Painavaa länsimaisen uskonnollisuuden ja elämänmenon kritiikkiä
Robert Cardinal Sarah: The Day Is Now Far Spent. Ignatius Press, 2019.
Robert Sarah on guinealainen roomalaiskatolinen kardinaali, joka on tullut lännessä tunnetuksi kantaaottavista puheenvuoroistaan ja josta jotkut ovat veikkailleet jopa seuraavaa paavia. Uusimmassa kirjassaan hän ruotii länsimaita kovin sanoin. Kaukaa näkee tarkasti. Afrikkalaisena hän näkee läntisestä elämänmenosta sellaisia yksityiskohtia, joita me emme näe, koska olemme niitä liian lähellä. Kirja onkin harvinaisen profeetallinen puheenvuoro länsimaiden nykytilasta. Se on aika synkkä kuvaus, mutta ei kuitenkaan toivoton.
Osittain kirja käsittelee katolisen kirkon sisäisiä kiistoja enkä niihin nyt keskity. En esimerkiksi osaa nähdä Sarahin tapaan juuri papiston selibaattia tekijänä, josta luopuminen johtaa suuriin ongelmiin. Kuitenkin monesta kristinuskon kannalta keskeisestä asiasta hänellä oli varsin painavaa sanottavaa, josta jokainen länsimainen kristitty saa pureskeltavaa. Jos jollakin on taito sanoa asioita painavasti ja retorisella voimalla, niin Sarahilla todella on. Hän on välissä häkellyttävän suorapuheinen, varmasti monelle länsimaalaiselle liian suorapuheinen. Sarah sanoo kirjassaan, että nuoret ihmiset haluavat voimakkaita ja provokatiivisia sanoja, jotka haastavat heidän tarmoaan. Sellaisia sanoja kyllä tätä kirjaa lukemalla sai.
Ensimmäisessä osassa Sarah käsittelee uskonnollisia ja kirkollisia ongelmia. Sarahin mukaan nykyään kirkosta haluttaisiin tehdä moderni demokratia, jossa enemmistö päättäisi asioista. Se olisi hänen mukaansa kuitenkin kirkon pelkistämistä inhimilliseksi yhteisöksi eikä Jumalan perustamaksi perheeksi. Sarah näkee, että kirkon historiassa pieni jäännös on aina pelastanut kirkon. Kaikkina aikoina vain pieni määrä uskovia on pysynyt uskollisena liitolle ja nämä ovat olleet kaikista olennaisin osa kirkolle ja jopa koko ”ihmiskunnan kulmakivi”. Siksi demokratia ei ole kirkolle hyvä lähtökohta.
Nykyään uskonto vääristyy helposti Sarahin mielestä materiaaliseksi ideologiaksi, jota käytetään vain omien itsekkäiden etujen ajamiseen. Jumalasta tulee pakanallinen idoli, jonka tarkoitus on antaa meille vain terveyttä, onnellisuutta tai rikkautta ja toteuttaa jokainen toiveemme. Tällaisen ajattelun sijaan esimerkiksi pappeus on itsensä ja maailman hylkäämistä, veneiden jättämistä ja Jeesuksen seuraamista. Koska Jeesus kuitenkin hylättiin ja ristiinnaulittiin, on sen vuoksi pappien aivan turha yrittää pyrkiä olemaan suosittuja. Pappi ei voi Sarahin mukaan olla ensisijaisesti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, demokratian, ekologian tai ihmisoikeuksien esitaistelija. Kristus antoi heille toisen tehtävän. Myös naispappeus on hänen mukaansa ihmislähtöinen keksintö, jolla ei ole sakramentaalista arvoa.
Sarah näkee, että kristinusko ei missään määrin ole uskonto, joka kehittyy ajan saatossa eikä etenkään se ole edistyksen uskonto, vaan se on ennen kaikkea pelastuksen uskonto. Usko ei ole metelöivä huuto, poliittinen toimi tai strategia mediassa kommunikointiin. Sen sijaan se on osallisuutta jumalalliseen totuuteen. Sarahin mielestä modernissa maailmassa tapahtunut pyhyyden hylkääminen on paha virhe. Maailmassa, jossa ei ole enää pyhän ja profaanin tasoja, kaikki tulevat ”surullisen tasa-arvoisiksi”. Profaani, pyhästä riisuttu maailma on Sarahin mukaan iloton maailma. Pyhyyden kadottaminen on surullisuuden syy.
