Saarna valvomisen sunnuntaina

Matt. 25:1-13

Tänään silmiemme eteen vieritetään hääjuhlat, joissa näemme amerikkalaiseen tyyliin kymmenen kaasoa rivissä odottamassa. Sulhanen on neuvotteluissa, joissa sovitaan sulhasen maksamista myötäjäisistä morsiamensa suvulle. Kun sulhanen saapuu, hääjuhlat voivat alkaa.

Ensimmäinen yllätys häissä on, että sulhanen viipyy. Hän ei tulekaan silloin kun hänen odotetaan tulevan. Suomalaisissa häissähän sulhaset saavat jännittää ilmaantuuko morsian kirkon ovesta vai livistääkö karkuteille. Näissä häissä odotellaan sulhasta, eikä häntä näy. Hänen tulonsa venyy ja venyy. Kestää niin pitkään, että kaikki morsiusneidot nukahtavat.

Vertauksen viittauskohdat lienevät selviä. Ylkä eli sulhanen on Jeesus ja morsiusneidot ovat kristittyjen joukko, joka odottaa Herransa paluuta. Kymmenen on kokonaisuuden luku. Siksi morsiusneidot kuvaavat kaikkia kristittyjä. Viisaita ja tyhmiä ei erota se, että toiset lähtivät sulhasta vastaan ja toiset eivät lähteneet. Ei, kaikki lähtivät Jeesusta vastaan. Ero ei myöskään ole siinä, että toiset valvoivat ja toiset nukahtivat. Ei, kaikki nukahtivat. Ero viisaiden ja tyhmien välillä oli jossakin aivan muualla.

Matteuksen evankeliumissa on peräkkäin kaksi vertausta Jeesuksen paluun odottamisesta. Juuri ennen nyt kuulemaamme vertausta Jeesus on kertonut vertauksen palvelijasta, joka isäntänsä paluun viivästyessä alkaa rellestää ja hakata muuta palvelusväkeä. Isäntä palaa kuitenkin aiemmin kuin palvelija odotti ja palvelija saa isännän palatessa kovan tuomion. Hänet hakataan kuoliaaksi ja heitetään paikkaan, jossa teeskentelijät ovat ja jossa itketään ja kiristellään hampaita. Tämä palvelija ei siis ollut osannut varautua siihen, että Jeesus saattaa tulla aiemmin kuin aavistammekaan.

Nyt käsillä olevan vertauksen sanoma on oikeastaan päinvastainen. Tyhmät morsiusneidot uskovat sulhasen saapuvan pian, mutta viisaat ovat varautuneet viivytykseen. Tyhmät luulivat tietävänsä sulhasen paluun aikataulun ja odottivat häntä ihan lähitulevaisuudessa saapuvaksi. Heillä ei ollut pitkäjänteisyyttä tai kärsivällisyyttä, vaan he olivat varmoja siitä, että sulhanen tulisi heti eikä tässä tarvitse varautua mihinkään muuhun.

Näemme siis kaksi ääripäätä suhtautumisessa Jeesuksen paluuseen, joista molemmat ovat vahingollisia. Voimme kuvitella, että Jeesus ei tule pitkään aikaan, unohtaa koko asian, elää jumalatonta elämää ja päätyä tuomituksi. Toisaalta voimme olla niin keskittyneitä lähitulevaisuudessa odotettavaan maailmanloppuun, että emme varaudu ollenkaan pidemmälle aikavälille. Kun Jeesuksen paluuta ei nopeasti kuulukaan, petymme ja hylkäämme koko homman. 

Kristinuskolle on aikamoista antitodistusta, kun liian hätäisesti lausutut maailmanlopun ennustukset ja profetiat eivät käykään toteen. Ihmiset tekevät helposti johtopäätöksen, että kun tällaiset ennustukset eivät käy toteen, onko missään muussakaan opetuksessa mitään perää. Tänäänkin, jolloin tietyllä tavalla näemme ilmestyskirjan vihan maljojen kaatuvan peräjälkeen päällemme kulkutautien, sotien ja kansanjoukkojen levottomuuden muodossa, on pidettävä pää kylmänä. Vain Jumala tietää Kristuksen paluun aikataulun, emme me. 

