Eliitin sota heikoimpia vastaan
R. R. Reno: Resurrecting the Idea of Christian Society. 2016, Regnery Faith.
Olemme Suomessa kasvaneet luterilaisen kahden regimentin opin vaikutuspiirissä. Sen puitteissa on usein karikatyyrimaisesti ajateltu, että kristityt tekevät hengellisessä piireissään mitä tekevät ja yhteiskunnan asiat ovat maallisten vallanpitäjien vastuulla eikä kristinuskolla ole siihen mitään erityistä annettavaa. Kahden regimentin oppi kuitenkin syntyi kristillisen yhtenäiskulttuurin aikana, jolloin hallitsijatkin olivat läpeensä kristinuskon omaksuneita. Luther tuskin osasi kuvitella 1900-lukua, jolloin kristinuskolle vihamieliset ideologiat pääsivät valtaan aiheuttaen jopa sata miljoonaa kuolonuhria.
Suomessakin valtiollinen lainsäädäntö ja kristinuskon arvoperusta on erkaantumassa yhä enemmän toisistaan. Siksi kysymys siitä, minkälainen yhteiskunta kristinuskon pohjalta olisi tavoiteltavaa, on ajankohtainen. Vastaukseksi tähän kysymykseen R. R. Reno on kirjoittanut kirjan nimeltään Resurrecting the Idea of Christian Society eli suomeksi Kristillisen yhteiskunnan idean henkiin herättäminen.
R. R. Reno on Yhdysvalloissa konservatiiveja yli tunnustuskuntarajojen yhdistävän First Things -lehden päätoimittaja, teologian professori ja yhteiskunnallinen keskustelija. Reno maalaa suurin pensselein vakuuttavaa kuvaa jälkikristillisestä yhteiskunnasta. Kirja on pitkälti jälkikristillisen yhteiskunnan kritiikki ja läpileikkaus. Reno hahmottelee mikä yhteiskunnassa on mennyt pieleen ja mitä kristityt tekisivät toisin. Vaikka kirjassa puhutaankin Yhdysvaltojen tilanteesta, on paljon siitä sovellettavissa suoraan tänne, ainakin muutaman vuoden päästä. Siksi kirja on tärkeä puheenvuoro ja sen sanoma on syytä Suomessakin huomata.
Reno kritisoi amerikkalaista unelmaa, jonka pääperiaate on ihmisen vapaus. Kun vapaus viedään äärimmilleen, se johtaa todellisuuden kieltämiseen. Amerikkalaisen unelman mukaan kenenkään kohtaloa ei ole lyöty lukkoon hänen syntyessään. Jos tämä ajattelu viedään loppuun asti, silloin luonto, biologia, sukupuoli, dna tai mikään ei saa määritellä ihmistä ja hänen valintojaan. Vapauden korottamisesta yli kaiken seuraa moraalinen relativismi ja nihilismi sekä diktaattorimainen monikulttuurisuus, jossa mitään arvoa ei saa pitää arvokkaampana kuin toista.
Perinteestä, Jumalasta ja luonnosta irrotettu vapauden ideologia vääntyy väistämättä militantiksi. Edes ruumiini mieheys tai naiseus ei saa määritellä minua. Lopulta myöskään kuolema ei saa tulla esteeksi omille valinnoillemme. Näin eutanasian myötä kuolemaakaan ei enää kärsitä vaan se valitaan. Täydellisen vapauden varmistaminen vaatii lopulta Renon mukaan luonnon kriminalisointia. Tämä ei tietenkään tule onnistumaan, koska luonto pistää vastaan, mutta sitä yritettäessä joudumme sietämään pitkään totalitaarisia yrityksiä tehdä sitä, mikä on mahdotonta. Siksi ollaksemme vapaita täytyy Renon mukaan olla vapautta korkeampi päämäärä, jota palvella. Vapaus itsessään ei riitä poliittiseksi periaatteeksi. Tämä on länsimaisissa yhteiskunnissa usein unohdettu.
