Tasa-arvoisesti taantuva kirkko
Anni Tsokkinen (toim.): Taantuvan tasa-arvon kirkko. Kustantamo S & S, 2019.
Paljon mediahuomiota saanut kirja Taantuvan tasa-arvon kirkko osoittaa, että tasa-arvoideologiasta on joillekin tullut kirkossamme Jumalan sanan veroinen opinkappale. Kirja koostuu useista artikkeleista, joiden kaikkien perusviesti on sama: kirkko on jäänyt kehityksen kelkasta tasa-arvoasiassa.
Kirjan otsikko antaa ymmärtää, että tasa-arvon suhteen tilanne olisi menossa kirkossa pahastikin huonompaan suuntaan. Ihmettelen tätä väitettä. Onko joku oikeasti sitä mieltä, että kirkossa ollaan menty tasa-arvon suhteen taaksepäin, jos verrataan tilannetta vaikkapa 80-lukuun tai 50-lukuun? Nykyäänhän ei kirkossa juuri muusta puhutakaan kuin tasa-arvosta, joten on suhteellisen absurdia väittää, että siinä ollaan otettu takapakkia.
Mitä kirjassa sitten esitetään perusteiksi sille, että tasa-arvolle on käymässä huonosti? Muutama peruste löytyy: joka kymmenes teologian opiskelija vastustaa naisten pappeutta, naispapittomia opetustilanteita (mitä ikinä se tarkoittaakaan) ja perinteisellä virkakannalla toimivia messuyhteisöjä syntyy, samaa sukupuolta olevien liittoja vastustetaan ja kaikista pahimpana pyhäinhäväistyksenä arkkipiispan vaalissa oli ehdokkaana henkilö, joka ei tee yhteistyötä naispappien kanssa. Täytyy todeta, että jos nämä ovat kirkon pahimmat ongelmat, kirkolla ei ole ongelmia.
Tasa-arvon suhteen käy helposti niin, että kun päästään johonkin tasa-arvoon liittyvään tavoitteeseen, täytyy keksiä uusia pienempiä tavoitteita, jotta saadaan liike jatkumaan. Tämä johtaa kaikenlaisten lillukanvarsien ja ajattelurikosten metsästämiseen, joka johtaa lopulta tasa-arvon varjolla lähes täydelliseen vapauden puutteeseen. Kirjassa sanotaankin, että sukupuolten välinen oikeudenmukaisuus tulisi nähdä uskonkysymyksenä, toisin sanoen siis asiana, josta ei voi olla eri mieltä rikkomatta uskonyhteyttä.
Tasa-arvoon liittyviä ongelmia eivät enää tässä kirjassa ole sellaiset aiemmin ongelmiksi nähdyt asiat kuten, että joku piispa ei vihkisi naisia tai että naisia ei valittaisi kirkkoherroiksi tai piispoiksi, vaan se, että ylipäätään vielä joku perinteisen virkakannan edustaja opiskelee teologisessa tiedekunnassa. Siis ongelma ei ole se, miten naisia oikeasti kohdellaan kirkossa, vaan se, että joku on ajatuksen tasolla väärässä. Tämä kuvaa hyvin tasa-arvoideologian tuottamaa totalitarismia.
Selvästi on huomattavissa, että kirkossa naispappeuden suhteen retoriikka kovenee. Vaikuttaa siltä, että ollaan siirtymässä naispappeuskeskustelussa jonkinlaiseen uuteen vaiheeseen, jossa halutaan naispappeuskysymykseen lopullinen ratkaisu. Kun ei vastustus loppunut hyvällä, niin lopetetaan se pahalla. Ensiksi kuviteltiin naiivisti, että naispappeuden torjunta katoaisi parissa kymmenessä vuodessa. Kun näin ei käynytkään, vaan yhä uudet sukupolvet omaksuvat apostolisen ja ekumeenisen virkakäsityksen, täytyy ottaa kovemmat keinot käyttöön. Kysymyksessä ei haluttaisi sallia enää edes ajattelun vapautta.