Ensimmäisen osan jälkeen Sarah siirtyy käsittelemään länsimaiden yhteiskunnallista tilaa ja ideologisia virtauksia. Moni syyttää kristinuskoa suvaitsemattomuudesta ja siitä, että se yrittää pakottaa oman valtansa omientuntojen yli voiman ja sorron keinoin esimerkiksi silloin, kun se tuomitsee homoseksuaalisen käyttäytymisen ja avioeron. Sarah on kuitenkin sitä mieltä, että kirkko juuri silloin nöyrästi tekee itsestään ihmisen varjelijan: hänen syvimmän olemuksensa, hänen vapautensa ja onnellisuutensa elinehtojen varjelijan. Nimenomaan klassinen kristillinen moraali aborttien, seksuaalielämän ja perhe-elämän suhteen suojelee ihmistä. Kirkko asettaa suojamuurin eettisellä opetuksellaan posthumanismin uusbarbarismia vastaan. Nykyaikana ihmisyyttä uhkaavat barbaarit eivät Sarahin mielestä ole enää porttien ja muurien ulkopuolella, vaan he ovat yhteiskunnissa merkittävissä valta-asemissa ja hallituksissa.
Sarahin mukaan kirkko on aina vastustanut ideologioita: niin kommunismia, natsismia kuin kaikenlaista rasismia. Samoin tänäänkin kristinusko asettuu uusia ideologioita vastaan, jotka perustuvat ihmisvihalle ja ihmisluonnon vihalle. Esimerkiksi Sarah näkee, että Gender-ideologian mukaan vain se, minkälaisen rakennan itsestäni, on arvokasta. Se taas, mitä saan luomisen perusteella lahjaksi, ei ole kokonainen ihmisyys. Kaikki kuitenkin synnymme sukupuolittuneeseen ruumiiseen, jota emme itse saa valita. Meidän pitää siksi löytää uudestaan se tosiasia, että luontomme ei ole vihollinen tai vankila. Gender-ideologian taustalla on Sarahin mukaan syvä Jumalan hylkääminen luojana. Se vaarantaa koko isyyden ja äitiyden instituutiot.
Samoin LGBT-ideologian ensimmäiset uhrit ovat homoseksuaalit itse. Tämän militantin ideologian vuoksi he pelkistävät koko identiteettinsä seksuaalisuuteensa. Ihmiselle paljon suurempi identiteetti kuin mikään seksuaalisuuden muoto olisi olla Jumalan lapsi ja sitä kirkko tarjoaa jokaiselle. Sarah painottaa, että ei pidä alistua LGBT-ideologian tarjoamaan vankilaan.
Moderni ihminen vihaa itsenään jopa niin paljon, että haluaa keksiä itsensä uudelleen. Siksi transhumanismi, joka pyrkii kehittämään ihmistä yli nykyihmisen rajoitusten, on saanut valtaa. Olemme pyrkineet ylittämään kaikki ihmisyyden rajat, mutta emme ole nähneet, että nuo rajat suojelevat meitä. Sarahin mukaan ei ole olemassa posthumanismia: ihmisen jälkeen ei tule mitään.
Modernilla ihmisellä on muistinmenetys. Haluamme katkaista suhteemme menneeseen. Silloin siitä, mikä on uutta, tulee epäjumala. Nykyaikana vallitsee agressiivinen vihamielisyys traditiota ja kaikkea perittyä kohtaan. Sarahin mukaan tällöin tyhjyys on normi. Uuden maailman ylipapit eivät välitä eteenpäin kulttuuria, arvoja, uskontoa ja traditiota. Menneisyyden kieltämisestä seuraa kuolemanhalu ja nykyhetken diktatuuri, jonka Sarah näkee johtavan inhimillisiin, poliittisiin ja jopa taloudellisiin katastrofeihin. Ilman historiaa, ilman juuria ja ilman merkkipaaluja ihminen eksyy virtuaalisen todellisuuden erämaihin. Näissä olosuhteissa menneisyys on tuntematon maa ja nykyhetki tyranniaa. Nykyhetkestä on tullut epäjumala. Ihminen on kuitenkin syntynyt ikuisuutta varten. Siksi syntyy ristiriita.
