Saarna 23. sunnuntai helluntaista
Matt. 6:14-15
Huh huh. Näiden Jeesuksen sanojen jälkeen tuntuu siltä kuin joku olisi pläjäyttänyt kakkosnelosella naamaan. Eteemme asetetaan äärimmäisen kova tai jopa mahdottoman tuntuinen vaatimus, johon pelastuksemme sidotaan ehdolliseksi. Tämä kuulostaa siltä, kuin me itse saisimme aikaan Jumalan anteeksiantamuksen. Ihan niin kuin kävisimme kauppaa Jumalan kanssa, jossa tekemällä jotain hankimme itsellemme anteeksiantamuksen. Näinkö tämä nyt menee? Olemmeko kaikki vuodet opettaneet tästä väärin?
Jeesuksen sanojen ymmärtämiseksi on hyvä tiedostaa, että kuulemamme jakeet ovat heti seuraavana Isä meidän -rukouksen jälkeen. Kohta on siis kokonaan selitystä Isä meidän -rukouksen pyyntöön, jossa pyydämme: ”anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”
Tämä pyyntö on erittäin tärkeä, sillä se on ainoa kohta, jota Herramme selittää rukouksen opettamisen jälkeen. Ehkä pyyntö todellakin on niin epärealistisen ja mahdottoman tuntuinen, että Jeesuksen täytyy ikään kuin vahvistaa, että hän todella tarkoittaa tätä. Meidän on annettava lähimmäisellemme anteeksi ja siitä on kiinni koko meidän omien syntiemme anteeksisaaminen Jumalalta. Nämä ovat valtavia ja pelottavia sanoja. Yhtä aikaa ne vapauttavat ja tuomitsevat meidät.
Sanojen vaikeuden tähden pysähtykäämme tarkemmin miettimään niitä. On hyvä kysyä, mikä muuttuisi, jos poistaisimme pyynnöstä yhden ’kuin’ -sanan ja rukous olisi muodossa: ”anna meille anteeksi meidän syntimme, niin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Tällainen versio tuntuisi meille luonnollisemmalta, siis että annamme anteeksi, koska saamme Jumalalta anteeksi. Siitä huolimatta Jeesus tarkoituksella opetti juuri niin päin, että Jumala antaa anteeksi, kun me annamme anteeksi.
Jos kyse olisi pelkästään kehotuksesta antaa anteeksi sen jälkeen, koska olemme saaneet anteeksi, me olisimme silloin syyttömämpi osapuoli. Me olisimme se, jonka ei tarvitsisi antaa anteeksi muutoin kuin vaihtokaupan seurauksena, jossa maksaisimme Jumalalle takaisin hänen hyviä tekojaan. Mutta tilanne ei ole näin. Me olemme koko ajan velallinen osapuoli. Me olemme syyllisiä ja meidän on jatkuvasti pyydettävä anteeksiantoa. Emme ole tasapuolisessa neuvotteluasemassa Jumalan kanssa.
Ylipäätään koko Isä meidän -rukouksen pyyntö, jota nyt käsittelemme, lähtee siitä olettamuksesta, että maailmassa vallitsee synnin ja syyllisyyden valta. On syyllisyyttä ihmisten edessä ja syyllisyyttä Jumalan edessä. Ihmisten välinen syyllisyys loukkaa totuutta ja rakkautta vastaan ja kohdistuu siksi lopulta Jumalaa vastaan, joka on totuus ja rakkaus.
Siksi on keskeistä, miten me käsittelemme tätä syyllisyyttä ja miten voitamme sen. Meidän luontainen tapamme käsitellä syyllisyyttä on kosto. Annamme samalla mitalla takaisin niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Tästä muodostuu koston kierre, jossa syyllisyys vain kasvaa eikä mitään ulospääsyä ole. Siksi syyllisyyteen ei ole mitään muuta kestävää ratkaisua kuin anteeksianto.