Meidän tehtävänämme on viedä sanomaa Kristuksesta eteenpäin ja varmistaa, että kristinusko säilyy vaikeidenkin aikojen läpi tuleville sukupolville. Katseemme tulisi olla pitkällä tulevaisuudessa, jos herramme paluu viipyy. Meidän pitäisi olla rakentamassa sellaisia instituutioita ja rakenteita, jotka kantavat vielä satojenkin vuosien päästä kristinuskoa. Kristinuskoa ei voi rakentaa pelkästään tämän hetken vaatimusten mukaan niin kuin tekivät tyhmät morsiusneidot, jotka eivät nähneet omaa aikaansa pidemmälle. 

Kun sulhanen sitten palaa, käy ilmi, että viisailla on öljyä, mutta tyhmillä ei ole. Vertauksessa keskeinen asia siis on, onko lampuissa öljyä. Mitä tuo öljy tarkoittaa? Lähdetään liikkeelle siitä, että Vanhassa testamentissa öljy on usein Pyhän Hengen symboli. Pyhä Henki synnyttää meissä uskon. Yksinkertainen vastaus voisi siis olla, että öljy on Pyhän Hengen työtä sydämissämme. 

Toisaalta voi hyvin ajatella, että lamppu ilman öljyä on usko, joka ei saa muotoa todellisessa elämässä, eikä siten näy mitenkään. On viisaita morsiusneitoja, jotka ottavat sanan tosissaan uskovat siihen ja pyrkivät elämään sen mukaan. Sitten on tyhmiä morsiusneitoja, jotka voivat olla nimellisesti kristittyjä ja identifioitua kristityiksi, mutta jotka ovat vieraita Kristukselle, eivätkä halua kuulla, mitä hän sanoo, noudattaa sitä omassa elämässään, tehdä parannusta pahoista teoistaan tai elää Kristukselle. 

Tällöin vertaus muistuttaa meitä siitä, että usko ilman tekoja on kuollut. Jos uskomme ei millään tavalla vaikuta asenteisiin, arvoihimme tai elämäämme, se on kuollutta uskoa. Esimerkiksi pelkkä kirkkoon kuuluminen ei pelasta ketään. Periaatteessa kaikki kymmenen morsiusneitoa nimellisesti lähtevät sulhasta vastaan ja ovat kutsuttu näihin hääjuhliin, mutta vain viisi heistä on asian kanssa tosissaan. Tyhmiä asia ei kiinnostanut edes niin paljoa, että olisivat varanneet lamppuihinsa öljyä.

Vertaus myös muistuttaa siitä, että uskonasioita ei voi ulkoistaa muille, eikä niitä kannata jättää hamaan tulevaisuuteen. Jokainen joutuu vastaamaan omasta elämästään Jumalalle. Ratkaisuja elämän syvimpiin kysymyksiin ei saa kaupasta, kun tilanne on päällä. Ellemme ole armon tilassa Kristuksen saapuessa, asiaa on silloin myöhäistä muuttaa. Muilta ei tosipaikan tullen saa öljyä, sillä silloin kaikki ovat yhtä lailla huolissaan oman öljynsä riittävyydestä.

Nykykuulija saattaa olla hämmentynyt tämän vertauksen äärellä. Vertaus on vastaan kaikkea sitä, mitä Jeesuksen kuvitellaan opettavan. Voin kuvitella kuinka tällä hetkellä saarnaajat hiki otsallaan ja puna niskassaan kiemurtelevat saarnastuoleissaan näin mustavalkoisen ja dualistisen vertauksen kanssa. Vertauksessa ihmisiä ei kohdella tasa-arvoisesti, vaan heidät jaetaan viisaisiin ja tyhmiin oman toimintansa perusteella. Edes lopputulosten tasa-arvoa ei koskaan saavuteta eikä edes voida saavuttaa, kun lopputulos on se, että toiset ovat taivaassa ja toiset helvetissä. 

On kuitenkin tarpeen tehdä selvä jako. Jotkut ideat ovat parempia kuin toiset ideat. Jotkut arvot ovat parempia kuin toiset arvot. Jotkut asiat ovat totta, toiset eivät ole. Jokainen asia ei ole yhtä hyvä kuin joku toinen asia. Emmekä me määrittele, mikä on hyvää, mikä on arvokasta ja mikä on totta omien halujemme ja mieltymystemme mukaan, vaan se tuomio tulee kerran ulkopuoleltamme, Jumalalta.

