Saarna Kynttilänpäivä
2. Kor. 3:18-4:6
Kirkkain näkemämme asia on tietenkin aurinko. Sen valo on niin voimakas, että siihen suoraan katsominen polttaa. Tarvitset vahvat aurinkolasit tai sinun täytyy muuten peittää kasvosi kestääksesi sen kirkkauden. Tänään kerron teille valosta, joka on vielä häikäisevämpi. Puhumme Jumalan kirkkaudesta – luomattomasta valosta, joka ylittää kaiken inhimillisen käsityskyvyn. Hämmästyttävää kyllä, Paavalin mukaan me voimme katsoa tätä kirkkautta kasvot peittämättöminä. Miten se on mahdollista?
Heprean kielessä sana kabod tarkoittaa jonkun asian painoa, merkitystä tai arvokkuutta, mutta sillä usein ilmaistaan myös kunniaa, loistoa ja komeutta. Se kertoo Jumalan olemuksen äärettömästä arvokkuudesta ja pyhyydestä. Tämä keskeinen käsite esiintyy läpi koko Raamatun puhuttaessa Jumalan kunniasta tai kirkkaudesta. Usein se on meidän käännöksessämme kirkkauden sijaan käännetty kunniaksi. Se viittaa Jumalan olemuksen painavuuteen – hänen pyhyytensä ja herruutensa äärettömyyteen.
Jumalan nimi ja hänen persoonansa on kirkkauden ja kunnian leimaama. Jumala ilmaisee kirkkautensa koko luomakunnassa ja sen kaikissa ilmiöissä ja toiminnassa. Esimerkiksi psalmissa 19 sanotaan: ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan.” Jumalan kirkkaus tulee ilmi siis koko maailmankaikkeudessa.
Maailmankaikkeuden mahtavuuden lisäksi Jumalan kirkkaus on Jumalan konkreettisen läsnäolon merkki. Jumalan kirkkaus liittyy hänen näkyvään läsnäoloonsa kansansa parissa. Jumala on Israelin kunnia ja kirkkaus. Jumala ilmaisee kirkkautensa liittoa tehdessään ja useaan kertaan erämaavaelluksen aikana. Jumalan kirkkaus asettuu lepäämään ilmestysmajan ylle. Jumalan kirkkaus näkyy ilmestysmajan, temppelin ja liitonarkun yhteydessä loistavana valona. Se ilmestyy usein pilvipatsaassa, pilvessä tai savussa. Kirkkaudellaan hän sinetöi pappien tehtävät ja jumalanpalvelusmenot ja lopulta asettuu asumaan Salomon temppeliin.
Silti Jumalan kirkkaus pysyy kaikelle luodulle salaisuutena. Vaikka Mooses pyysi nähdä Herran kunnian, Jumala kieltäytyi siitä sanoen: ”Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon.” Jumalan pyhyys on niin valtavaa, että syntinen ihminen ei voi kestää sitä. Kuvaava esimerkki on, että kun Jerusalemin temppeli vihittiin käyttöön, kerrotaan seuraavasti: ”Kun Salomo oli päättänyt rukouksena, taivaasta iski tuli, joka söi polttouhrin ja teurasuhrit, ja Herran kirkkaus täytti temppelin. Papit eivät voineet mennä temppeliin, sillä se oli täynnä Herran kirkkautta”. (2. Aik. 7:1-2)
Kun ymmärrämme tämän Vanhan testamentin taustan, huomaamme, että meillä on tänään käsissämme varsin hurja teksti. Paavali toteaa, että me katselemme kasvot peittämättöminä Herran kirkkautta kuin kuvastimesta. Tässä kannattaa pysähtyä ja miettiä, minkälainen pommi tämä lause oli juutalaistaustaisille kristityille, jotka tiesivät kaiken sen, mitä tuossa juuri sanoin.
Paavali viittaa tässä Moosekseen, joka joutui peittämään kasvonsa, koska kansa ei voinut kestää sitä kirkkautta, joka loisti hänen kasvoiltaan sen jälkeen, kun hän oli kohdannut Jumalan. Se oli kuitenkin väliaikaista ja hiipuvaa kirkkautta. Siten tämä teksti puhuu myös vanhan ja uuden liiton suhteesta. Vanhassa liitossa Jumalan kirkkaus oli ikään kuin peitettynä. Laki, uhrit ja esikuvat eivät vielä kokonaisuudessaan paljastaneet Jumalan täyttä kirkkautta.