Näin Isä meidän -rukous osoittaa, että anteeksianto ei ole vain uskon alkutaipaleella tapahtuva kertaluontoinen tapahtuma, vaan kristityn päivittäinen rukous. Elämämme on jatkuvaa ja päivittäistä kilvoitusta synnin ja syyllisyyden valtaa vastaan. Joka päivä me teemme syntiä ja lähimmäisemme tekevät syntiä. Joka päivä me loukkaamme toisia ja toiset loukkaavat meitä. Joka päivä tarvitsemme anteeksiantoa ja joudumme antamaan anteeksi.
Tässä kohtaa on kysyttävä, mitä anteeksianto on. Syyllisyys on todellinen voima, joka pitää meitä ihmisiä hallussaan. Jokainen ihminen kokee sen ja tiedostaa sen. Syyllisyys on saanut aikaan tuhoa, joka täytyy korjata. Anteeksiantamus ei voi olla siksi pelkkää sormien läpi katsomista tai asian unohtamista ja jättämistä sikseen.
Julistuksemme ei voi olla vain halpaa armoa, jossa kysymys syyllisyydestä siirretään syrjään ja pois mielistä ja jossa jokainen sitten kelpaa sellaisena kuin on. Sellainen julistus johtaa kristinuskon näivettymiseen ja hylkäämiseen. Se on pohjimmiltaan nihilismiä ja luovuttamista pahan vallan edessä. Sen sijaan syyllisyys on kohdattava ja käsiteltävä. Se on parannettava ja voitettava. Muuten emme ole kiinni todellisuudessa emmekä pääse eteenpäin.
Tämä on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa. Anteeksianto maksaa hintaa. Se ei ole helppoa sille, joka antaa anteeksi. Hänen täytyy voittaa itsessään häntä kohdannut paha. Hänen on ikään kuin poltettava paha pois ja pystyttävä uudistumaan. Se vaatii nöyrtymistä ja itsensä kieltämistä. Tämä johtaa aina rajuun ja repivään sisäiseen taisteluun. Jokaisen anteeksiannon kohdalla ylpeä luontomme on nujerrettava. Jokainen anteeksianto nakertaa meidän loukkaamatonta kunniaamme. Se ei ole meille luontaista, vaan vaatii itsensä alentamista.
Mutta anteeksiantamattomuuskin maksaa. Ilman anteeksiantoa ihminen kovettaa sydämensä ja katkeroituu. Hän menettää yhteytensä Jumalaan kantaessaan vihaa sisällään. Apostoli Johannes kirjoittaa: ”Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt.” (1. Joh. 4:20). Anteeksiantamattomuus ei siis ole kristitylle vaihtoehto.
Anteeksiannon myötä otamme myös toisen, syyllisen, mukaan muutosprosessiin: sisäiseen puhdistautumiseen ja pahan voittamiseen. Mutta juuri tämän vuoksi kohtaamme varsin nopeasti omien voimiemme rajat parantajina ja pahan voittajina. Vastaamme tulee usein ylivoimaista pahuutta, jonka parantajiksi meistä ei ole. Sen sijaan se pyyhkäisee ylitsemme aallon lailla ja vie meidät mukanaan.
Syyllisyyden voittamisella on suuri hinta. Se vaatii meidän koko sydämemme ja elämämme, mutta sekään ei riitä. Jäämme aina vajaaksi. Meissä ei ole voimaa tai kykyä siihen. Tarvitaan joku toinen, joka kykenee voittamaan syyllisyyden taakan. Tarvitaan sijaissovittajaa, joka ottaa maailman syyllisyyden päällensä ja poistaa sen Jumalan edessä. Tarvitaan puhdas uhri, johon meidän syyllisyytemme siirretään ja joka tuhotaan, jotta syyllisyytemme voidaan tuhota. Tarvitaan itseään Jumalaa, joka astuu alas sovittamaan ja kantamaan meidän kaikkien synnit.
Jumala pani syyllisyyden anteeksiantamisen ja ihmisen parantumisen hinnaksi oman Poikansa kuoleman. Vain tämä kaikista arvokkain uhri voi tuoda anteeksiannon maailmaan. Tämän anteeksiannon voima on vielä väkevämpi kuin syyllisyyden kauhea taakka, joka on levittäytynyt yllemme. Siksi se on kaiken anteeksiantamisen perusta.