Lopulta ilman Jumalaa ainoat asiat, joita maailma voi seurata, ovat utopiat ja epäjumalat. Sarahin mukaan paavi Johannes Paavali II taisteli kaikin voimin kommunismia vastaan. Samalla lailla kirkon tulee nyt suojella heikoimpia ihmisiä ”transhumanismin ja gender-ideologian hulluudelta”, joihin kapitalistiset ja liberaalit voimat ovat täydellisen tyytyväisiä. Nykyaikana fundamentalistinen liberalismi haluaa olla ainoa sääntö maailmassa. Se haluaa hävittää kaikki säännöt, rajat ja moraalin. Se suosittelee uskonnon hylkäämistä. Sarah toteaa, että kirkolla ei ole varaa tässä tilanteessa olla keskinkertainen. Jos se ei voimakkaasti kumoa aikamme utopistisia unelmia, se pettää pahasti jumalallisen tehtävänsä. Jos kirkko omaksuu ajan hengen, se kääntyy pois Jumalasta.
Myös Euroopan nykytilasta Sarahilla oli tiukkaa sanottavaa. Sarah näkee, että Euroopassa on käynnissä kokonainen kansakunnan itsemurhan tragedia. Sen merkkinä ovat elämän hylkääminen, syntymättömien lasten murhaaminen, vammaisten ja vanhusten murhaaminen sekä perheen, moraalin ja hengellisyyden romuttaminen. Sarahin mukaan millään sivilisaatiolla ei ole lupausta ikuisesta elämästä. Euroopan romahdus on ainutlaatuinen ihmiskunnan historiassa ja me joudumme avuttomina katselemaan sivusta, kun kokonainen sivilisaatio rappeutuu.
Juurisyynä tälle rappeutumiselle on Sarahin mukaan se, että Eurooppa häpeää juuriaan ja kristillistä identiteettiään. Monikulttuurisuuden nimissä meille tarjotaan universaalia rakkautta, joka on Sarahin mukaan ymmärretty väärin. Rakkaus ei ole itsensä kieltämistä. Paras asia mitä Euroopalla olisi tarjota maailmalle, olisi sen oma identiteetti, sen sivilisaatio, joka on läpikohtaisin kristinuskon tuottamaa. Siksi esimerkiksi nuorten muslimitaustaisten eurooppalaisten evankeliointi tulisi olla kirkon pastoraalinen prioriteetti. Sarahin mukaan niin kutsutussa avoimessa yhteiskunnassa, jossa ei ole kunnollista identiteettiä, vääjäämättömiä voittajia ovat ihmiset, joilla on arvojärjestelmä. Euroopan kriisi on näin ollen syvimmiltään hengellinen kriisi, jonka syynä on Jumalan läsnäolon hylkääminen julkisessa elämässä. Sitä kiihdyttää voimakas median järjestelmä, joka tekee kaikkensa rikkoakseen kristinuskon jäänteet.
Sarahin mukaan esimerkiksi Euroopan unionista on tullut utopia, jossa vapaa kauppa on ainoa normi. Kansojen perinteiset identiteetit ja historiat eivät enää merkitse mitään. Vallalla on globalistinen ideologia, joka perustuu hänen mielestään kokonaan taloudellisiin intresseihin. Kukaan ei sääli köyhää tai heikkoa, vaan voimakkailla on kaikki oikeudet. Globalisaatiota Sarah vastustaa muutenkin kovin sanoin: ”Globalisoitu ihmiskunta ilman rajoja on helvetti.” Hän myös näkee, että vuodesta 1968 lähtien on lännessä ollut voimassa kuolemaan johtava allianssi ekonomisen ja sosiaalisen liberalismin välillä.
Lännen romahduksen taustalla on Sarahin mielestä kulttuurinen identiteettikriisi. Länsi ei enää tiedä kuka se on, koska se ei tiedä eikä halua tietää, kuka sen teki. Tämä itsensä tukahduttamien johtaa rappioon, joka valmistaa tietä barbaarisille sivilisaatioille. Sarahin mukaan lännen pakanisoituminen tulee pakanisoimaan koko maailman ja lännen romahdus aiheuttaa suuren mullistuksen: täydellisen kulttuurisen, demografisen ja uskonnollisen myllerryksen. Kun moderni kulttuuri on metodisesti irrottanut itsensä Jumalasta, se ei voi enää tarjota yhteisesti jaettua näkemystä maailmankaikkeudesta. Siksi demokratia on sairas.