Yhdessä artikkelissa sanotaankin suoraan, että kirjoittajan tavoite on, että kirkossa eri tavoin ajattelevat pysyisivät yhdessä, mutta se on mahdollista ainoastaan, jos kirkko puuttuu syrjintään ja vihapuheeseen ja tuomitsee ne. Yhteiseloa ei voi olla niin kauan kuin ”konservatiivit jatkavat loukkaavien lausuntojen esittämistä.” Mikään ei ole valmista siis ennen kuin konservatiivit on täydellisesti vaiennettu. Tässä on kirjan lopullinen tavoite. Ihan suoraan sanotaankin, että 30 vuotta sitten tehty ponsi, joka takasi perinteisen virkakannan edustajille kotipaikkaoikeuden kirkossa, pitäisi saattaa historiaan.
Kirja väittää useaan kertaan, että perinteinen virkakäsitys nousee ihmiskuvasta, jossa naisia ei pidetä olemukseltaan tai ominaisuuksiltaan miesten veroisena. Paavalin nähdään kirjoittaneen maailmassa, jossa vain miehet ovat ihmisiä ja naiset ovat jotain alempiarvoista. Tämä on naurettava olkiukko, joka ei millään tasolla edes lähesty perinteisen virkakannan oikeaa argumentaatiota.
Itse asiassa tällä hetkellä kirkon suurin tasa-arvoon liittyvä ongelma on keski-ikäiset miehet, jotka puuttuvat kirkonpenkistä lähes kokonaan. Kirkon naisistuminen on ongelma, joka ei tämän kirjan opeilla ratkea. Tätä kuvaa myös kirjan kirjoittajien sukupuolijakauma: yksi mies ja kolmetoista naista. Siinä ei ainakaan tasa-arvo toteutunut.
Kirja kritisoi paljon myös perinteisiä sukupuolirooleja ja sukupuolijärjestelmää ylipäätään. Teksteissä vaaditaan kokonaan sukupuolista luopumista ja pidetään Raamatun perhemallien tai sukupuolikäsitysten säilyttämistä absurdina projektina, jossa ei ole mitään kristillistä. Kokonaan on unohdettu se, että itse Jeesus vahvisti perinteisen sukupuolijärjestelmän: ”Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi” (Matt. 19:4).
Kirja kritisoi myös kristillisen jumalakäsityksen ytimiä. Jumala isänä on kuulemma vahingollinen kielikuva ja kirkon pitäisi lopettaa jo ”kaikkivaltiaan patriarkan palvonta.” Eettisesti kestäviä tapoja puhutella Jumalaa on kirjan mukaan puhe Jumalasta äitinä, rakastajana ja ystävänä. Ongelma tällaisessa kielenkäytössä on, että missään Raamatussa tai kristillisessä perinteessä ei puhuta äitijumalasta. Toki Jumalasta voidaan käyttää äidin rakkauteen viittaavia ja feminiinisiä kielikuvia, mutta siitä huolimatta Jumala ilmoittaa itsensä Isänä. Kyseessä on myös laajempi teologinen ongelma. Jumalan nimittäminen äidiksi riisuu Jumalalta transsendenssin ja muuttaa jumalakuvaa panteistisempaan suuntaan, koska tällöin voidaan ajatella luomakunnan emanoituvan hänestä eikä syntyvän tyhjästä niin kuin kristinusko opettaa.
Nähtävissä on muutenkin, että kirjan edustama feminismi ottaa niin monella tapaa irtiottoja kristinuskosta, että se muodostaa lopulta ihan oman uskonnon, jolla ei ole enää juurikaan tekemistä apostolien opettaman uskonnon kanssa. Yhdessä artikkelissa jopa fantasioidaan siitä, kuinka Jeesus tuli kaapista Kirkastusvuorella.
Kirja korostaa sitä, että maailmassa on monta totuutta ja ihanne olisi se, että kirkko olisi vain yksi kolmannen sektorin toimija, jossa ei olisi mitään oikeassa olemisen pakkoa. Yhden kirjoittajan pelko on, että kirkko menettää luotettavuutensa, jos sen arvot poikkeavat yhteiskunnassa yleisesti hyväksytyistä arvoista. Toisin sanoen kirjoittaja ei usko, että kirkolla on edes olemassa mitään omia yhteiskunnan valtavirta-ajattelusta poikkeavia arvoja. Jos tämä on kirkon tulevaisuus, kirkolla ei ole tulevaisuutta.
