Kristinusko ja kriittinen itsereflektio
Jumalauskosta on psykologisia hyötyjä. Uskominen itsensä ulkopuoliseen korkeimpaan prinsiippiin mahdollistaa ihmiselle oman itsensä suhteellistamisen. Jumalauskon vuoksi ihminen ei ole enää itse itselleen suurin absoluutti, vaan hän suhteellistuu johonkin korkeampaan. Tämä antaa mahdollisuuden rehelliseen ja kriittiseen itsereflektioon. Itseensä voi jopa suhtautua ironisesti, koska se ei enää ole kaikki kaikessa.
Toisaalta ilman uskoa itsensä ulkopuolella sijaitsevaan korkeimpaan absoluuttiin ei kriittinen itsereflektio ole niin helppoa. Jos ihminen on kaiken mitta, ei jää mitään mittaria ihmisen kriittiseen arviointiin. Vaarana on omaan itseensä käpertyminen. Tällöin ei ole samanlaisia välineitä katsoa itseään itsensä ulkopuolelta. Tietenkin se on kristityllekin vaikeaa, mutta jokapäiväinen tieto siitä, että elää korkeimman olennon vaikutuspiirissä, tekee omasta toiminnasta suhteellisempaa.
Joka sunnuntain jumanlanpalvelus alkaa tämän vuoksi aina synnintunnustuksella. Siinä ikään kuin astumme itsemme ulkopuolelle ja tarkastelemme itseämme korkeimman absoluutin valossa. Emme ole itse itsellemme enää absoluutti. Silloin on pakko myöntää olevansa korkeimman absoluutin mittareilla monissa asioissa väärässä ja myös toimineensa väärillä tavoilla. Nähdäkseni tämä on psykologisesti erittäin tervettä. Narsistille oma itsensä on kaikki kaikessa. Kristinusko syvimmiltään pyrkii juuri välttämään tällaista asennetta ja ohjaamaan ihmisen terveeseen persoonallisuuteen.
Jumalauskon aikaansaama terve ajattelu ulottuu omaa itseään laajemmallekin. Kun uskoo korkeimpaan absoluuttiin, joutuu tunnustamaan, että myöskään erilaiset ihmisyhteisöt eivät ole absoluutteja. Jumalauskon kautta on siis mahdollista tarkastella myös niitä yhteisöjä, joihin kuuluu, kriittisesti ja ulkopuolisen silmin. Tämä koskee myös kristittyjen yhteisöjä. Kristitty tunnustaa, että kristittyjen yhteisö, oma kirkkoni, on yhtä lailla vielä kaukana jumalallisesta absoluutista. Siinäkin on monia virheitä ja se on täynnä vajavaisia ihmisiä, jotka tekevät epäonnistuneita ratkaisuita.
Juuri lahkon tunnusmerkki on se, että sen sisällä ei kyetä minkäänlaiseen yhteisön kriittiseen itsereflektioon. Lahkon opetuksia ei saa haastaa, eikä oma ajattelu ole sallittua. Kaikki kriittiset kysymykset tulkitaan hyökkäykseksi koko lahkoa kohtaan. Lahko tekee yhteisöstä eikä Jumalasta suurimman absoluutin. Yhteisö on näin noussut eräänlaisen epäjumalan asemaan. Tämä on psykologisesti vaarallista ja tällaisessa tilanteessa tulisi huomata vaaran merkit.
Itsereflektion puute johtaa lopulta totalitarististen ideologioiden syntyyn. Kun ei ole ihmistä suurempaa arviointikriteeriä, on vaikea vastustaa ideologioita, jotka ulottuvat kaikille ihmiselämän osa-alueille. 1900-luvun suuret ideologiat, joiden alttarille uhrattiin jopa yli 100 miljoonaa ihmistä, olivat osaltaan juuri jumalauskosta luopumisen seurausta. Kun tällainen ideologia pääsee valtaan, sitä ei käy kritisoiminen, koska se haluaa itselleen täydellisen absoluutin aseman. Ideologia ei suvaitse rinnalleen muita auktoriteetteja, jotka voisivat mahdollisesti uhata sen asemaa.