Kristittyinä toivomme ei ole tässä maailmassa. Jumalan valtakuntaa ei perusteta koskaan maan päälle. Mitä enemmän politiikka unohtaa tämän, sitä enemmän se esittää itsensä ylittämättömänä horisonttina ja sitä totalitaarisemmaksi se tulee. Sarahin mukaan ”kommunismin kangastuksella”, ”natsien hulluudella” ja demokraattisella liberalismilla on perusteellinen suhde. Ne muistuttavat toisiaan monilta osin. Ne väittävät tuottavansa väkivalloin ihmiselle onnellisuuden. Kommunismi ja natsismi keksivät keskitysleirit. Demokraattinen liberaali ideologia vainoaa puolestaan median ja lapsesta asti tapahtuvan indoktrinaation keinoin. Kaikissa näissä ideologioissa ajatellaan, että ihmisyys on ainoa horisontti, ainoa poliittinen, taloudellinen ja sosiaalinen referenssi.
Sarah ajattelee, että kristityt ovat aina piikki lihassa pehmeille tai koville totalitarismeille. Kristityt muistuttavat olemassaolollaan siitä, että meitä ei ole tehty tätä maailmaa varten, vaan kotimaamme on taivaassa. Siksi heitä vainotaan. Tuhoisimmat kristittyjen vainot tapahtuvat tänään hänen mukaansa läntisissä demokratioissa. Juuri siellä kristittyjä marginalisoidaan, terrorisoidaan, häväistään ja heille nauretaan. Tämä on paljon sanottu afrikkalaiselta kardinaalilta. Samalla hän varoittaa, että jos kristityt tekevät rauhan lännen dekadenssin kanssa, he eivät ole uskollisia omalle uskolleen.
Kardinaalin kuva läntisen maailman tilanteesta on synkkä. Hän ei kuitenkaan vaivu toivottomuuteen. Kristityllä on aina toivoa, mutta toivo ei ole tässä maailmassa. Vain pysymällä Jumalassa, voi ihmisellä todella olla toivoa. Meidän lopullinen ilomme on kaipuu ikuisesta elämästä. Meidän toivomme kohde on Jumala itse. Kristittyjen sydän on Sarahin mukaan liian suuri pelkästään tälle rajoittuneelle maailmalle.
Robert Sarah on guinealainen roomalaiskatolinen kardinaali, joka on tullut lännessä tunnetuksi kantaaottavista puheenvuoroistaan ja josta jotkut ovat veikkailleet jopa seuraavaa paavia. Uusimmassa kirjassaan hän ruotii länsimaita kovin sanoin. Kaukaa näkee tarkasti. Afrikkalaisena hän näkee läntisestä elämänmenosta sellaisia yksityiskohtia, joita me emme näe, koska olemme niitä liian lähellä. Kirja onkin harvinaisen profeetallinen puheenvuoro länsimaiden nykytilasta. Se on aika synkkä kuvaus, mutta ei kuitenkaan toivoton.
Osittain kirja käsittelee katolisen kirkon sisäisiä kiistoja enkä niihin nyt keskity. En esimerkiksi osaa nähdä Sarahin tapaan juuri papiston selibaattia tekijänä, josta luopuminen johtaa suuriin ongelmiin. Kuitenkin monesta kristinuskon kannalta keskeisestä asiasta hänellä oli varsin painavaa sanottavaa, josta jokainen länsimainen kristitty saa pureskeltavaa. Jos jollakin on taito sanoa asioita painavasti ja retorisella voimalla, niin Sarahilla todella on. Hän on välissä häkellyttävän suorapuheinen, varmasti monelle länsimaalaiselle liian suorapuheinen. Sarah sanoo kirjassaan, että nuoret ihmiset haluavat voimakkaita ja provokatiivisia sanoja, jotka haastavat heidän tarmoaan. Sellaisia sanoja kyllä tätä kirjaa lukemalla sai.
