Liberaali eliitti
Liberaalissa maailmassa lähes ainoaksi moraaliseksi periaatteeksi on noussut vahingon tai harmin periaate. Toisin sanoen niin kauan, kuin et loukkaa ketään tai aiheuta harmia kenellekään, saat toimia miten haluat.
Tästä seuraa, että osoittaaksesi toisen moraalittomuuden täytyy aina keksiä uhri, joka kärsii. Sen vuoksi moraalikeskustelusta kehkeytyy usein uhriutumisen olympialaiset, joissa jokainen osapuoli pyrkii vimmatusti osoittamaan, kuinka juuri hän on se pahiten sorrettu osapuoli ja siten saamaan yleisön sympatiat puolelleen. Jos taas uhria ei ole selvästi osoitettavissa, moraaliset vaatimukset nähdään vallankäyttönä.
Uhriutumisesta syntyy itseään ruokkiva ikiliikkuja. Erilaiset vähemmistöryhmät keräävät uhripääomaa, jotta saavat läpi omia poliittisia tavoitteitaan. Hyvien ihmisten joukkoon haluavat puolestaan saavat helppoa mainetta ja kunniaa, kun puolustavat näitä pyrkimyksiä. Molemmat ryhmät vahvistavat toisiaan ja ovat keksineet näin kätevän tavan haalia valtaa itselleen.
Esimerkiksi homoliike on käyttänyt menestyksekkäästi tätä strategiaa. Yhteiskunnallisessa mielessä LGBT-ihmiset eivät ole mikään sorrettu vähemmistö. Heidän ideologiaansa ajavat media ja suuryritykset sekä yhteiskuntamme poliittinen, kulttuurinen ja taloudellinen eliitti. Oikeasti syrjityllä vähemmistöllä ei ole näin voimakkaita puolustajia. Syrjityn vähemmistön sijaan heistä on tullut eräänlainen maskotti, jota puolustamalla valtaapitävät tahot voivat viestiä omaa hyvyyttään sekä perustella omia valtapyrkimyksiään ja valta-asemaansa.
Eliitti on moraalisesti progressiivista ja ajamassa kärkkäästi vähemmistöjen oikeuksia, koska se on oiva keino hälventää huonoa omaatuntoa. Ovathan he etuoikeutetuimmassa asemassa ja sen vuoksi heidän on kompensoitava asemaansa puoltamalla sellaisia syrjittyjä vähemmistöjä, joiden puolustaminen ei vaadi paljoa. Ruohonjuuritasolla tavallisen kansan parissa ollaan enemmän maalaisjärkisiä ja konservatiivisia, sillä siellä ei tarvitse puolustaa omaa valta-asemaa vastaavilla tempuilla.
Sama ilmiö näkyy myös kirkossa. Mitä korkeammalla tasolla kirkon hallinnossa ollaan, sitä varmemmin ollaan moraalisen progressivismin panttivankeina. Pihtiputaan mummot eivät ole muuttamassa avioliittokäsitystä, vaan kirkon liberaali eliitti. Liberaalit uudistukset valuvat ylhäältä alaspäin: yliopistosta papeille, Helsingistä maakuntiin ja niin edelleen. Ne eivät nouse alhaalta ylöspäin eivätkä kentän tarpeesta.
Perusteluna usein sanotaan, että kirkon on muututtava, jotta se pysyy yhteiskunnan menossa mukana. Tämän perustelun esittäjä paljastaa todelliset motiivinsa. Ne, jotka ovat valmiita muuttamaan kristillistä oppia kansankirkon säilyttämiseksi, juoksevat vain vallan ja arvostuksen perässä. Heitä ei kannata kuunnella.
Tästä seuraa, että osoittaaksesi toisen moraalittomuuden täytyy aina keksiä uhri, joka kärsii. Sen vuoksi moraalikeskustelusta kehkeytyy usein uhriutumisen olympialaiset, joissa jokainen osapuoli pyrkii vimmatusti osoittamaan, kuinka juuri hän on se pahiten sorrettu osapuoli ja siten saamaan yleisön sympatiat puolelleen. Jos taas uhria ei ole selvästi osoitettavissa, moraaliset vaatimukset nähdään vallankäyttönä.
Uhriutumisesta syntyy itseään ruokkiva ikiliikkuja. Erilaiset vähemmistöryhmät keräävät uhripääomaa, jotta saavat läpi omia poliittisia tavoitteitaan. Hyvien ihmisten joukkoon haluavat puolestaan saavat helppoa mainetta ja kunniaa, kun puolustavat näitä pyrkimyksiä. Molemmat ryhmät vahvistavat toisiaan ja ovat keksineet näin kätevän tavan haalia valtaa itselleen.
Esimerkiksi homoliike on käyttänyt menestyksekkäästi tätä strategiaa. Yhteiskunnallisessa mielessä LGBT-ihmiset eivät ole mikään sorrettu vähemmistö. Heidän ideologiaansa ajavat media ja suuryritykset sekä yhteiskuntamme poliittinen, kulttuurinen ja taloudellinen eliitti. Oikeasti syrjityllä vähemmistöllä ei ole näin voimakkaita puolustajia. Syrjityn vähemmistön sijaan heistä on tullut eräänlainen maskotti, jota puolustamalla valtaapitävät tahot voivat viestiä omaa hyvyyttään sekä perustella omia valtapyrkimyksiään ja valta-asemaansa.
Eliitti on moraalisesti progressiivista ja ajamassa kärkkäästi vähemmistöjen oikeuksia, koska se on oiva keino hälventää huonoa omaatuntoa. Ovathan he etuoikeutetuimmassa asemassa ja sen vuoksi heidän on kompensoitava asemaansa puoltamalla sellaisia syrjittyjä vähemmistöjä, joiden puolustaminen ei vaadi paljoa. Ruohonjuuritasolla tavallisen kansan parissa ollaan enemmän maalaisjärkisiä ja konservatiivisia, sillä siellä ei tarvitse puolustaa omaa valta-asemaa vastaavilla tempuilla.
Sama ilmiö näkyy myös kirkossa. Mitä korkeammalla tasolla kirkon hallinnossa ollaan, sitä varmemmin ollaan moraalisen progressivismin panttivankeina. Pihtiputaan mummot eivät ole muuttamassa avioliittokäsitystä, vaan kirkon liberaali eliitti. Liberaalit uudistukset valuvat ylhäältä alaspäin: yliopistosta papeille, Helsingistä maakuntiin ja niin edelleen. Ne eivät nouse alhaalta ylöspäin eivätkä kentän tarpeesta.
Perusteluna usein sanotaan, että kirkon on muututtava, jotta se pysyy yhteiskunnan menossa mukana. Tämän perustelun esittäjä paljastaa todelliset motiivinsa. Ne, jotka ovat valmiita muuttamaan kristillistä oppia kansankirkon säilyttämiseksi, juoksevat vain vallan ja arvostuksen perässä. Heitä ei kannata kuunnella.
Kommentit
Lähetä kommentti