Kommunismin ja natsismin paineen alla juuri kristilliset kirkot onnistuivat luomaan todellisen vaihtoehdon totalitaristisille ideologioille. Tämä oli mahdollista, koska kristinuskossa on sisäänrakennettuna välineet kriittiseen reflektioon. Ideologialla ei tällaisia välineitä ole. Se ei salli itseään kritisoitavan. Siksi jumalausko on pitkällä aikavälillä tärkeä osa myöskin terveen yhteiskunnan rakentamisessa.
Toisaalta ilman uskoa itsensä ulkopuolella sijaitsevaan korkeimpaan absoluuttiin ei kriittinen itsereflektio ole niin helppoa. Jos ihminen on kaiken mitta, ei jää mitään mittaria ihmisen kriittiseen arviointiin. Vaarana on omaan itseensä käpertyminen. Tällöin ei ole samanlaisia välineitä katsoa itseään itsensä ulkopuolelta. Tietenkin se on kristityllekin vaikeaa, mutta jokapäiväinen tieto siitä, että elää korkeimman olennon vaikutuspiirissä, tekee omasta toiminnasta suhteellisempaa.
Joka sunnuntain jumanlanpalvelus alkaa tämän vuoksi aina synnintunnustuksella. Siinä ikään kuin astumme itsemme ulkopuolelle ja tarkastelemme itseämme korkeimman absoluutin valossa. Emme ole itse itsellemme enää absoluutti. Silloin on pakko myöntää olevansa korkeimman absoluutin mittareilla monissa asioissa väärässä ja myös toimineensa väärillä tavoilla. Nähdäkseni tämä on psykologisesti erittäin tervettä. Narsistille oma itsensä on kaikki kaikessa. Kristinusko syvimmiltään pyrkii juuri välttämään tällaista asennetta ja ohjaamaan ihmisen terveeseen persoonallisuuteen.
Jumalauskon aikaansaama terve ajattelu ulottuu omaa itseään laajemmallekin. Kun uskoo korkeimpaan absoluuttiin, joutuu tunnustamaan, että myöskään erilaiset ihmisyhteisöt eivät ole absoluutteja. Jumalauskon kautta on siis mahdollista tarkastella myös niitä yhteisöjä, joihin kuuluu, kriittisesti ja ulkopuolisen silmin. Tämä koskee myös kristittyjen yhteisöjä. Kristitty tunnustaa, että kristittyjen yhteisö, oma kirkkoni, on yhtä lailla vielä kaukana jumalallisesta absoluutista. Siinäkin on monia virheitä ja se on täynnä vajavaisia ihmisiä, jotka tekevät epäonnistuneita ratkaisuita.
Juuri lahkon tunnusmerkki on se, että sen sisällä ei kyetä minkäänlaiseen yhteisön kriittiseen itsereflektioon. Lahkon opetuksia ei saa haastaa, eikä oma ajattelu ole sallittua. Kaikki kriittiset kysymykset tulkitaan hyökkäykseksi koko lahkoa kohtaan. Lahko tekee yhteisöstä eikä Jumalasta suurimman absoluutin. Yhteisö on näin noussut eräänlaisen epäjumalan asemaan. Tämä on psykologisesti vaarallista ja tällaisessa tilanteessa tulisi huomata vaaran merkit.
Itsereflektion puute johtaa lopulta totalitarististen ideologioiden syntyyn. Kun ei ole ihmistä suurempaa arviointikriteeriä, on vaikea vastustaa ideologioita, jotka ulottuvat kaikille ihmiselämän osa-alueille. 1900-luvun suuret ideologiat, joiden alttarille uhrattiin jopa yli 100 miljoonaa ihmistä, olivat osaltaan juuri jumalauskosta luopumisen seurausta. Kun tällainen ideologia pääsee valtaan, sitä ei käy kritisoiminen, koska se haluaa itselleen täydellisen absoluutin aseman. Ideologia ei suvaitse rinnalleen muita auktoriteetteja, jotka voisivat mahdollisesti uhata sen asemaa.
Kommunismin ja natsismin paineen alla juuri kristilliset kirkot onnistuivat luomaan todellisen vaihtoehdon totalitaristisille ideologioille. Tämä oli mahdollista, koska kristinuskossa on sisäänrakennettuna välineet kriittiseen reflektioon. Ideologialla ei tällaisia välineitä ole. Se ei salli itseään kritisoitavan. Siksi jumalausko on pitkällä aikavälillä tärkeä osa myöskin terveen yhteiskunnan rakentamisessa.
Kommentit
Lähetä kommentti