Kirja oli keskustelumuotoinen eli siinä oli aina Nicolas Diatin kysymys, johon kardinaali Robert Sarah vastasi noin parin kolmen sivun tekstillä. Kysymys-vastaus menetelmästä johtuen lopputulos ei ollut kauhean systemaattinen, vaan enemmänkin keskusteleva koko kirjan mittainen haastattelu. Tietyt teemat kuitenkin toistuivat.
Ensimmäisessä osassa Sarah käsittelee uskonnollisia ja kirkollisia ongelmia. Sarahin mukaan nykyään kirkosta haluttaisiin tehdä moderni demokratia, jossa enemmistö päättäisi asioista. Se olisi hänen mukaansa kuitenkin kirkon pelkistämistä inhimilliseksi yhteisöksi eikä Jumalan perustamaksi perheeksi. Sarah näkee, että kirkon historiassa pieni jäännös on aina pelastanut kirkon. Kaikkina aikoina vain pieni määrä uskovia on pysynyt uskollisena liitolle ja nämä ovat olleet kaikista olennaisin osa kirkolle ja jopa koko ”ihmiskunnan kulmakivi”. Siksi demokratia ei ole kirkolle hyvä lähtökohta.
Nykyään uskonto vääristyy helposti Sarahin mielestä materiaaliseksi ideologiaksi, jota käytetään vain omien itsekkäiden etujen ajamiseen. Jumalasta tulee pakanallinen idoli, jonka tarkoitus on antaa meille vain terveyttä, onnellisuutta tai rikkautta ja toteuttaa jokainen toiveemme. Tällaisen ajattelun sijaan esimerkiksi pappeus on itsensä ja maailman hylkäämistä, veneiden jättämistä ja Jeesuksen seuraamista. Koska Jeesus kuitenkin hylättiin ja ristiinnaulittiin, on sen vuoksi pappien aivan turha yrittää pyrkiä olemaan suosittuja. Pappi ei voi Sarahin mukaan olla ensisijaisesti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, demokratian, ekologian tai ihmisoikeuksien esitaistelija. Kristus antoi heille toisen tehtävän. Myös naispappeus on hänen mukaansa ihmislähtöinen keksintö, jolla ei ole sakramentaalista arvoa.
Sarah näkee, että kristinusko ei missään määrin ole uskonto, joka kehittyy ajan saatossa eikä etenkään se ole edistyksen uskonto, vaan se on ennen kaikkea pelastuksen uskonto. Usko ei ole metelöivä huuto, poliittinen toimi tai strategia mediassa kommunikointiin. Sen sijaan se on osallisuutta jumalalliseen totuuteen. Sarahin mielestä modernissa maailmassa tapahtunut pyhyyden hylkääminen on paha virhe. Maailmassa, jossa ei ole enää pyhän ja profaanin tasoja, kaikki tulevat ”surullisen tasa-arvoisiksi”. Profaani, pyhästä riisuttu maailma on Sarahin mukaan iloton maailma. Pyhyyden kadottaminen on surullisuuden syy.
Ensimmäisen osan jälkeen Sarah siirtyy käsittelemään länsimaiden yhteiskunnallista tilaa ja ideologisia virtauksia. Moni syyttää kristinuskoa suvaitsemattomuudesta ja siitä, että se yrittää pakottaa oman valtansa omientuntojen yli voiman ja sorron keinoin esimerkiksi silloin, kun se tuomitsee homoseksuaalisen käyttäytymisen ja avioeron. Sarah on kuitenkin sitä mieltä, että kirkko juuri silloin nöyrästi tekee itsestään ihmisen varjelijan: hänen syvimmän olemuksensa, hänen vapautensa ja onnellisuutensa elinehtojen varjelijan. Nimenomaan klassinen kristillinen moraali aborttien, seksuaalielämän ja perhe-elämän suhteen suojelee ihmistä. Kirkko asettaa suojamuurin eettisellä opetuksellaan posthumanismin uusbarbarismia vastaan. Nykyaikana ihmisyyttä uhkaavat barbaarit eivät Sarahin mielestä ole enää porttien ja muurien ulkopuolella, vaan he ovat yhteiskunnissa merkittävissä valta-asemissa ja hallituksissa.