Keskeinen ja hyvin perusteltu teema Renon kirjassa on perinteisen moraalin purkamisesta aiheutuva haitta köyhimmille ja heikoimmille. Elämme kulttuurimuutoksen aikaa, joka on verrattavissa globalisaation tuomaan muutokseen talouselämässä. Tämä muutos suosii valtaapitäviä. Sen sijaan köyhille ja heikoille siitä seuraa epäjärjestystä ja kaaosta. Esimerkiksi samaan aikaan kun rikas eliitti kannattaa eutanasiaa, amerikkalaisten köyhien keskuudessa itsemurhaluvut kasvavat.
Reno syyttääkin moraalista progressivismia heikoimpien unohtamisesta. Moniarvoisuuden, suvaitsevaisuuden ja tuomitsemattomuuden viralliset ideologiat eivät Renon mielestä ole suunnattu marginaalissa oleville ihmisille, vaan ne palvelevat yhteiskunnan ansioituneita ja menestyjiä, joilla menee valmiiksi hyvin. Näillä ihmisillä on moraalista ja taloudellista pääomaa, jonka avulla he suojelevat itseään moraalin murenemisen vaarallisilta seurauksilta.
Menestyvien ihmisten pääideologiaksi onkin Renon mukaan noussut moraalinen tuomitsemattomuus. Se pehmentää moraaliset arvoasetelmat siten, että voimme itse päättää mikä meille on oikein. Moraalisen oikean ja väärän syrjäyttää sen myötä terapeuttinen ja medikaalinen puhe eufemismeineen. Elämästämme on tullut loputonta reflektiota ja pohdintaa ilman lukkoon lyötyjä rajoja ja sääntöjä. Tällainen toimii niille, joilla moraalista ja henkistä pääomaa, mutta köyhille ja heikoille se aiheuttaa vaikeuksia elää arvokasta elämää. Renon mielestä perinteisen moraalin purkaminen onkin pohjimmiltaan rikkaan eliitin luokkasotaa heikoimpia vastaan.
Köyhyys ei nimittäin Renon mukaan ole Yhdysvalloissa ensisijaisesti materiaalista, vaan ennen kaikkea moraalista, kulttuurista ja hengellistä. Köyhimmilläkin on olohuoneissaan litteät televisiot ja älypuhelimet. Moraalin purkamisen myötä huumeet, rikollisuus, avioerot, isättömyys, kiroilu, pornografia ja väkivalta on tullut joka puolelle köyhimpiä asuinalueita. Sen sijaan hyvin pärjäävät, jotka usein kritisoivat perinteisiä perhearvoja, kuitenkin elävät pitkälti niiden mukaan.
Renon mukaan köyhiä ja heikkoja auttaa nykytilanteessa eniten tuomitsemattomuuden ideologian vastustaminen ja selkeiden moraalisten arvojen kannattaminen. Köyhien auttamiseksi tarvitaan ”tuomitsevuutta” eli rohkeutta sanoa mikä on oikein ja mikä väärin. On palattava perinteisiin normeihin, jotka koskevat seksiä, avioliittoa, perhettä, työntekoa ja uskontoa. Reno ajatteleekin suurimman sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ongelman olevan tällä hetkellä köyhien ja rikkaiden moraalinen epätasa-arvo.
Globalisoituvassa maailmassa kristittyjen on löydettävä uudestaan oikeanlainen isänmaanrakkaus. Renon mukaan naapuria on hankala rakastaa, jos ei rakasta naapurustoa. Sosiaalinen irrallisuus hyödyttää rikkaita ja eliittiä, mutta tavalliset ihmiset tarvitsevat juuria ja kiinnittymistä johonkin paikalliseen ja konkreettiseen. Siksi globalismin ideologia on moraalin ohenemisen ohella hajottanut ihmisten elämää.