Anteeksiantamuksen vaatimus on silti todella radikaali vaatimus. Jeesus kehottaa meitä jopa toimimaan ennakoivasti ja antamaan lähimmäiselle anteeksi, vaikka tämä ei tunnustaisikaan syyllisyyttään tai olisi aloitteellisesti pyytämässä anteeksi. Jeesus itse antoi ristillä anteeksi, vaikka kukaan hänelle pahaa tehneistä ei katunut tekojaan, huutaen: ”Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät”. Pilatus, sadanpäälliköt tai ylipapit eivät pyytäneet Jeesukselta anteeksi, mutta silti Jeesus rukoili Jumalaa antamaan heille anteeksi keskellä sitä kärsimystä, jota he hänelle aiheuttivat.
Anteeksiannon huuto, joka ristiltä kaikuu, ei ole heikkojen huuto, vaan väkevä ja mahtava ääni, joka vaatii jumalallista voimaa. Kuka siinä tilanteessa pystyy huutamaan tällaista? Kuka voi niin kieltää itsensä, että pyytää anteeksi niiden puolesta, jotka samaan aikaan ovat tietoisesti tappamassa ja tuhoamassa sinua?
Jeesuksen esimerkki osoittaa, että anteeksiantoa ei koskaan tule pitää heikkouden merkkinä. Päinvastoin todellinen anteeksiantaminen vaatii nöyryyttä ja henkistä voimaa. Vain äärimmäisen vahva ihminen voi niin tehdä. Vain Jumalan voimassa se on mahdollista. Ihminen, joka antaa sydämestään anteeksi, voi toimia niin vain ollessaan Jumalan vaikutuspiirissä. Ihminen, joka kieltäytyy antamasta anteeksi, sulkee itsensä Jumalan vaikutukselta. Siksi saamme Jumalalta anteeksi siinä mitassa, jolla annamme lähimmäisillemme anteeksi. Siksi anteeksianto löytää tiensä vain sellaiseen ihmiseen, joka itsekin antaa anteeksi.
Anteeksiantaminen olisi mahdotonta, jos kyseessä olisi pelkästään meidän omasta voimastamme ja tahdostamme tai jonkinlaisesta ulkoisesta moraalisesta vaatimuksesta, jota meidän olisi oman parhaan kykymme mukaan seurattava. Anteeksianto on mahdollista vain silloin, kun sisimmässämme olemme osallisia Jumalan rakkauteen, laupeuteen ja pyhyyteen. Vain Pyhä Henki voi lopulta tehdä mielemme Jeesuksen mielen kaltaiseksi. Vain silloin voimme antaa toisillemme anteeksi ”niin kuin Jumalakin on antanut meille anteeksi Kristuksen tähden.” (Ef. 4:32).
Rakkaus on jakamaton. Yhtä aikaa se pyytää ja antaa anteeksi. Yhtä aikaa se antaa ja saa anteeksi. Näitä asioita ei voi hajottaa erilleen, vaan kun tulemme sovituksen piiriin, ei jää mitään vaatimuksia mihinkään suuntaan. Kaikki on sovitettu, kaikki on annettu anteeksi, kaikki on täytetty. Kaikki syyllisyys on poistettu. Kaiken on Kristus kantanut ristillä, eikä sinun tarvitse sitä enää sisälläsi kantaa. Saat uskoa täyden rauhan ja vapauden omalle kohdallesi, tässä ja nyt, Kristuksen kalliin sovintoveren tähden.
Vain Kristuksen omana asenteeni voivat muuttua. Kuinka kovia sanoja, vielä kovempia ruoskaniskuja ja kaikkein kovimpia rangaistuksia Jumalan Poika sai kestää minun syntieni vuoksi. Hän ei herjattaessa herjannut takaisin. Mikä sitten on tämä ylpeys ja uhma, että minä, tomu ja tuhka, en kestä vähäisintäkään hieman kovempaa sanaa enkä kärsivällisesti voita lähimmäiseni minuun kohdistamia loukkauksia antamalla anteeksi?
