Pyhän katoaminen kristinuskosta

Uskonto ylittää sen arkisen todellisuuden, jossa ihminen elää. Lähtökohtaisesti se puhuu jostakin tuonpuoleisesta eli transsendentista. Maallistuminen ajaa puolestaan pelkän tämänpuolisen eli immanentin todellisuuden piiriin. Se pyrkii karsimaan elämästämme ja arkitodellisuudestamme tuonpuoleisen.

Uskonnollinen usko näkee, että tässä ei ole kaikki. Se mitä aistein havaitsemme, ei ole vielä koko totuus maailmasta. Maailma ja koko olemassaolo on suuri mysteeri, joka viittaa jonnekin itsensä ulkopuolelle.

Charles Taylor on kuvannut kirjassaan Secular Age syitä ja kehityslinjoja sille, miksi länsimaiset yhteiskunnat ovat maallistuneet ja miksi elämme maallistunutta aikaa. Syitä on tietenkin monia ja takana on pitkä historiallinen prosessi.

Mielenkiintoisesti Taylor toteaa, että ennen maallistumista ihmiset elivät maailmassa, jonka nähtiin osoittavan itsensä ulkopuolelle. Oli siis olemassa jotain enemmän kuin luonto. Koko todellisuus oli tietyllä tapaa lumottu. Luonto oli täynnä läsnäoloa, joka ei ollut "luonnollista". Maailma oli siis avoin ja haavoittuvainen eikä suljettu itseriittoinen mekanistinen systeemi, jollainen se nykyihmisen maailmankuvassa on.

Emme tietenkään voi kääntää kelloja taaksepäin emmekä omaksua enää keskiaikaista maailmankuvaa. Siitä huolimatta on hyvä miettiä, mitkä tekijät ovat johtaneet uskonnon roolin katoamiseen yhteiskunnasta ja kysyä, onko niille jotain tehtävissä. Itse näen, että ainakin jumalanpalveluselämässä tämä on ajankohtainen kysymys.

Moni ihminen ehkä kokee vaikeaksi ymmärtää perinteistä liturgista jumalanpalveluselämää. Tämä ei ole mikään yllätys, koska liturgia on peräisin nykyistä maallistumiskehitystä paljon aikaisemmalta ajalta. Siksi se ei välttämättä aukea mekanistiseen maailmankuvaan kasvaneille ihmisille.

Sekularisoituneen ajan keskellä elävälle ihmiselle perinteinen messu on nimenomaan siksi vaikea ymmärtää, koska siinä ollaan pyhän kanssa tekemisissä. Messu viittaa itsensä ulkopuolelle, sillä se on täynnä yliluonnollista läsnäoloa. Lopulta se vie meidät tämän maailman todellisuuden tuolle puolelle, transsendenttisen Jumalan kohtaamiseen. Näin se ylittää ihmisen puuduttavan arkitodellisuuden.

Pääosin kaikki jumalanpalveluselämän viritelmät, joista yritetään tehdä mahdollisimman tavoittavia tai matalan kynnyksen omaavia, epäonnistuvat. Tämä johtuu siitä, että nykyihminen ei ole tottunut pyhään ja kynnyksen madaltaminen tarkoittaa yleensä pyhän karsimista. Tätä ei yleensä tehdä tarkoituksella, mutta se on siitä huolimatta usein lopputulos, sillä perinteinen liturgia välittää niin paljon uskonnollista ja pyhää sisältöä, että usein muutoksista seuraa välttämättä maallistumista.

Perinteiseen liturgiaan on tiiviisti paketoitu oikeastaan koko kirkon traditio. Sekulaarin ajan keskellä elävälle ihmiselle se ei aukea helposti. Jos sitä pyritään muuttamaan aikamme ihmiselle helpommin lähestyttäväksi, usein menetetään aika paljon ja tilalle tulee jotain tästä sekulaarista ajasta omaksuttua sisältöä. Tämä sisältö saattaa kyllä olla kääritty kristilliseltä näyttäviin kääreisiin, mutta usein käy niin, että jumalanpalveluselämä pikkuhiljaa maallistuu. Se ei enää ylitä sitä inhimillistä todellisuutta, jossa ihmiset elävät, vaan sen sijaan riisuu pyhän pois ja tekee siitä profaania.

Suhtaudun tämän vuoksi esimerkiksi dance-messuihin tai rock-messuihin epäluuloisesti. Niissä on monesti kiva idea: paketoida jumalanpalvelus nykyihmiselle nautittavaan muotoon. Käytännössä kuitenkin taustalla vaikuttaa juuri sama ideologia mikä tässä maallistumiskehityksessäkin. Pyhän ja maallisen välinen ero katoaa. Voin nimittäin mennä rock-konsertteja katsomaan milloin haluan, sillä se on ihan arkitodellisuutta. Sen sijaan haluan jumalanpalveluksestani pyhän, joka ylittää sen todellisuuden jossa elän. Siinä perinteinen liturgia onnistuu.

Jos yritämme tehdä pyhästä helposti lähestyttävää, päädymme sekularismiin. Sekularismi on nimenomaan pyhän karsimista todellisuudesta. Sen edetessä jäljelle jää vain aistein havaittava materiaalinen todellisuus, joka suljettuna systeeminä ei viittaa mihinkään itsensä ulkopuoliseen. Maallistumisen edetessä maailmasta poistuu pyhän käsite ja pyhyyden kohtaaminen.

Tämä maallistumiskehitys on nähtävillä jumalanpalveluselämän lisäksi muutenkin uskonnollisessa elämässämme. Esimerkiksi ennen pyhäpäivä tarkoitti todella Jumalalle erotettua päivää. Nyt kaupallisuus ryntää sisään ja kauppojen aukioloaikojen vapautuessa sunnuntai ei enää mitenkään eroa muista päivistä. Samoin meillä on koko vuodesta varattu tietyt ajat pyhälle. Tätä järjestelmää kutsutaan kirkkovuodeksi. Sekin on menettämässä merkitystään.

Pyhän ajan lisäksi myös pyhä tila on katoamassa. Euroopan vanhoissa keskiaikaisissa katedraaleissa vieraillessaan ei voi välttää kohtaamasta mahtipontista pyhyyden tuntua. Sen sijaan viimeaikoina rakennetut protestanttiset kirkot ovat pääosin kahdenlaisia. Joko ne ovat nykyluterilaiseen tyyliin symbolikieleltään nihilistisiä ja modernin taiteen merkityksettömyydestä ammentavia hiljaisia tiloja kuten Kampin kappeli tai sitten vapaammista suunnista vaikutteita ottavia funktionalistisia auditorioita, jotka eivät varmasti viittaa mihinkään itsensä ulkopuoliseen todellisuuteen tai saa aikaan mitään pyhyyden kokemusta.

Pyhän messun, pyhän ajan ja pyhän tilan lisäksi pyhyyden katoaminen uhkaa nykykristillisyydessä montaa muutakin sektoria. Olemme vaarassa sekularisoitua myös kristittyinä ja tähän on hyvä herätä.

Pyhän kadottua uskonnosta tulee yksityisasia ja se intellektualisoituu pelkäksi ajatteluksi. Sen seurauksena se työnnetään syrjään yhteiskunnasta ja näin pyhän kadottanut kristinusko päätyy lopulta marginaali-ilmiöksi. Olemme jo suhteellisen pitkällä tässä kehityksessä. Siksi kannatan rituaalisia ja sakramentaalisia kristinuskon muotoja.