Kristillinen yhteiskunnan tulisi Renon mukaan rajoittaa valtion roolia. Se on mahdollista vain kahden instituution avulla: perheen ja uskonnon. Perheen asema ja uskonnonvapaus ovatkin keskeiset kysymykset, joilla taistellaan valtion totalitaristisia pyrkimyksiä vastaan. Totalitaristisessa systeemissä politiikka nielaisee sisäänsä kaikki elämän osa-alueet. Näin voi käydä myös demokratiassa, jos ei tunnusteta enemmistön ääntä korkeampia periaatteita. Valtio onkin useissa länsimaissa määritellyt perheen käsitteen uusiksi ja samalla uskonnonvapaus uhkaa rajoittua. Ilman vakiintuneita perheitä ei ole mahdollista taistella valtion valtapyrkimyksiä vastaan. Jos Yhdysvalloissa korkein oikeus löytää perustuslaista oikeutuksen sukupuolineutraalille avioliitolle, sen jälkeen on Renon mielestä mahdollista löytää oikeutus käytännössä mille tahansa asialle. Toisaalta uskovien uppiniskaisuus on harvoja asioita, jotka vuosisadasta toiseen asettavat valtion toimille rajoja. Kun uskonnonvapautta rajoitetaan, valtion valta kasvaa. Vapaa yhteiskunta on siksi riippuvainen vahvoista perheistä ja avioliiton kulttuurista sekä voimakkaista, määrätietoisista ja itsevarmoista uskonnollisista instituutioista.
Julkisen elämän on jälkikristillisessä maailmassa vallannut nihilismi. Vanhoja rakenteita ja ajattelua puretaan, dekonstruoidaan ja kritisoidaan, mutta mitään ei nouse tilalle. Reno ajattelee, että kristittyjen tulisi tässä tilanteessa tavoitella korkeampia asioita entistä määrätietoisemmin. Tulisi pyrkiä järjestämään julkista elämää korkeampien metafyysisten periaatteiden mukaan kuin vain hyödyn maksimoinnin tai dialogin ja diversiteetin lisäämisen pohjalta.
Renon mukaan liberaalit ajattelevat, että moraalinen relativismi on paras tapa helpottaa ihmisten kanssakäymistä moniarvoisessa yhteiskunnassa. Kun ei ole mitään taistelemisen arvoista, kukaan ei taistele. Tämäkin ajattelu sataa vallanpitäjien laariin, sillä se lähinnä vahvistaa asioiden nykytilaa. Kristinusko puolestaan antaa todellisen vapauden ja voiman taistella maallisia valtoja vastaan. Reno painottaa, että jos meitä ei voi liikuttaa, meitä ei voi kontrolloida. Vapain mies on se, joka pystyy sanomaan ei itseään kaikkivoipana pitäville maallisille valloille. Marttyyrit todistavat vapaudesta voimakkaimmin. Kristinuskon tuoma vapaus näkyy erityisesti keskustelussa avioliitosta. Miehen ja naisen avioliitto ei ole pelkästään raamatullinen idea eikä uskontoa tarvita siihen, että nähdään olevan miehiä ja naisia. Siitä huolimatta lähinnä uskonnolliset ihmiset puhuvat avioliiton, seksin ja perheen ideologista turmelua vastaan. Kristityt ovat tässäkin asiassa vapaita yhteiskunnan vallankäytöltä.
Vaikka kirkkojen jäsenmäärät ovat Yhdysvalloissakin olleet laskusuunnassa, kirkossakäynti on pysynyt tasaisena. Kristittyjen määrä ei siis ole laskenut mihinkään. Ainoastaan ne, jotka eivät käy kirkossa, eivät enää identifioidu kristityiksi, toisin kuin muutama vuosikymmen sitten. Tästä uskonnollisesti sitoutumattomien (”nones”) ryhmästä on tullut merkittävä sosiologinen ryhmä, jonka jäsenmäärä kasvaa.
