Luonto on karu jumala
Modernin kaupunkilaisihmisen luontosuhdetta värittävät kummalliset ristiriidat. Toisaalta eletään vieraantuneempana luonnosta kuin koskaan, mutta siitä huolimatta luontoa usein ihannoidaan jonkinlaisena täydellisenä tilana. Kun luontoa ei enää tunneta, siihen kohdistetaan ylimitoitettuja odotuksia. Ehkä näissä ongelmissa kyse on syvimmiltään kristinuskosta erkaantumisesta.
Ennen kristinuskoa ihmiset palvoivat luontoa jumalana, jolloin jumaluudet olivat erinäisiä luontokappaleita. Merellä oli oma jumalansa, samoin tähdillä, kuulla ja auringolla. Myös puita ja eläimiä palvottiin Jumalana. Suomessa karhua on palvottu yliluonnollisena olentona. Eri paikoilla oli omat haltiansa ja koko luonto oli täynnä erilaisia jumalallisia voimia.
Luonnosta vieraantunut nykyihminen saattaa samaan tapaan ihannoida luontoa, ajatella sen olevan itsessään täydellistä ja haikailla entisenlaista pakanuutta. Silloin unohdetaan, että yhtä lailla kuin luontoon kuuluvat söpöt pandakarhut ja kivat delfiinit, joita on mukava suojella, siihen kuuluvat myös syöpäkasvaimet, Ebola-virus ja aids. Vaikka joskus ulkona paistaa aurinko ja saamme ihailla kaunista vuorimaisemaa, toisena hetkenä riepottelee hirmumyrsky, ravistelee maanjäristys tai tuhotulva vie mukanaan tuhansia ihmisiä.
Luonto on osallinen syntiinlankeemuksesta eikä se siksi tunne armoa. Se on jumalaksi korotettuna hyvin kylmä ja karu jumala. Pakanat palvoivat luontoa, koska pelkäsivät sitä ja tiesivät, että sillä on valta tappaa. Luonnon jumaluuksille saatettiin uhrata jopa omat lapsensa, jotta säästyttäisiin heidän vihaltaan. Luonto jumalana ei ole mikään armollinen jumala, vaan vain kristinusko tarjoaa Jumalan, joka on rakkaus.
Raamatun alkulehdillä kuvataan pakanuuteen verrattuna toisenlainen järjestys. Luomiskertomuksessa luonto asetetaan oikealle paikalle. Se, mitä aikaisemmin oli palvottu, siis aurinko, tähdet, kuu, eläimet ja puut, esitetäänkin nyt Jumalan luomistyönä eli hänen alapuolellaan olevina asioina. Ihminen puolestaan luetaan luomakunnan joukkoon, mutta sen keskeisimmäksi osaksi. Näin luomakunnassa vallitsee järjestys ja se on oikeassa suhteessa Jumalaan.
Kristinusko riisti siis luonnolta sen jumaluuden ja asetti ihmisen luontosuhteen oikeisiin uomiin. Kristittyinä arvostamme luontoa sinänsä, mutta emme palvo sitä jumalana. Se on Jumalan hyvää luomistyötä, jossa on hänen kättensä jälkiä. Luonto viittaa itsensä ulkopuolelle, johonkin, mikä on enemmän kuin luonto, sen tekijään itseensä. Luonnon kauneutta ihastellessamme voimme osallistua siihen kauneuteen, joka kaiken kauneuden lähteellä on. Kristinuskolle luonto ei ole suljettu itseriittoinen systeemi, jollaiseksi maallistunut ihminen sen käsittää, vaan se viittaa Jumalaan. Se ei ole Jumala, mutta pystymme aavistamaan jotakin Jumalasta luonnossa.
Kun kristinuskosta luovutaan, on mahdollista, että ihmisten luontosuhde vinksahtaa taas kummalliseksi. Ehkä kristinuskon kadotessa ihmiset alkavat taas palvoa luontoa ja saavat siitä ankaran isännän.
Ennen kristinuskoa ihmiset palvoivat luontoa jumalana, jolloin jumaluudet olivat erinäisiä luontokappaleita. Merellä oli oma jumalansa, samoin tähdillä, kuulla ja auringolla. Myös puita ja eläimiä palvottiin Jumalana. Suomessa karhua on palvottu yliluonnollisena olentona. Eri paikoilla oli omat haltiansa ja koko luonto oli täynnä erilaisia jumalallisia voimia.
Luonnosta vieraantunut nykyihminen saattaa samaan tapaan ihannoida luontoa, ajatella sen olevan itsessään täydellistä ja haikailla entisenlaista pakanuutta. Silloin unohdetaan, että yhtä lailla kuin luontoon kuuluvat söpöt pandakarhut ja kivat delfiinit, joita on mukava suojella, siihen kuuluvat myös syöpäkasvaimet, Ebola-virus ja aids. Vaikka joskus ulkona paistaa aurinko ja saamme ihailla kaunista vuorimaisemaa, toisena hetkenä riepottelee hirmumyrsky, ravistelee maanjäristys tai tuhotulva vie mukanaan tuhansia ihmisiä.
Luonto on osallinen syntiinlankeemuksesta eikä se siksi tunne armoa. Se on jumalaksi korotettuna hyvin kylmä ja karu jumala. Pakanat palvoivat luontoa, koska pelkäsivät sitä ja tiesivät, että sillä on valta tappaa. Luonnon jumaluuksille saatettiin uhrata jopa omat lapsensa, jotta säästyttäisiin heidän vihaltaan. Luonto jumalana ei ole mikään armollinen jumala, vaan vain kristinusko tarjoaa Jumalan, joka on rakkaus.
Raamatun alkulehdillä kuvataan pakanuuteen verrattuna toisenlainen järjestys. Luomiskertomuksessa luonto asetetaan oikealle paikalle. Se, mitä aikaisemmin oli palvottu, siis aurinko, tähdet, kuu, eläimet ja puut, esitetäänkin nyt Jumalan luomistyönä eli hänen alapuolellaan olevina asioina. Ihminen puolestaan luetaan luomakunnan joukkoon, mutta sen keskeisimmäksi osaksi. Näin luomakunnassa vallitsee järjestys ja se on oikeassa suhteessa Jumalaan.
Kristinusko riisti siis luonnolta sen jumaluuden ja asetti ihmisen luontosuhteen oikeisiin uomiin. Kristittyinä arvostamme luontoa sinänsä, mutta emme palvo sitä jumalana. Se on Jumalan hyvää luomistyötä, jossa on hänen kättensä jälkiä. Luonto viittaa itsensä ulkopuolelle, johonkin, mikä on enemmän kuin luonto, sen tekijään itseensä. Luonnon kauneutta ihastellessamme voimme osallistua siihen kauneuteen, joka kaiken kauneuden lähteellä on. Kristinuskolle luonto ei ole suljettu itseriittoinen systeemi, jollaiseksi maallistunut ihminen sen käsittää, vaan se viittaa Jumalaan. Se ei ole Jumala, mutta pystymme aavistamaan jotakin Jumalasta luonnossa.
Kun kristinuskosta luovutaan, on mahdollista, että ihmisten luontosuhde vinksahtaa taas kummalliseksi. Ehkä kristinuskon kadotessa ihmiset alkavat taas palvoa luontoa ja saavat siitä ankaran isännän.
Kommentit
Lähetä kommentti