Huh huh. Näiden Jeesuksen sanojen jälkeen tuntuu siltä kuin joku olisi pläjäyttänyt kakkosnelosella naamaan. Eteemme asetetaan äärimmäisen kova tai jopa mahdottoman tuntuinen vaatimus, johon pelastuksemme sidotaan ehdolliseksi. Tämä kuulostaa siltä, kuin me itse saisimme aikaan Jumalan anteeksiantamuksen. Ihan niin kuin kävisimme kauppaa Jumalan kanssa, jossa tekemällä jotain hankimme itsellemme anteeksiantamuksen. Näinkö tämä nyt menee? Olemmeko kaikki vuodet opettaneet tästä väärin?
Jeesuksen sanojen ymmärtämiseksi on hyvä tiedostaa, että kuulemamme jakeet ovat heti seuraavana Isä meidän -rukouksen jälkeen. Kohta on siis kokonaan selitystä Isä meidän -rukouksen pyyntöön, jossa pyydämme: ”anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”
Tämä pyyntö on erittäin tärkeä, sillä se on ainoa kohta, jota Herramme selittää rukouksen opettamisen jälkeen. Ehkä pyyntö todellakin on niin epärealistisen ja mahdottoman tuntuinen, että Jeesuksen täytyy ikään kuin vahvistaa, että hän todella tarkoittaa tätä. Meidän on annettava lähimmäisellemme anteeksi ja siitä on kiinni koko meidän omien syntiemme anteeksisaaminen Jumalalta. Nämä ovat valtavia ja pelottavia sanoja. Yhtä aikaa ne vapauttavat ja tuomitsevat meidät.
Sanojen vaikeuden tähden pysähtykäämme tarkemmin miettimään niitä. On hyvä kysyä, mikä muuttuisi, jos poistaisimme pyynnöstä yhden ’kuin’ -sanan ja rukous olisi muodossa: ”anna meille anteeksi meidän syntimme, niin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Tällainen versio tuntuisi meille luonnollisemmalta, siis että annamme anteeksi, koska saamme Jumalalta anteeksi. Siitä huolimatta Jeesus tarkoituksella opetti juuri niin päin, että Jumala antaa anteeksi, kun me annamme anteeksi.
Jos kyse olisi pelkästään kehotuksesta antaa anteeksi sen jälkeen, koska olemme saaneet anteeksi, me olisimme silloin syyttömämpi osapuoli. Me olisimme se, jonka ei tarvitsisi antaa anteeksi muutoin kuin vaihtokaupan seurauksena, jossa maksaisimme Jumalalle takaisin hänen hyviä tekojaan. Mutta tilanne ei ole näin. Me olemme koko ajan velallinen osapuoli. Me olemme syyllisiä ja meidän on jatkuvasti pyydettävä anteeksiantoa. Emme ole tasapuolisessa neuvotteluasemassa Jumalan kanssa.
Ylipäätään koko Isä meidän -rukouksen pyyntö, jota nyt käsittelemme, lähtee siitä olettamuksesta, että maailmassa vallitsee synnin ja syyllisyyden valta. On syyllisyyttä ihmisten edessä ja syyllisyyttä Jumalan edessä. Ihmisten välinen syyllisyys loukkaa totuutta ja rakkautta vastaan ja kohdistuu siksi lopulta Jumalaa vastaan, joka on totuus ja rakkaus.
Siksi on keskeistä, miten me käsittelemme tätä syyllisyyttä ja miten voitamme sen. Meidän luontainen tapamme käsitellä syyllisyyttä on kosto. Annamme samalla mitalla takaisin niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Tästä muodostuu koston kierre, jossa syyllisyys vain kasvaa eikä mitään ulospääsyä ole. Siksi syyllisyyteen ei ole mitään muuta kestävää ratkaisua kuin anteeksianto.