Reno kuvaa mielenkiintoisesti konservatiivien ja liberaalien kulttuurisodan anatomiaa. Amerikkalainen yhteiskunta on rakentunut pitkälle valkoisten anglosaksisten protestanttien eli ns. WASP:ien (white anglo-saxon protestant) työlle. He pitivät hallussaan pitkälle 1900-luvulle tärkeimpiä yrityselämän, finanssisektorin, julkisen sektorin ja yliopistojen työpaikkoja. WASP:it olivat protestanttisista ns. mainline -kirkkokunnista, jotka olivat omaksuneet liberaalin teologisen orientaation. 1960-luvulta eteenpäin nämä mainline-kirkkokunnat ovat menettäneet valtavasti jäseniään ja monet niistä ovat täysin romahtaneet. Kirkkojen romahtamisesta huolimatta WASP -eliitti ei kuitenkaan ole romahtanut eivätkä heidän hallitsemansa instituutiot, joista esimerkkejä ovat Harvardin yliopisto ja New York Times -lehti. Kirkkojen romahtamisen myötä Yhdysvalloissa on ensi kertaa vallassa post-protestanttiset ihmiset, jotka eivät ole enää kirkkojen jäseniä, mutta jotka ovat omaksuneet WASP-eliitin ajattelun. Esimerkiksi Barack Obaman hallinnossa lähes kaikki olivat WASP:in instituutioiden kouluttamia.
Nämä kirkkojen ulkopuolelle joutuneet post-protestanttiset WASP:it julistavat vapautta traditiosta ja seksuaalisista normeista. He kannattavat sekulaaria progressivismia. Juuri heistä muodostuu uskonnollisesti sitoutumattomien ryhmä, jotka ovat vastapoolina kristilliselle oikeistolle ja hylkäävät kristinuskon sosiaalisen opetuksen. Tämän ryhmän synty selittää kulttuurisodat, joita Yhdysvalloissa käydään ja jotka ovat sieltä levinneet ympäri maailman. Kyseessä on siis pohjimmiltaan konservatiivisen kristinuskon ja kristinuskosta irtaantuneen pitkälle viedyn liberaalin kristinuskon taistelusta. Vaikka usko on liberaaleissa kirkoissa loppunut, niiden vaikutusvalta ei ole samalla tavoin loppunut.
Renon mukaan post-protestanttinen poliittinen establishmentti puhuu paljon suvaitsevaisuudesta ja inklusiivisuudesta. Kuintenkin heiltä puuttuu transsendentti horisontti, jonka vuoksi politiikasta tulee heille kaikista suurin päämäärä. Siksi poliittisesta korrektiudesta tulee pyhä dogma, ja erimieltä olemisesta harhaoppi. Reno näkee, että tässä ei ole mitään uutta. Modernissa politiikassa usko Jumalaan on korvautunut milloin historialla, milloin kohtalolla ja milloin edistyksellä. Hän sanookin, että tänä päivänä teokraatit eivät ole kristittyjä, vaan uskontoihin sitoutumattomia, joille poliittisista näkemyksistä on tullut elämän suurimpia sitoumuksia.
Kristityt ovat vaarassa jäädä tämän uuden moraalisen ja poliittisen progressivismin edessä dhimmeiksi. Dhimmi on alunperin muslimien termi ei-muslimeille, joita siedetään niin kauan kun he eivät evankelioi tai kiistä islamin ylivaltaa. Samaan tapaan kristittyjä painostetaan nykyaikana hyväksymään edistyksellisten väite siitä, että he kontrolloivat tulevaisuutta ja asettavat lopulta ne ehdot, joiden mukaan kaikkien tulee elää. Renon mukaan tämä saattaa lyhyellä tähtäimellä näyttää mahdolliselta skenaariolta, mutta pitkällä tähtäimellä vain kristinusko tulee säilymään. Siksi kristittyjen ei tule alistua progressiivien vaatimuksiin. Antiikista ei ole jäljellä enää mitään muuta instituutiota kuin kristillinen kirkko ja juutalainen synagoga. Keskiajalta on näiden lisäksi muutama yliopisto ja luostari. On selvää, että tuhannen vuoden päästä aikamme moraalisesta edistyksellisyydestä ei ole mitään jäljellä. Tuskin edes yhtäkään nykymuotoisista valtioista on jäljellä. Jumalan sana ja Kristuksen kirkko pysyy silti iäti.