Paljon mediahuomiota saanut kirja Taantuvan tasa-arvon kirkko osoittaa, että tasa-arvoideologiasta on joillekin tullut kirkossamme Jumalan sanan veroinen opinkappale. Kirja koostuu useista artikkeleista, joiden kaikkien perusviesti on sama: kirkko on jäänyt kehityksen kelkasta tasa-arvoasiassa.
Kirjan otsikko antaa ymmärtää, että tasa-arvon suhteen tilanne olisi menossa kirkossa pahastikin huonompaan suuntaan. Ihmettelen tätä väitettä. Onko joku oikeasti sitä mieltä, että kirkossa ollaan menty tasa-arvon suhteen taaksepäin, jos verrataan tilannetta vaikkapa 80-lukuun tai 50-lukuun? Nykyäänhän ei kirkossa juuri muusta puhutakaan kuin tasa-arvosta, joten on suhteellisen absurdia väittää, että siinä ollaan otettu takapakkia.
Mitä kirjassa sitten esitetään perusteiksi sille, että tasa-arvolle on käymässä huonosti? Muutama peruste löytyy: joka kymmenes teologian opiskelija vastustaa naisten pappeutta, naispapittomia opetustilanteita (mitä ikinä se tarkoittaakaan) ja perinteisellä virkakannalla toimivia messuyhteisöjä syntyy, samaa sukupuolta olevien liittoja vastustetaan ja kaikista pahimpana pyhäinhäväistyksenä arkkipiispan vaalissa oli ehdokkaana henkilö, joka ei tee yhteistyötä naispappien kanssa. Täytyy todeta, että jos nämä ovat kirkon pahimmat ongelmat, kirkolla ei ole ongelmia.
Tasa-arvon suhteen käy helposti niin, että kun päästään johonkin tasa-arvoon liittyvään tavoitteeseen, täytyy keksiä uusia pienempiä tavoitteita, jotta saadaan liike jatkumaan. Tämä johtaa kaikenlaisten lillukanvarsien ja ajattelurikosten metsästämiseen, joka johtaa lopulta tasa-arvon varjolla lähes täydelliseen vapauden puutteeseen. Kirjassa sanotaankin, että sukupuolten välinen oikeudenmukaisuus tulisi nähdä uskonkysymyksenä, toisin sanoen siis asiana, josta ei voi olla eri mieltä rikkomatta uskonyhteyttä.
Tasa-arvoon liittyviä ongelmia eivät enää tässä kirjassa ole sellaiset aiemmin ongelmiksi nähdyt asiat kuten, että joku piispa ei vihkisi naisia tai että naisia ei valittaisi kirkkoherroiksi tai piispoiksi, vaan se, että ylipäätään vielä joku perinteisen virkakannan edustaja opiskelee teologisessa tiedekunnassa. Siis ongelma ei ole se, miten naisia oikeasti kohdellaan kirkossa, vaan se, että joku on ajatuksen tasolla väärässä. Tämä kuvaa hyvin tasa-arvoideologian tuottamaa totalitarismia.
Selvästi on huomattavissa, että kirkossa naispappeuden suhteen retoriikka kovenee. Vaikuttaa siltä, että ollaan siirtymässä naispappeuskeskustelussa jonkinlaiseen uuteen vaiheeseen, jossa halutaan naispappeuskysymykseen lopullinen ratkaisu. Kun ei vastustus loppunut hyvällä, niin lopetetaan se pahalla. Ensiksi kuviteltiin naiivisti, että naispappeuden torjunta katoaisi parissa kymmenessä vuodessa. Kun näin ei käynytkään, vaan yhä uudet sukupolvet omaksuvat apostolisen ja ekumeenisen virkakäsityksen, täytyy ottaa kovemmat keinot käyttöön. Kysymyksessä ei haluttaisi sallia enää edes ajattelun vapautta.