Sarahin mukaan kirkko on aina vastustanut ideologioita: niin kommunismia, natsismia kuin kaikenlaista rasismia. Samoin tänäänkin kristinusko asettuu uusia ideologioita vastaan, jotka perustuvat ihmisvihalle ja ihmisluonnon vihalle. Esimerkiksi Sarah näkee, että Gender-ideologian mukaan vain se, minkälaisen rakennan itsestäni, on arvokasta. Se taas, mitä saan luomisen perusteella lahjaksi, ei ole kokonainen ihmisyys. Kaikki kuitenkin synnymme sukupuolittuneeseen ruumiiseen, jota emme itse saa valita. Meidän pitää siksi löytää uudestaan se tosiasia, että luontomme ei ole vihollinen tai vankila. Gender-ideologian taustalla on Sarahin mukaan syvä Jumalan hylkääminen luojana. Se vaarantaa koko isyyden ja äitiyden instituutiot.
Samoin LGBT-ideologian ensimmäiset uhrit ovat homoseksuaalit itse. Tämän militantin ideologian vuoksi he pelkistävät koko identiteettinsä seksuaalisuuteensa. Ihmiselle paljon suurempi identiteetti kuin mikään seksuaalisuuden muoto olisi olla Jumalan lapsi ja sitä kirkko tarjoaa jokaiselle. Sarah painottaa, että ei pidä alistua LGBT-ideologian tarjoamaan vankilaan.
Moderni ihminen vihaa itsenään jopa niin paljon, että haluaa keksiä itsensä uudelleen. Siksi transhumanismi, joka pyrkii kehittämään ihmistä yli nykyihmisen rajoitusten, on saanut valtaa. Olemme pyrkineet ylittämään kaikki ihmisyyden rajat, mutta emme ole nähneet, että nuo rajat suojelevat meitä. Sarahin mukaan ei ole olemassa posthumanismia: ihmisen jälkeen ei tule mitään.
Modernilla ihmisellä on muistinmenetys. Haluamme katkaista suhteemme menneeseen. Silloin siitä, mikä on uutta, tulee epäjumala. Nykyaikana vallitsee agressiivinen vihamielisyys traditiota ja kaikkea perittyä kohtaan. Sarahin mukaan tällöin tyhjyys on normi. Uuden maailman ylipapit eivät välitä eteenpäin kulttuuria, arvoja, uskontoa ja traditiota. Menneisyyden kieltämisestä seuraa kuolemanhalu ja nykyhetken diktatuuri, jonka Sarah näkee johtavan inhimillisiin, poliittisiin ja jopa taloudellisiin katastrofeihin. Ilman historiaa, ilman juuria ja ilman merkkipaaluja ihminen eksyy virtuaalisen todellisuuden erämaihin. Näissä olosuhteissa menneisyys on tuntematon maa ja nykyhetki tyranniaa. Nykyhetkestä on tullut epäjumala. Ihminen on kuitenkin syntynyt ikuisuutta varten. Siksi syntyy ristiriita.
Lopulta ilman Jumalaa ainoat asiat, joita maailma voi seurata, ovat utopiat ja epäjumalat. Sarahin mukaan paavi Johannes Paavali II taisteli kaikin voimin kommunismia vastaan. Samalla lailla kirkon tulee nyt suojella heikoimpia ihmisiä ”transhumanismin ja gender-ideologian hulluudelta”, joihin kapitalistiset ja liberaalit voimat ovat täydellisen tyytyväisiä. Nykyaikana fundamentalistinen liberalismi haluaa olla ainoa sääntö maailmassa. Se haluaa hävittää kaikki säännöt, rajat ja moraalin. Se suosittelee uskonnon hylkäämistä. Sarah toteaa, että kirkolla ei ole varaa tässä tilanteessa olla keskinkertainen. Jos se ei voimakkaasti kumoa aikamme utopistisia unelmia, se pettää pahasti jumalallisen tehtävänsä. Jos kirkko omaksuu ajan hengen, se kääntyy pois Jumalasta.