Olemme Suomessa kasvaneet luterilaisen kahden regimentin opin vaikutuspiirissä. Sen puitteissa on usein karikatyyrimaisesti ajateltu, että kristityt tekevät hengellisessä piireissään mitä tekevät ja yhteiskunnan asiat ovat maallisten vallanpitäjien vastuulla eikä kristinuskolla ole siihen mitään erityistä annettavaa. Kahden regimentin oppi kuitenkin syntyi kristillisen yhtenäiskulttuurin aikana, jolloin hallitsijatkin olivat läpeensä kristinuskon omaksuneita. Luther tuskin osasi kuvitella 1900-lukua, jolloin kristinuskolle vihamieliset ideologiat pääsivät valtaan aiheuttaen jopa sata miljoonaa kuolonuhria.
Suomessakin valtiollinen lainsäädäntö ja kristinuskon arvoperusta on erkaantumassa yhä enemmän toisistaan. Siksi kysymys siitä, minkälainen yhteiskunta kristinuskon pohjalta olisi tavoiteltavaa, on ajankohtainen. Vastaukseksi tähän kysymykseen R. R. Reno on kirjoittanut kirjan nimeltään Resurrecting the Idea of Christian Society eli suomeksi Kristillisen yhteiskunnan idean henkiin herättäminen.
R. R. Reno on Yhdysvalloissa konservatiiveja yli tunnustuskuntarajojen yhdistävän First Things -lehden päätoimittaja, teologian professori ja yhteiskunnallinen keskustelija. Reno maalaa suurin pensselein vakuuttavaa kuvaa jälkikristillisestä yhteiskunnasta. Kirja on pitkälti jälkikristillisen yhteiskunnan kritiikki ja läpileikkaus. Reno hahmottelee mikä yhteiskunnassa on mennyt pieleen ja mitä kristityt tekisivät toisin. Vaikka kirjassa puhutaankin Yhdysvaltojen tilanteesta, on paljon siitä sovellettavissa suoraan tänne, ainakin muutaman vuoden päästä. Siksi kirja on tärkeä puheenvuoro ja sen sanoma on syytä Suomessakin huomata.
Reno kritisoi amerikkalaista unelmaa, jonka pääperiaate on ihmisen vapaus. Kun vapaus viedään äärimmilleen, se johtaa todellisuuden kieltämiseen. Amerikkalaisen unelman mukaan kenenkään kohtaloa ei ole lyöty lukkoon hänen syntyessään. Jos tämä ajattelu viedään loppuun asti, silloin luonto, biologia, sukupuoli, dna tai mikään ei saa määritellä ihmistä ja hänen valintojaan. Vapauden korottamisesta yli kaiken seuraa moraalinen relativismi ja nihilismi sekä diktaattorimainen monikulttuurisuus, jossa mitään arvoa ei saa pitää arvokkaampana kuin toista.
Perinteestä, Jumalasta ja luonnosta irrotettu vapauden ideologia vääntyy väistämättä militantiksi. Edes ruumiini mieheys tai naiseus ei saa määritellä minua. Lopulta myöskään kuolema ei saa tulla esteeksi omille valinnoillemme. Näin eutanasian myötä kuolemaakaan ei enää kärsitä vaan se valitaan. Täydellisen vapauden varmistaminen vaatii lopulta Renon mukaan luonnon kriminalisointia. Tämä ei tietenkään tule onnistumaan, koska luonto pistää vastaan, mutta sitä yritettäessä joudumme sietämään pitkään totalitaarisia yrityksiä tehdä sitä, mikä on mahdotonta. Siksi ollaksemme vapaita täytyy Renon mukaan olla vapautta korkeampi päämäärä, jota palvella. Vapaus itsessään ei riitä poliittiseksi periaatteeksi. Tämä on länsimaisissa yhteiskunnissa usein unohdettu.