Näin Isä meidän -rukous osoittaa, että anteeksianto ei ole vain uskon alkutaipaleella tapahtuva kertaluontoinen tapahtuma, vaan kristityn päivittäinen rukous. Elämämme on jatkuvaa ja päivittäistä kilvoitusta synnin ja syyllisyyden valtaa vastaan. Joka päivä me teemme syntiä ja lähimmäisemme tekevät syntiä. Joka päivä me loukkaamme toisia ja toiset loukkaavat meitä. Joka päivä tarvitsemme anteeksiantoa ja joudumme antamaan anteeksi.
Tässä kohtaa on kysyttävä, mitä anteeksianto on. Syyllisyys on todellinen voima, joka pitää meitä ihmisiä hallussaan. Jokainen ihminen kokee sen ja tiedostaa sen. Syyllisyys on saanut aikaan tuhoa, joka täytyy korjata. Anteeksiantamus ei voi olla siksi pelkkää sormien läpi katsomista tai asian unohtamista ja jättämistä sikseen.
Julistuksemme ei voi olla vain halpaa armoa, jossa kysymys syyllisyydestä siirretään syrjään ja pois mielistä ja jossa jokainen sitten kelpaa sellaisena kuin on. Sellainen julistus johtaa kristinuskon näivettymiseen ja hylkäämiseen. Se on pohjimmiltaan nihilismiä ja luovuttamista pahan vallan edessä. Sen sijaan syyllisyys on kohdattava ja käsiteltävä. Se on parannettava ja voitettava. Muuten emme ole kiinni todellisuudessa emmekä pääse eteenpäin.
Tämä on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa. Anteeksianto maksaa hintaa. Se ei ole helppoa sille, joka antaa anteeksi. Hänen täytyy voittaa itsessään häntä kohdannut paha. Hänen on ikään kuin poltettava paha pois ja pystyttävä uudistumaan. Se vaatii nöyrtymistä ja itsensä kieltämistä. Tämä johtaa aina rajuun ja repivään sisäiseen taisteluun. Jokaisen anteeksiannon kohdalla ylpeä luontomme on nujerrettava. Jokainen anteeksianto nakertaa meidän loukkaamatonta kunniaamme. Se ei ole meille luontaista, vaan vaatii itsensä alentamista.
Mutta anteeksiantamattomuuskin maksaa. Ilman anteeksiantoa ihminen kovettaa sydämensä ja katkeroituu. Hän menettää yhteytensä Jumalaan kantaessaan vihaa sisällään. Apostoli Johannes kirjoittaa: ”Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt.” (1. Joh. 4:20). Anteeksiantamattomuus ei siis ole kristitylle vaihtoehto.
Anteeksiannon myötä otamme myös toisen, syyllisen, mukaan muutosprosessiin: sisäiseen puhdistautumiseen ja pahan voittamiseen. Mutta juuri tämän vuoksi kohtaamme varsin nopeasti omien voimiemme rajat parantajina ja pahan voittajina. Vastaamme tulee usein ylivoimaista pahuutta, jonka parantajiksi meistä ei ole. Sen sijaan se pyyhkäisee ylitsemme aallon lailla ja vie meidät mukanaan.
Syyllisyyden voittamisella on suuri hinta. Se vaatii meidän koko sydämemme ja elämämme, mutta sekään ei riitä. Jäämme aina vajaaksi. Meissä ei ole voimaa tai kykyä siihen. Tarvitaan joku toinen, joka kykenee voittamaan syyllisyyden taakan. Tarvitaan sijaissovittajaa, joka ottaa maailman syyllisyyden päällensä ja poistaa sen Jumalan edessä. Tarvitaan puhdas uhri, johon meidän syyllisyytemme siirretään ja joka tuhotaan, jotta syyllisyytemme voidaan tuhota. Tarvitaan itseään Jumalaa, joka astuu alas sovittamaan ja kantamaan meidän kaikkien synnit.
Jumala pani syyllisyyden anteeksiantamisen ja ihmisen parantumisen hinnaksi oman Poikansa kuoleman. Vain tämä kaikista arvokkain uhri voi tuoda anteeksiannon maailmaan. Tämän anteeksiannon voima on vielä väkevämpi kuin syyllisyyden kauhea taakka, joka on levittäytynyt yllemme. Siksi se on kaiken anteeksiantamisen perusta.