Tämä vertaus on tarpeellinen muistutus ajallemme, jonka mielenmaisemassa tällaisia jakolinjoja tai pahuutta ylipäätään ei ole, on vain erilaisuutta. Sitä erilaisuutta sitten koko kulttuurimme juhlistaa ja ylistää. Tässä ilmapiirissä universalismista eli siitä, että kaikki pelastuvat, on tullut monien teologien muotiajatus. Universalismi ei vaadi keneltäkään parannusta ja sillä voi oikeuttaa kaikki ajatukset yhtä hyvinä. Öljyä ei tarvita lampuissa eikä hääjuhlasta suljeta ulos ketään.

Ajatus kaikkien pelastumisesta on seuraus uuspakanuuden yhä laajemmasta omaksumisesta ja tulemisesta keskellemme - myös kirkkomme sisälle. Kaikkien pelastuminen nimittäin sopii erityisen hyvin panteismiin, pakanalliseen jumalakäsitykseen, jossa ajatellaan jumaluuden olevan kaikkialla läsnä. Jumala ja maailmankaikkeus ovat siis pakanallisessa ajattelussa liitoksissa toisiinsa tai ikään kuin sisäkkäin, joten ne eivät voi koskaan joutua eroon toisistaan. Panteismista loogisesti seuraa, että kaikkien on välttämätöntä pelastua. Jumala ei tässä ajattelussa ole persoona, johon oltaisiin suhteessa ja johon suhde voi myös katketa, vaan jonkinlainen voima, joka väistämättä vaikuttaa kaikessa. 

Kristinusko tekee kuitenkin selvän eron luojan ja luodun välille. Ihmiskunta on langennut pois luojansa yhteydestä ja tämä ero on tänäänkin todellisuutta. Vain Kristus voi avata meille tien luojamme yhteyteen. On otettava huomioon se mahdollisuus, että viimeisellä portilla ovet ovat lukossa, jos on toiminut tyhmien morsiusneitojen tavoin eikä ole valmistautunut Kristuksen tuloon. Siellä sitten pimeässä kolkutellaan ja kuunnellaan oven läpi kantautuvia vaimeita juhlan ääniä, mutta kukaan ei tule avaamaan. Eikä siinä tilanteessa auta, vaikka kuinka olisi julistanut kaikkein pelastuvan.

Tämä ei edes ole ainoa tästä asiasta puhuva vertaus vaan monissa muissakin hääjuhlaa kuvaavissa vertauksissa tulee selväksi, että maailmankaikkeuden suurimmista juhlista voi jäädä ulkopuolelle. Vasta pari viikkoa sitten kuulimme tekstin, jossa mies, jolla ei ollut häävaatteita, heitettiin hääjuhlasta pihalle. Juhlan isäntä käski sitomaan hänet käsistä ja jaloista ja heittämään pimeyteen, jossa itketään ja kiristellään hammasta.

Viesti kaikissa vertauksissa on sama. Jumala kyllä kutsuu jokaisen hääjuhlaansa, mutta sieltä on mahdollista jäädä myös ulkopuolelle. Sen takia meidän on tarkoin käytettävä aikamme. Ajallisen elämämme aikana kolkuttavalle avataan. Kun armon aika loppuu, ovi suljetaan. Perästäpäin koputtelu ei silloin enää auta. Kristuksen avaamaa ovea ei kukaan sulje eikä hänen sulkemaansa ovea kukaan avaa.

Tietenkin jätämme Jumalan päätettäväksi kenet hän lopulta pelastaa. Ja kristillisenä kirkkona toimimme niin, että mahdollisimman moni pelastuisi, mielellään vaikka kaikki, sehän on koko lähetystyön idea, että emme halua jättää ketään ulkopuolelle. Siitä huolimatta Kristuksen vastaus viimeisenä päivänä näyttää joillekin olevan: ”totisesti, minä en tunne teitä.”

Mikä kauhistuttava vastaus. Vastaus, joka vie meidät pienelle paikalle. Vastaus, jonka edessä joudumme hiljenemään. Vastaus, jossa on kuvattuna hirvittävin tragedia, jonka kukaan voi kohdata. Herättäköön se meidät tutkimaan itseämme, elämäämme ja vaellustamme. Herättäköön se meidät huolestumaan sielumme tilasta. Herättäköön se meidät mielenmuutokseen, valvomaan ja kääntymään Kristuksen puoleen. Herättäköön se meidät julistamaan evankeliumia entistä tarmokkaammin niille, jotka eivät tunne Kristusta. Jos se sen tekee, se on tehnyt tehtävänsä. Herra armahtakoon meitä! 

Kommentit

Suositut tekstit