Keskeinen ja hyvin perusteltu teema Renon kirjassa on perinteisen moraalin purkamisesta aiheutuva haitta köyhimmille ja heikoimmille. Elämme kulttuurimuutoksen aikaa, joka on verrattavissa globalisaation tuomaan muutokseen talouselämässä. Tämä muutos suosii valtaapitäviä. Sen sijaan köyhille ja heikoille siitä seuraa epäjärjestystä ja kaaosta. Esimerkiksi samaan aikaan kun rikas eliitti kannattaa eutanasiaa, amerikkalaisten köyhien keskuudessa itsemurhaluvut kasvavat.
Reno syyttääkin moraalista progressivismia heikoimpien unohtamisesta. Moniarvoisuuden, suvaitsevaisuuden ja tuomitsemattomuuden viralliset ideologiat eivät Renon mielestä ole suunnattu marginaalissa oleville ihmisille, vaan ne palvelevat yhteiskunnan ansioituneita ja menestyjiä, joilla menee valmiiksi hyvin. Näillä ihmisillä on moraalista ja taloudellista pääomaa, jonka avulla he suojelevat itseään moraalin murenemisen vaarallisilta seurauksilta.
Menestyvien ihmisten pääideologiaksi onkin Renon mukaan noussut moraalinen tuomitsemattomuus. Se pehmentää moraaliset arvoasetelmat siten, että voimme itse päättää mikä meille on oikein. Moraalisen oikean ja väärän syrjäyttää sen myötä terapeuttinen ja medikaalinen puhe eufemismeineen. Elämästämme on tullut loputonta reflektiota ja pohdintaa ilman lukkoon lyötyjä rajoja ja sääntöjä. Tällainen toimii niille, joilla moraalista ja henkistä pääomaa, mutta köyhille ja heikoille se aiheuttaa vaikeuksia elää arvokasta elämää. Renon mielestä perinteisen moraalin purkaminen onkin pohjimmiltaan rikkaan eliitin luokkasotaa heikoimpia vastaan.
Köyhyys ei nimittäin Renon mukaan ole Yhdysvalloissa ensisijaisesti materiaalista, vaan ennen kaikkea moraalista, kulttuurista ja hengellistä. Köyhimmilläkin on olohuoneissaan litteät televisiot ja älypuhelimet. Moraalin purkamisen myötä huumeet, rikollisuus, avioerot, isättömyys, kiroilu, pornografia ja väkivalta on tullut joka puolelle köyhimpiä asuinalueita. Sen sijaan hyvin pärjäävät, jotka usein kritisoivat perinteisiä perhearvoja, kuitenkin elävät pitkälti niiden mukaan.
Renon mukaan köyhiä ja heikkoja auttaa nykytilanteessa eniten tuomitsemattomuuden ideologian vastustaminen ja selkeiden moraalisten arvojen kannattaminen. Köyhien auttamiseksi tarvitaan ”tuomitsevuutta” eli rohkeutta sanoa mikä on oikein ja mikä väärin. On palattava perinteisiin normeihin, jotka koskevat seksiä, avioliittoa, perhettä, työntekoa ja uskontoa. Reno ajatteleekin suurimman sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ongelman olevan tällä hetkellä köyhien ja rikkaiden moraalinen epätasa-arvo.
Globalisoituvassa maailmassa kristittyjen on löydettävä uudestaan oikeanlainen isänmaanrakkaus. Renon mukaan naapuria on hankala rakastaa, jos ei rakasta naapurustoa. Sosiaalinen irrallisuus hyödyttää rikkaita ja eliittiä, mutta tavalliset ihmiset tarvitsevat juuria ja kiinnittymistä johonkin paikalliseen ja konkreettiseen. Siksi globalismin ideologia on moraalin ohenemisen ohella hajottanut ihmisten elämää.
