josta myöhemmin ovat kehittyneet uskontunnustukset, joita yhä tänäkin päivänä tulisi pitää kristillisen opin normatiivisina ilmauksina.
Kommentit
Lähetä kommentti