Myös Euroopan nykytilasta Sarahilla oli tiukkaa sanottavaa. Sarah näkee, että Euroopassa on käynnissä kokonainen kansakunnan itsemurhan tragedia. Sen merkkinä ovat elämän hylkääminen, syntymättömien lasten murhaaminen, vammaisten ja vanhusten murhaaminen sekä perheen, moraalin ja hengellisyyden romuttaminen. Sarahin mukaan millään sivilisaatiolla ei ole lupausta ikuisesta elämästä. Euroopan romahdus on ainutlaatuinen ihmiskunnan historiassa ja me joudumme avuttomina katselemaan sivusta, kun kokonainen sivilisaatio rappeutuu.
Juurisyynä tälle rappeutumiselle on Sarahin mukaan se, että Eurooppa häpeää juuriaan ja kristillistä identiteettiään. Monikulttuurisuuden nimissä meille tarjotaan universaalia rakkautta, joka on Sarahin mukaan ymmärretty väärin. Rakkaus ei ole itsensä kieltämistä. Paras asia mitä Euroopalla olisi tarjota maailmalle, olisi sen oma identiteetti, sen sivilisaatio, joka on läpikohtaisin kristinuskon tuottamaa. Siksi esimerkiksi nuorten muslimitaustaisten eurooppalaisten evankeliointi tulisi olla kirkon pastoraalinen prioriteetti. Sarahin mukaan niin kutsutussa avoimessa yhteiskunnassa, jossa ei ole kunnollista identiteettiä, vääjäämättömiä voittajia ovat ihmiset, joilla on arvojärjestelmä. Euroopan kriisi on näin ollen syvimmiltään hengellinen kriisi, jonka syynä on Jumalan läsnäolon hylkääminen julkisessa elämässä. Sitä kiihdyttää voimakas median järjestelmä, joka tekee kaikkensa rikkoakseen kristinuskon jäänteet.
Moderni ihminen ei Sarahin mukaan halua olla luojan kanssa missään tekemisissä. Hän talloo moraaliset lait yksi kerrallaan korvatakseen ne demokraattisesti säädetyillä laeilla. Individualistinen vapaus ja henkilökohtainen tyydytys ovat hänelle ainoat periaatteet. Ihminen ei enää tavoittele taivasta. Kuitenkin kristinusko on maailman valo. Jos kristinusko ei enää loista, ihmiskunta vajoaa pimeyteen. Se näkyy väistämättä myös yhteiskunnallisella tasolla. Koska kristityt ovat hylänneet missionsa, lännen dekadenssi on lopputulos.
Sarahin mukaan esimerkiksi Euroopan unionista on tullut utopia, jossa vapaa kauppa on ainoa normi. Kansojen perinteiset identiteetit ja historiat eivät enää merkitse mitään. Vallalla on globalistinen ideologia, joka perustuu hänen mielestään kokonaan taloudellisiin intresseihin. Kukaan ei sääli köyhää tai heikkoa, vaan voimakkailla on kaikki oikeudet. Globalisaatiota Sarah vastustaa muutenkin kovin sanoin: ”Globalisoitu ihmiskunta ilman rajoja on helvetti.” Hän myös näkee, että vuodesta 1968 lähtien on lännessä ollut voimassa kuolemaan johtava allianssi ekonomisen ja sosiaalisen liberalismin välillä.
Yhtä lailla tasa-arvon utopiat ovat Sarahin mukaan vaarallisia. Kommunismi ja marxismi yrittivät tehdä paratiisia maan päälle, mutta se johti tragediaan. Tasa-arvon lupaus on usein vain lippu, jota kaikista itsekkäimmät taloudelliset voimat heiluttavat, jotta ihmiset eivät kapinoisi. Sarah näkeekin, että epätasa-arvo on osa ihmisen olemassaoloa syntiinlangenneessa maailmassa.
Lännen romahduksen taustalla on Sarahin mielestä kulttuurinen identiteettikriisi. Länsi ei enää tiedä kuka se on, koska se ei tiedä eikä halua tietää, kuka sen teki. Tämä itsensä tukahduttamien johtaa rappioon, joka valmistaa tietä barbaarisille sivilisaatioille. Sarahin mukaan lännen pakanisoituminen tulee pakanisoimaan koko maailman ja lännen romahdus aiheuttaa suuren mullistuksen: täydellisen kulttuurisen, demografisen ja uskonnollisen myllerryksen. Kun moderni kulttuuri on metodisesti irrottanut itsensä Jumalasta, se ei voi enää tarjota yhteisesti jaettua näkemystä maailmankaikkeudesta. Siksi demokratia on sairas.