Kristuksessa tämä peite otetaan pois. Katselemme kasvot peittelemättöminä Jumalan täyttä kirkkautta. Temppelin esirippu ei enää erota meitä kaikkein pyhimmässä majailevasta Jumalan kirkkaudesta. Niin kuin Paavali tässä kirjoittaa: Jumalan kirkkaus opitaan tuntemaan ja se säteilee valoaan Kristuksen kasvoilta.
Kun katselemme Kristusta, näemme Jumalan tosi kirkkauden. Kristus on Jumalan kasvot, joiden kautta Jumalan olemus ja pelastussuunnitelma paljastuvat ihmisille. Siten evankeliumi on pohjimmiltaan Kristuksen persoonan tuntemista ja hänen kasvojensa katselemista. Kyse on vapahtajan henkilökohtaisesta kohtaamisesta. Siinä kohtaamisessa tulemme tekemisiin Jumalan kirkkauden kanssa.
Samalla tavoin Johannes kirjoittaa evankeliumissaan: "Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta." (Joh. 1:14) Näin siis Uusi testamentti tekee selväksi, että Kristus on Jumalan kirkkauden fyysinen ilmentymä maailmassa. Kun katselemme Kristusta, katselemme Jumalan kirkkautta: samaa kirkkautta, joka Vanhassa testamentissa valaisi Mooseksen kasvot, samaa kirkkautta, joka peitti Siinain vuoren lain antamisen hetkellä, samaa kirkkautta, joka asettui Jerusalemin temppeliin asumaan.
Tämä Jumalan kirkkaus on Jumalan luomistöistä ensimmäinen. Ensimmäinen asia, jonka Jumala Raamatussa sanoo, on tulkoon valo. Maailmankaikkeuden ensimmäisenä päivänä Jumala luo valon. Valo on siis ensimmäinen Jumalan töistä, ilman sitä kaikki olisi pimeyttä ja kaaosta. Tässä ei tarkoiteta aurinkoa tai muita taivaankappaleita, jotka säteilevät valoaan ja mahdollistavat ihmisen näköaistin toiminnan. Nehän luodaan vasta myöhemmin. Ensimmäisenä luodaan itse valo. Valo on Raamatussa aina symboli elämälle, pelastukselle, käskyille ja Jumalan läsnäololle. Näemme siis, että tässä on viittaus pelastukseen ja evankeliumiin.
Paavali ymmärtää tämän nimenomaan näin, kun hän tässä kirjoittaa: ”Jumala, joka sanoi: ”tulkoon pimeyteen valo”, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan ja se levittää valoaan.” (2. Kor. 4:6) Paavali siis yhdistää luomisen ensimmäisen päivän ja Kristuksen tuntemisen toisiinsa. Ensimmäisenä kaikista luomistöistään Jumala valmistaa pelastuksen. Se on prioriteettilistalla ykkösenä ja valmiina ennen ihmisen tai minkään muun luomista.
Jumalan toiminta tuo hengellisen ymmärryksen ja kirkkauden ihmisen sisimpään. Valo, josta Paavali puhuu, on nimenomaan Kristuksen tunteminen, Hänen kirkkaudestaan osalliseksi tuleminen. Ihmisen uskoon tuleminen tai uudestisyntyminen on näin valtava tapahtuma. Se on verrattavissa luomakunnan synnyn ihmeeseen. Silloin pimeys muuttuu valkeudeksi. Epäuskon pimeys väistyy, kun Jumala sytyttää totuuden valon sydämessä. Näin siis luomiskertomus itsessään on kuva siitä, mitä sisällämme tapahtuu tullessamme Jumalan yhteyteen. Silloin Jumalan valtava luomisvoima voittaa ihmisten sokeuden ja tämän maailman ruhtinaan eksytykset. Se tuo ihmisiä pimeydestä valoon ja tekee heistä Jumalan kirkkauden kaltaisia.
Tässä onkin tärkeä huomata, että emme ainoastaan katsele Jumalan kirkkautta, vaan katselemme sitä kuin kuvastimesta niin kuin Paavali kirjoittaa. Alkutekstin sanan voisi kääntää katselemiseksi peilistä tai jopa heijastamiseksi peilistä. Kun katsomme Kristusta, me samalla peilaamme hänen kirkkauttaan myös muille. Jumalan kirkkaus tarttuu meidän kasvoillemme samalla tavoin kuin se tarttui Mooseksen kasvoille. Siitä se välittyy eteenpäin. Siksi Paavali sanoo, että muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen.