Kristillinen yhteiskunnan tulisi Renon mukaan rajoittaa valtion roolia. Se on mahdollista vain kahden instituution avulla: perheen ja uskonnon. Perheen asema ja uskonnonvapaus ovatkin keskeiset kysymykset, joilla taistellaan valtion totalitaristisia pyrkimyksiä vastaan. Totalitaristisessa systeemissä politiikka nielaisee sisäänsä kaikki elämän osa-alueet. Näin voi käydä myös demokratiassa, jos ei tunnusteta enemmistön ääntä korkeampia periaatteita. Valtio onkin useissa länsimaissa määritellyt perheen käsitteen uusiksi ja samalla uskonnonvapaus uhkaa rajoittua. Ilman vakiintuneita perheitä ei ole mahdollista taistella valtion valtapyrkimyksiä vastaan. Jos Yhdysvalloissa korkein oikeus löytää perustuslaista oikeutuksen sukupuolineutraalille avioliitolle, sen jälkeen on Renon mielestä mahdollista löytää oikeutus käytännössä mille tahansa asialle. Toisaalta uskovien uppiniskaisuus on harvoja asioita, jotka vuosisadasta toiseen asettavat valtion toimille rajoja. Kun uskonnonvapautta rajoitetaan, valtion valta kasvaa. Vapaa yhteiskunta on siksi riippuvainen vahvoista perheistä ja avioliiton kulttuurista sekä voimakkaista, määrätietoisista ja itsevarmoista uskonnollisista instituutioista.
Julkisen elämän on jälkikristillisessä maailmassa vallannut nihilismi. Vanhoja rakenteita ja ajattelua puretaan, dekonstruoidaan ja kritisoidaan, mutta mitään ei nouse tilalle. Reno ajattelee, että kristittyjen tulisi tässä tilanteessa tavoitella korkeampia asioita entistä määrätietoisemmin. Tulisi pyrkiä järjestämään julkista elämää korkeampien metafyysisten periaatteiden mukaan kuin vain hyödyn maksimoinnin tai dialogin ja diversiteetin lisäämisen pohjalta.
Renon mukaan liberaalit ajattelevat, että moraalinen relativismi on paras tapa helpottaa ihmisten kanssakäymistä moniarvoisessa yhteiskunnassa. Kun ei ole mitään taistelemisen arvoista, kukaan ei taistele. Tämäkin ajattelu sataa vallanpitäjien laariin, sillä se lähinnä vahvistaa asioiden nykytilaa. Kristinusko puolestaan antaa todellisen vapauden ja voiman taistella maallisia valtoja vastaan. Reno painottaa, että jos meitä ei voi liikuttaa, meitä ei voi kontrolloida. Vapain mies on se, joka pystyy sanomaan ei itseään kaikkivoipana pitäville maallisille valloille. Marttyyrit todistavat vapaudesta voimakkaimmin. Kristinuskon tuoma vapaus näkyy erityisesti keskustelussa avioliitosta. Miehen ja naisen avioliitto ei ole pelkästään raamatullinen idea eikä uskontoa tarvita siihen, että nähdään olevan miehiä ja naisia. Siitä huolimatta lähinnä uskonnolliset ihmiset puhuvat avioliiton, seksin ja perheen ideologista turmelua vastaan. Kristityt ovat tässäkin asiassa vapaita yhteiskunnan vallankäytöltä.
Vaikka kirkkojen jäsenmäärät ovat Yhdysvalloissakin olleet laskusuunnassa, kirkossakäynti on pysynyt tasaisena. Kristittyjen määrä ei siis ole laskenut mihinkään. Ainoastaan ne, jotka eivät käy kirkossa, eivät enää identifioidu kristityiksi, toisin kuin muutama vuosikymmen sitten. Tästä uskonnollisesti sitoutumattomien (”nones”) ryhmästä on tullut merkittävä sosiologinen ryhmä, jonka jäsenmäärä kasvaa.