Sarahin mukaan läntisten hallitusten korruptio ei ole yhtään vähäisempää kuin köyhempien hallitusten korruptio eteläisellä pallonpuoliskolla. Sarah toteaakin, että kaikista epämoraalisimmat ja jumalattomimmat yhteiskunnat mainostavat ihmisoikeuksia keuhkojensa kyllyydestä peittääkseen oman häpeänsä. Länsi on moraalisesti saastunut ja siksi antiikin Rooman tavoin vaarassa tuhoutua.
Monissa läntisissä maissa halu katkaista suhde menneeseen ja sen traditioihin on aiheuttanut piilevän sisällissodan. Ihminen ei enää rakasta itseään. Hän ei rakasta enää lähimmäistään tai esi-isiensä maata. Hän inhoaa kulttuuriaan ja menneisyyden arvoja. Monet taistelevat uskonnollista, kulttuurista ja historiallista perintöä vastaan ja omia juuriaan vastaan. Tämä on Sarahin mukaan uutta diktatuuria ja kulttuurista kolonisaatioita. Se on sota arvoja vastaan. Modernismin ja edistyksen nimessä poltetaan kaikki mikä liitetään menneisyyteen.
Kristittyinä toivomme ei ole tässä maailmassa. Jumalan valtakuntaa ei perusteta koskaan maan päälle. Mitä enemmän politiikka unohtaa tämän, sitä enemmän se esittää itsensä ylittämättömänä horisonttina ja sitä totalitaarisemmaksi se tulee. Sarahin mukaan ”kommunismin kangastuksella”, ”natsien hulluudella” ja demokraattisella liberalismilla on perusteellinen suhde. Ne muistuttavat toisiaan monilta osin. Ne väittävät tuottavansa väkivalloin ihmiselle onnellisuuden. Kommunismi ja natsismi keksivät keskitysleirit. Demokraattinen liberaali ideologia vainoaa puolestaan median ja lapsesta asti tapahtuvan indoktrinaation keinoin. Kaikissa näissä ideologioissa ajatellaan, että ihmisyys on ainoa horisontti, ainoa poliittinen, taloudellinen ja sosiaalinen referenssi.
Sarah ajattelee, että kristityt ovat aina piikki lihassa pehmeille tai koville totalitarismeille. Kristityt muistuttavat olemassaolollaan siitä, että meitä ei ole tehty tätä maailmaa varten, vaan kotimaamme on taivaassa. Siksi heitä vainotaan. Tuhoisimmat kristittyjen vainot tapahtuvat tänään hänen mukaansa läntisissä demokratioissa. Juuri siellä kristittyjä marginalisoidaan, terrorisoidaan, häväistään ja heille nauretaan. Tämä on paljon sanottu afrikkalaiselta kardinaalilta. Samalla hän varoittaa, että jos kristityt tekevät rauhan lännen dekadenssin kanssa, he eivät ole uskollisia omalle uskolleen.
Kardinaalin kuva läntisen maailman tilanteesta on synkkä. Hän ei kuitenkaan vaivu toivottomuuteen. Kristityllä on aina toivoa, mutta toivo ei ole tässä maailmassa. Vain pysymällä Jumalassa, voi ihmisellä todella olla toivoa. Meidän lopullinen ilomme on kaipuu ikuisesta elämästä. Meidän toivomme kohde on Jumala itse. Kristittyjen sydän on Sarahin mukaan liian suuri pelkästään tälle rajoittuneelle maailmalle.
Kuten tästä arviosta on toivottavasti tullut ilmi, Sarahin uusin kirja oli varsin provokatiivinen ja voimakas puheenvuoro. Vaikka ihan kaikesta ei olisi edes samaa mieltä, sen lukeminen oli mielenkiintoinen matka, joka herätti paljon ajatuksia ja avasi uusia maailmoja. Kun kristinuskon painopiste siirtyy yhä enemmän etelään ja itään, ehkä kuulemme enemmänkin tällaisia rohkeita kolmannen maailman puheenvuoroja, joissa läntinen liberaali rappio saa kovaa kyytiä.
Kommentit
Lähetä kommentti