Kun mietiskelemme ja katselemme lunastajamme loistavia kasvoja, me muutumme samankaltaisiksi hänen kanssaan. Seura tekee kaltaisekseen. Meidän sisintämme muokkaavat ne henkilöt, joiden kanssa olemme tekemisissä, ja ne kohteet, joita katselemme ihaillen. Me muutumme sen kaltaisiksi, mitä sydämessämme vaalimme. Tulet sellaiseksi, mitä sinä rakastat ja arvostat. Jos korkeimmat arvostuksen kohteemme ovat tässä maailmassa, silloin tulemme tämän maailman kaltaiseksi. Jos täytämme mielemme erilaisilla turhuuksilla, ne alkavat himmentää uskomme kirkkautta.
Silti sama periaate toimii myös päinvastoin. Kun säännöllisesti tutkistelemme Jumalan sanaa, kun rukoilemme ja vietämme aikaa Herran kasvojen edessä, kun otamme hänet vastaan ehtoollisen sakramentissa, Pyhä Henki alkaa muovata meitä Kristuksen kaltaisiksi. Aivan kuten Mooseksen kasvot loistivat hänen oltuaan Herran vuorella, niin mekin alamme heijastaa Kristuksen kirkkautta, kun elämme läheisessä yhteydessä Häneen.
Meidän on siis tarkoitus heijastaa Kristuksen kirkkautta. Mutta emme voi heijastaa sitä, jos evankeliumin edessä on peite. Me ihmisethän olemme mestareita rakentamaan kaikenlaisia peitteitä ja esteitä itsemme ja Jumalan väliin. On epäuskoa, kovia sydämiä, pelkoa, ylpeyttä ja väärinkäsityksiä Jumalasta. Lisäksi myös tämän maailman jumala eli paholainen pyrkii sokeuttamaan ja eksyttämään ihmisiä.
Jos evankeliumi vaikuttaa jollekin peitellyltä tai piilotetulta, ongelma ei ole evankeliumissa, vaan ihmisissä, jotka eivät suostu vastaanottamaan sen valoa. Niin kuin Paavali toteaa: ”Jos meidän julistamamme evankeliumi on peitossa, se on peitossa niiltä, jotka joutuvat kadotukseen.” Monet eivät näe evankeliumin kirkkautta, koska he hylkäävät sen omasta tahdostaan ja epäuskonsa vuoksi. Evankeliumi kuitenkin itsessään on loistava ja kirkas. Se valaisee jokaista ihmistä ja kutsuu kaikkia katsomaan Jumalan kirkkautta.
Siksi myös meidän, jotka julistamme ja jaamme evankeliumia, on oltava rehellisiä ja avoimia sen kanssa. Meidän asenteemme pitää olla sama kuin Paavalilla: ”olemme hylänneet kaiken salakähmäisen, emme toimi petollisesti emmekä vääristele Jumalan sanaa.” Meidän tehtävämme on siis Pyhän Hengen voimassa purkaa niitä esteitä ja peittoja Jumalan kirkkauden tieltä, joita ihmiset ovat rakentaneet itselleen. Evankeliumi on kirkkain mahdollinen sanoma, sillä siinä Kristuksen valo loistaa. Älkäämme siis peittäkö tai hämärtäkö sitä vaikenemalla siitä tai muokkaamalla sitä omien mieltymystemme mukaan. Se on tuotava niin selkeästi esiin, että Jumalan kirkkaudesta ei jää mitään epäselvyyttä. Vain sillä tavoin ihmiset voivat katsella Jumalan kirkkautta ilman verhoja ja esteitä. Sillä tavoin Jumalan kirkkaus levittää valoaan.