Anteeksiantamuksen vaatimus on silti todella radikaali vaatimus. Jeesus kehottaa meitä jopa toimimaan ennakoivasti ja antamaan lähimmäiselle anteeksi, vaikka tämä ei tunnustaisikaan syyllisyyttään tai olisi aloitteellisesti pyytämässä anteeksi. Jeesus itse antoi ristillä anteeksi, vaikka kukaan hänelle pahaa tehneistä ei katunut tekojaan, huutaen: ”Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät”. Pilatus, sadanpäälliköt tai ylipapit eivät pyytäneet Jeesukselta anteeksi, mutta silti Jeesus rukoili Jumalaa antamaan heille anteeksi keskellä sitä kärsimystä, jota he hänelle aiheuttivat.
Anteeksiannon huuto, joka ristiltä kaikuu, ei ole heikkojen huuto, vaan väkevä ja mahtava ääni, joka vaatii jumalallista voimaa. Kuka siinä tilanteessa pystyy huutamaan tällaista? Kuka voi niin kieltää itsensä, että pyytää anteeksi niiden puolesta, jotka samaan aikaan ovat tietoisesti tappamassa ja tuhoamassa sinua?
Jeesuksen esimerkki osoittaa, että anteeksiantoa ei koskaan tule pitää heikkouden merkkinä. Päinvastoin todellinen anteeksiantaminen vaatii nöyryyttä ja henkistä voimaa. Vain äärimmäisen vahva ihminen voi niin tehdä. Vain Jumalan voimassa se on mahdollista. Ihminen, joka antaa sydämestään anteeksi, voi toimia niin vain ollessaan Jumalan vaikutuspiirissä. Ihminen, joka kieltäytyy antamasta anteeksi, sulkee itsensä Jumalan vaikutukselta. Siksi saamme Jumalalta anteeksi siinä mitassa, jolla annamme lähimmäisillemme anteeksi. Siksi anteeksianto löytää tiensä vain sellaiseen ihmiseen, joka itsekin antaa anteeksi.
Anteeksiantaminen olisi mahdotonta, jos kyseessä olisi pelkästään meidän omasta voimastamme ja tahdostamme tai jonkinlaisesta ulkoisesta moraalisesta vaatimuksesta, jota meidän olisi oman parhaan kykymme mukaan seurattava. Anteeksianto on mahdollista vain silloin, kun sisimmässämme olemme osallisia Jumalan rakkauteen, laupeuteen ja pyhyyteen. Vain Pyhä Henki voi lopulta tehdä mielemme Jeesuksen mielen kaltaiseksi. Vain silloin voimme antaa toisillemme anteeksi ”niin kuin Jumalakin on antanut meille anteeksi Kristuksen tähden.” (Ef. 4:32).
Rakkaus on jakamaton. Yhtä aikaa se pyytää ja antaa anteeksi. Yhtä aikaa se antaa ja saa anteeksi. Näitä asioita ei voi hajottaa erilleen, vaan kun tulemme sovituksen piiriin, ei jää mitään vaatimuksia mihinkään suuntaan. Kaikki on sovitettu, kaikki on annettu anteeksi, kaikki on täytetty. Kaikki syyllisyys on poistettu. Kaiken on Kristus kantanut ristillä, eikä sinun tarvitse sitä enää sisälläsi kantaa. Saat uskoa täyden rauhan ja vapauden omalle kohdallesi, tässä ja nyt, Kristuksen kalliin sovintoveren tähden.
Vain Kristuksen omana asenteeni voivat muuttua. Kuinka kovia sanoja, vielä kovempia ruoskaniskuja ja kaikkein kovimpia rangaistuksia Jumalan Poika sai kestää minun syntieni vuoksi. Hän ei herjattaessa herjannut takaisin. Mikä sitten on tämä ylpeys ja uhma, että minä, tomu ja tuhka, en kestä vähäisintäkään hieman kovempaa sanaa enkä kärsivällisesti voita lähimmäiseni minuun kohdistamia loukkauksia antamalla anteeksi?
Kommentit
Lähetä kommentti