Reno kuvaa mielenkiintoisesti konservatiivien ja liberaalien kulttuurisodan anatomiaa. Amerikkalainen yhteiskunta on rakentunut pitkälle valkoisten anglosaksisten protestanttien eli ns. WASP:ien (white anglo-saxon protestant) työlle. He pitivät hallussaan pitkälle 1900-luvulle tärkeimpiä yrityselämän, finanssisektorin, julkisen sektorin ja yliopistojen työpaikkoja. WASP:it olivat protestanttisista ns. mainline -kirkkokunnista, jotka olivat omaksuneet liberaalin teologisen orientaation. 1960-luvulta eteenpäin nämä mainline-kirkkokunnat ovat menettäneet valtavasti jäseniään ja monet niistä ovat täysin romahtaneet. Kirkkojen romahtamisesta huolimatta WASP -eliitti ei kuitenkaan ole romahtanut eivätkä heidän hallitsemansa instituutiot, joista esimerkkejä ovat Harvardin yliopisto ja New York Times -lehti. Kirkkojen romahtamisen myötä Yhdysvalloissa on ensi kertaa vallassa post-protestanttiset ihmiset, jotka eivät ole enää kirkkojen jäseniä, mutta jotka ovat omaksuneet WASP-eliitin ajattelun. Esimerkiksi Barack Obaman hallinnossa lähes kaikki olivat WASP:in instituutioiden kouluttamia.
Nämä kirkkojen ulkopuolelle joutuneet post-protestanttiset WASP:it julistavat vapautta traditiosta ja seksuaalisista normeista. He kannattavat sekulaaria progressivismia. Juuri heistä muodostuu uskonnollisesti sitoutumattomien ryhmä, jotka ovat vastapoolina kristilliselle oikeistolle ja hylkäävät kristinuskon sosiaalisen opetuksen. Tämän ryhmän synty selittää kulttuurisodat, joita Yhdysvalloissa käydään ja jotka ovat sieltä levinneet ympäri maailman. Kyseessä on siis pohjimmiltaan konservatiivisen kristinuskon ja kristinuskosta irtaantuneen pitkälle viedyn liberaalin kristinuskon taistelusta. Vaikka usko on liberaaleissa kirkoissa loppunut, niiden vaikutusvalta ei ole samalla tavoin loppunut.
Renon mukaan post-protestanttinen poliittinen establishmentti puhuu paljon suvaitsevaisuudesta ja inklusiivisuudesta. Kuintenkin heiltä puuttuu transsendentti horisontti, jonka vuoksi politiikasta tulee heille kaikista suurin päämäärä. Siksi poliittisesta korrektiudesta tulee pyhä dogma, ja erimieltä olemisesta harhaoppi. Reno näkee, että tässä ei ole mitään uutta. Modernissa politiikassa usko Jumalaan on korvautunut milloin historialla, milloin kohtalolla ja milloin edistyksellä. Hän sanookin, että tänä päivänä teokraatit eivät ole kristittyjä, vaan uskontoihin sitoutumattomia, joille poliittisista näkemyksistä on tullut elämän suurimpia sitoumuksia.
Kristityt ovat vaarassa jäädä tämän uuden moraalisen ja poliittisen progressivismin edessä dhimmeiksi. Dhimmi on alunperin muslimien termi ei-muslimeille, joita siedetään niin kauan kun he eivät evankelioi tai kiistä islamin ylivaltaa. Samaan tapaan kristittyjä painostetaan nykyaikana hyväksymään edistyksellisten väite siitä, että he kontrolloivat tulevaisuutta ja asettavat lopulta ne ehdot, joiden mukaan kaikkien tulee elää. Renon mukaan tämä saattaa lyhyellä tähtäimellä näyttää mahdolliselta skenaariolta, mutta pitkällä tähtäimellä vain kristinusko tulee säilymään. Siksi kristittyjen ei tule alistua progressiivien vaatimuksiin. Antiikista ei ole jäljellä enää mitään muuta instituutiota kuin kristillinen kirkko ja juutalainen synagoga. Keskiajalta on näiden lisäksi muutama yliopisto ja luostari. On selvää, että tuhannen vuoden päästä aikamme moraalisesta edistyksellisyydestä ei ole mitään jäljellä. Tuskin edes yhtäkään nykymuotoisista valtioista on jäljellä. Jumalan sana ja Kristuksen kirkko pysyy silti iäti.
Kommentit
Lähetä kommentti