Ilmestyskirjassa meille aukeaa upea näky siitä, kuinka lopulta Jumalan kirkkaus täyttää kaiken. Kaikki pimeys, synti ja epäusko ovat väistyneet, ja Kristuksen kirkkaus säteilee täydellisesti uuden luomakunnan keskellä. Silloin emme tarvitse enää mitään muuta valoa. Siellä sanotaan: ”Kaupunki ei myöskään tarvitse valokseen aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppuna on Karitsa. Kansat kulkevat sen valossa, ja maailman kuninkaat tuovat sinne mahtinsa kaiken loiston.” (Ilm. 21:23-24)
Kirkkain näkemämme asia on tietenkin aurinko. Sen valo on niin voimakas, että siihen suoraan katsominen polttaa. Tarvitset vahvat aurinkolasit tai sinun täytyy muuten peittää kasvosi kestääksesi sen kirkkauden. Tänään kerron teille valosta, joka on vielä häikäisevämpi. Puhumme Jumalan kirkkaudesta – luomattomasta valosta, joka ylittää kaiken inhimillisen käsityskyvyn. Hämmästyttävää kyllä, Paavalin mukaan me voimme katsoa tätä kirkkautta kasvot peittämättöminä. Miten se on mahdollista?
Heprean kielessä sana kabod tarkoittaa jonkun asian painoa, merkitystä tai arvokkuutta, mutta sillä usein ilmaistaan myös kunniaa, loistoa ja komeutta. Se kertoo Jumalan olemuksen äärettömästä arvokkuudesta ja pyhyydestä. Tämä keskeinen käsite esiintyy läpi koko Raamatun puhuttaessa Jumalan kunniasta tai kirkkaudesta. Usein se on meidän käännöksessämme kirkkauden sijaan käännetty kunniaksi. Se viittaa Jumalan olemuksen painavuuteen – hänen pyhyytensä ja herruutensa äärettömyyteen.
Jumalan nimi ja hänen persoonansa on kirkkauden ja kunnian leimaama. Jumala ilmaisee kirkkautensa koko luomakunnassa ja sen kaikissa ilmiöissä ja toiminnassa. Esimerkiksi psalmissa 19 sanotaan: ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan.” Jumalan kirkkaus tulee ilmi siis koko maailmankaikkeudessa.
Maailmankaikkeuden mahtavuuden lisäksi Jumalan kirkkaus on Jumalan konkreettisen läsnäolon merkki. Jumalan kirkkaus liittyy hänen näkyvään läsnäoloonsa kansansa parissa. Jumala on Israelin kunnia ja kirkkaus. Jumala ilmaisee kirkkautensa liittoa tehdessään ja useaan kertaan erämaavaelluksen aikana. Jumalan kirkkaus asettuu lepäämään ilmestysmajan ylle. Jumalan kirkkaus näkyy ilmestysmajan, temppelin ja liitonarkun yhteydessä loistavana valona. Se ilmestyy usein pilvipatsaassa, pilvessä tai savussa. Kirkkaudellaan hän sinetöi pappien tehtävät ja jumalanpalvelusmenot ja lopulta asettuu asumaan Salomon temppeliin.
Silti Jumalan kirkkaus pysyy kaikelle luodulle salaisuutena. Vaikka Mooses pyysi nähdä Herran kunnian, Jumala kieltäytyi siitä sanoen: ”Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon.” Jumalan pyhyys on niin valtavaa, että syntinen ihminen ei voi kestää sitä. Kuvaava esimerkki on, että kun Jerusalemin temppeli vihittiin käyttöön, kerrotaan seuraavasti: ”Kun Salomo oli päättänyt rukouksena, taivaasta iski tuli, joka söi polttouhrin ja teurasuhrit, ja Herran kirkkaus täytti temppelin. Papit eivät voineet mennä temppeliin, sillä se oli täynnä Herran kirkkautta”. (2. Aik. 7:1-2)
Kun ymmärrämme tämän Vanhan testamentin taustan, huomaamme, että meillä on tänään käsissämme varsin hurja teksti. Paavali toteaa, että me katselemme kasvot peittämättöminä Herran kirkkautta kuin kuvastimesta. Tässä kannattaa pysähtyä ja miettiä, minkälainen pommi tämä lause oli juutalaistaustaisille kristityille, jotka tiesivät kaiken sen, mitä tuossa juuri sanoin.
Paavali viittaa tässä Moosekseen, joka joutui peittämään kasvonsa, koska kansa ei voinut kestää sitä kirkkautta, joka loisti hänen kasvoiltaan sen jälkeen, kun hän oli kohdannut Jumalan. Se oli kuitenkin väliaikaista ja hiipuvaa kirkkautta. Siten tämä teksti puhuu myös vanhan ja uuden liiton suhteesta. Vanhassa liitossa Jumalan kirkkaus oli ikään kuin peitettynä. Laki, uhrit ja esikuvat eivät vielä kokonaisuudessaan paljastaneet Jumalan täyttä kirkkautta.