Yhdessä artikkelissa sanotaankin suoraan, että kirjoittajan tavoite on, että kirkossa eri tavoin ajattelevat pysyisivät yhdessä, mutta se on mahdollista ainoastaan, jos kirkko puuttuu syrjintään ja vihapuheeseen ja tuomitsee ne. Yhteiseloa ei voi olla niin kauan kuin ”konservatiivit jatkavat loukkaavien lausuntojen esittämistä.” Mikään ei ole valmista siis ennen kuin konservatiivit on täydellisesti vaiennettu. Tässä on kirjan lopullinen tavoite. Ihan suoraan sanotaankin, että 30 vuotta sitten tehty ponsi, joka takasi perinteisen virkakannan edustajille kotipaikkaoikeuden kirkossa, pitäisi saattaa historiaan.
Kirja väittää useaan kertaan, että perinteinen virkakäsitys nousee ihmiskuvasta, jossa naisia ei pidetä olemukseltaan tai ominaisuuksiltaan miesten veroisena. Paavalin nähdään kirjoittaneen maailmassa, jossa vain miehet ovat ihmisiä ja naiset ovat jotain alempiarvoista. Tämä on naurettava olkiukko, joka ei millään tasolla edes lähesty perinteisen virkakannan oikeaa argumentaatiota.
Itse asiassa tällä hetkellä kirkon suurin tasa-arvoon liittyvä ongelma on keski-ikäiset miehet, jotka puuttuvat kirkonpenkistä lähes kokonaan. Kirkon naisistuminen on ongelma, joka ei tämän kirjan opeilla ratkea. Tätä kuvaa myös kirjan kirjoittajien sukupuolijakauma: yksi mies ja kolmetoista naista. Siinä ei ainakaan tasa-arvo toteutunut.
Kirja kritisoi paljon myös perinteisiä sukupuolirooleja ja sukupuolijärjestelmää ylipäätään. Teksteissä vaaditaan kokonaan sukupuolista luopumista ja pidetään Raamatun perhemallien tai sukupuolikäsitysten säilyttämistä absurdina projektina, jossa ei ole mitään kristillistä. Kokonaan on unohdettu se, että itse Jeesus vahvisti perinteisen sukupuolijärjestelmän: ”Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi” (Matt. 19:4).
Kirja kritisoi myös kristillisen jumalakäsityksen ytimiä. Jumala isänä on kuulemma vahingollinen kielikuva ja kirkon pitäisi lopettaa jo ”kaikkivaltiaan patriarkan palvonta.” Eettisesti kestäviä tapoja puhutella Jumalaa on kirjan mukaan puhe Jumalasta äitinä, rakastajana ja ystävänä. Ongelma tällaisessa kielenkäytössä on, että missään Raamatussa tai kristillisessä perinteessä ei puhuta äitijumalasta. Toki Jumalasta voidaan käyttää äidin rakkauteen viittaavia ja feminiinisiä kielikuvia, mutta siitä huolimatta Jumala ilmoittaa itsensä Isänä. Kyseessä on myös laajempi teologinen ongelma. Jumalan nimittäminen äidiksi riisuu Jumalalta transsendenssin ja muuttaa jumalakuvaa panteistisempaan suuntaan, koska tällöin voidaan ajatella luomakunnan emanoituvan hänestä eikä syntyvän tyhjästä niin kuin kristinusko opettaa.
Nähtävissä on muutenkin, että kirjan edustama feminismi ottaa niin monella tapaa irtiottoja kristinuskosta, että se muodostaa lopulta ihan oman uskonnon, jolla ei ole enää juurikaan tekemistä apostolien opettaman uskonnon kanssa. Yhdessä artikkelissa jopa fantasioidaan siitä, kuinka Jeesus tuli kaapista Kirkastusvuorella.
Kirja korostaa sitä, että maailmassa on monta totuutta ja ihanne olisi se, että kirkko olisi vain yksi kolmannen sektorin toimija, jossa ei olisi mitään oikeassa olemisen pakkoa. Yhden kirjoittajan pelko on, että kirkko menettää luotettavuutensa, jos sen arvot poikkeavat yhteiskunnassa yleisesti hyväksytyistä arvoista. Toisin sanoen kirjoittaja ei usko, että kirkolla on edes olemassa mitään omia yhteiskunnan valtavirta-ajattelusta poikkeavia arvoja. Jos tämä on kirkon tulevaisuus, kirkolla ei ole tulevaisuutta.
Kommentit
Lähetä kommentti