Kristuksessa tämä peite otetaan pois. Katselemme kasvot peittelemättöminä Jumalan täyttä kirkkautta. Temppelin esirippu ei enää erota meitä kaikkein pyhimmässä majailevasta Jumalan kirkkaudesta. Niin kuin Paavali tässä kirjoittaa: Jumalan kirkkaus opitaan tuntemaan ja se säteilee valoaan Kristuksen kasvoilta.
Kun katselemme Kristusta, näemme Jumalan tosi kirkkauden. Kristus on Jumalan kasvot, joiden kautta Jumalan olemus ja pelastussuunnitelma paljastuvat ihmisille. Siten evankeliumi on pohjimmiltaan Kristuksen persoonan tuntemista ja hänen kasvojensa katselemista. Kyse on vapahtajan henkilökohtaisesta kohtaamisesta. Siinä kohtaamisessa tulemme tekemisiin Jumalan kirkkauden kanssa.
Samalla tavoin Johannes kirjoittaa evankeliumissaan: "Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta." (Joh. 1:14) Näin siis Uusi testamentti tekee selväksi, että Kristus on Jumalan kirkkauden fyysinen ilmentymä maailmassa. Kun katselemme Kristusta, katselemme Jumalan kirkkautta: samaa kirkkautta, joka Vanhassa testamentissa valaisi Mooseksen kasvot, samaa kirkkautta, joka peitti Siinain vuoren lain antamisen hetkellä, samaa kirkkautta, joka asettui Jerusalemin temppeliin asumaan.
Tämä Jumalan kirkkaus on Jumalan luomistöistä ensimmäinen. Ensimmäinen asia, jonka Jumala Raamatussa sanoo, on tulkoon valo. Maailmankaikkeuden ensimmäisenä päivänä Jumala luo valon. Valo on siis ensimmäinen Jumalan töistä, ilman sitä kaikki olisi pimeyttä ja kaaosta. Tässä ei tarkoiteta aurinkoa tai muita taivaankappaleita, jotka säteilevät valoaan ja mahdollistavat ihmisen näköaistin toiminnan. Nehän luodaan vasta myöhemmin. Ensimmäisenä luodaan itse valo. Valo on Raamatussa aina symboli elämälle, pelastukselle, käskyille ja Jumalan läsnäololle. Näemme siis, että tässä on viittaus pelastukseen ja evankeliumiin.
Paavali ymmärtää tämän nimenomaan näin, kun hän tässä kirjoittaa: ”Jumala, joka sanoi: ”tulkoon pimeyteen valo”, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan ja se levittää valoaan.” (2. Kor. 4:6) Paavali siis yhdistää luomisen ensimmäisen päivän ja Kristuksen tuntemisen toisiinsa. Ensimmäisenä kaikista luomistöistään Jumala valmistaa pelastuksen. Se on prioriteettilistalla ykkösenä ja valmiina ennen ihmisen tai minkään muun luomista.
Jumalan toiminta tuo hengellisen ymmärryksen ja kirkkauden ihmisen sisimpään. Valo, josta Paavali puhuu, on nimenomaan Kristuksen tunteminen, Hänen kirkkaudestaan osalliseksi tuleminen. Ihmisen uskoon tuleminen tai uudestisyntyminen on näin valtava tapahtuma. Se on verrattavissa luomakunnan synnyn ihmeeseen. Silloin pimeys muuttuu valkeudeksi. Epäuskon pimeys väistyy, kun Jumala sytyttää totuuden valon sydämessä. Näin siis luomiskertomus itsessään on kuva siitä, mitä sisällämme tapahtuu tullessamme Jumalan yhteyteen. Silloin Jumalan valtava luomisvoima voittaa ihmisten sokeuden ja tämän maailman ruhtinaan eksytykset. Se tuo ihmisiä pimeydestä valoon ja tekee heistä Jumalan kirkkauden kaltaisia.
Tässä onkin tärkeä huomata, että emme ainoastaan katsele Jumalan kirkkautta, vaan katselemme sitä kuin kuvastimesta niin kuin Paavali kirjoittaa. Alkutekstin sanan voisi kääntää katselemiseksi peilistä tai jopa heijastamiseksi peilistä. Kun katsomme Kristusta, me samalla peilaamme hänen kirkkauttaan myös muille. Jumalan kirkkaus tarttuu meidän kasvoillemme samalla tavoin kuin se tarttui Mooseksen kasvoille. Siitä se välittyy eteenpäin. Siksi Paavali sanoo, että muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen.
Kun mietiskelemme ja katselemme lunastajamme loistavia kasvoja, me muutumme samankaltaisiksi hänen kanssaan. Seura tekee kaltaisekseen. Meidän sisintämme muokkaavat ne henkilöt, joiden kanssa olemme tekemisissä, ja ne kohteet, joita katselemme ihaillen. Me muutumme sen kaltaisiksi, mitä sydämessämme vaalimme. Tulet sellaiseksi, mitä sinä rakastat ja arvostat. Jos korkeimmat arvostuksen kohteemme ovat tässä maailmassa, silloin tulemme tämän maailman kaltaiseksi. Jos täytämme mielemme erilaisilla turhuuksilla, ne alkavat himmentää uskomme kirkkautta.
Silti sama periaate toimii myös päinvastoin. Kun säännöllisesti tutkistelemme Jumalan sanaa, kun rukoilemme ja vietämme aikaa Herran kasvojen edessä, kun otamme hänet vastaan ehtoollisen sakramentissa, Pyhä Henki alkaa muovata meitä Kristuksen kaltaisiksi. Aivan kuten Mooseksen kasvot loistivat hänen oltuaan Herran vuorella, niin mekin alamme heijastaa Kristuksen kirkkautta, kun elämme läheisessä yhteydessä Häneen.
Meidän on siis tarkoitus heijastaa Kristuksen kirkkautta. Mutta emme voi heijastaa sitä, jos evankeliumin edessä on peite. Me ihmisethän olemme mestareita rakentamaan kaikenlaisia peitteitä ja esteitä itsemme ja Jumalan väliin. On epäuskoa, kovia sydämiä, pelkoa, ylpeyttä ja väärinkäsityksiä Jumalasta. Lisäksi myös tämän maailman jumala eli paholainen pyrkii sokeuttamaan ja eksyttämään ihmisiä.
Jos evankeliumi vaikuttaa jollekin peitellyltä tai piilotetulta, ongelma ei ole evankeliumissa, vaan ihmisissä, jotka eivät suostu vastaanottamaan sen valoa. Niin kuin Paavali toteaa: ”Jos meidän julistamamme evankeliumi on peitossa, se on peitossa niiltä, jotka joutuvat kadotukseen.” Monet eivät näe evankeliumin kirkkautta, koska he hylkäävät sen omasta tahdostaan ja epäuskonsa vuoksi. Evankeliumi kuitenkin itsessään on loistava ja kirkas. Se valaisee jokaista ihmistä ja kutsuu kaikkia katsomaan Jumalan kirkkautta.
Siksi myös meidän, jotka julistamme ja jaamme evankeliumia, on oltava rehellisiä ja avoimia sen kanssa. Meidän asenteemme pitää olla sama kuin Paavalilla: ”olemme hylänneet kaiken salakähmäisen, emme toimi petollisesti emmekä vääristele Jumalan sanaa.” Meidän tehtävämme on siis Pyhän Hengen voimassa purkaa niitä esteitä ja peittoja Jumalan kirkkauden tieltä, joita ihmiset ovat rakentaneet itselleen. Evankeliumi on kirkkain mahdollinen sanoma, sillä siinä Kristuksen valo loistaa. Älkäämme siis peittäkö tai hämärtäkö sitä vaikenemalla siitä tai muokkaamalla sitä omien mieltymystemme mukaan. Se on tuotava niin selkeästi esiin, että Jumalan kirkkaudesta ei jää mitään epäselvyyttä. Vain sillä tavoin ihmiset voivat katsella Jumalan kirkkautta ilman verhoja ja esteitä. Sillä tavoin Jumalan kirkkaus levittää valoaan.
Ilmestyskirjassa meille aukeaa upea näky siitä, kuinka lopulta Jumalan kirkkaus täyttää kaiken. Kaikki pimeys, synti ja epäusko ovat väistyneet, ja Kristuksen kirkkaus säteilee täydellisesti uuden luomakunnan keskellä. Silloin emme tarvitse enää mitään muuta valoa. Siellä sanotaan: ”Kaupunki ei myöskään tarvitse valokseen aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppuna on Karitsa. Kansat kulkevat sen valossa, ja maailman kuninkaat tuovat sinne mahtinsa kaiken loiston.” (Ilm. 21:23-24)
Kommentit
Lähetä kommentti