Saarna 14. sunnuntai helluntaista
Luuk. 10:25–37
Lähimmäisen rakastaminen on asia, jota tänä päivänä tykätään pitää esillä. Moni puhuu siitä jonkinlaisena kristinuskon ytimenä ja keskuksena. Evankelisluterilaisessa kirkossa se usein nostetaan ensimmäisenä esiin, kun puhutaan kristinuskon sanomasta. Ajatellaan, että se on nyt sellainen helppo ja hyvä asia, jota ainakin kannattaa mainostaa ja josta kaikki voivat olla samaa mieltä.
Mutta kun jostakin tulee liian helppoa, liian yleisesti hyväksyttyä, se menettää usein syvyytensä ja totuutensa.
Maallistuneessa maailmassa moraalista onkin usein tullut eräänlaista oman aseman nostatusta. On hyväksi kuulua niihin ihmisiin, joita pidetään hyvinä ja jotka ajattelevat niin kuin hyvinä pidettyjen ihmisten kuuluu ajatella. Tällöin ei enää kysytä, mikä on totta ja oikeaa, vaan mikä näyttää ulospäin mahdollisimman hyvältä ja mikä on yhtäpitävää keskimääräisen vallassa olevan ajattelutavan kanssa.
Hyvin keskeinen nykyajan moraalinen vaatimus on siis tietty ulkokultaisuus. Sinun täytyy ylläpitää hyvän ihmisten mainettasi hyväksymällä poliittisesti korrekteja moraalikäsityksiä ja olemalla julkisesti niiden puolella. Yksityiselämässäsi saat sitten toimia lähes miten haluat.
Tämän päivän maailmassa pitää siis olla milloin minkäkin jalolta kuulostavan asian puolella, jotta saa hyvän ihmisen maineen. Poliitikot ratsastavat näillä asioilla ja me tavalliset ihmiset ehkä parantelemme julkisuuskuvaamme näkyvillä tykkäyksillä jalolta kuulostaviin asioihin sosiaalisessa mediassa.
Tämä ulkokultaisuus ui helposti myös meidän käsitykseemme lähimmäisen rakastamisesta. Siitäkin on tullut juuri tällainen ulkokultainen vaatimus, joka sopii itseään kiillottavalle nykyihmiselle. Siitä tulee siis helposti sellainen pinnallinen asia, jolla on helppo ratsastaa ja todeta, että minä nyt ainakin olen lähimmäisen rakkauden puolella.
Mutta katsokaamme tosissamme: mitä lähimmäisen rakastaminen todella on? Se on kaikkea muuta kuin helppo asia. Se on kaikkea muuta kuin sellainen asia, jolla voimme kiillottaa omaa pintaamme.
Kristillinen rakkaus lähtee aina läheltä liikkeelle. Tämä on sen erityisyys, sen suuruus ja samalla sen mahdoton vaikeus. Rakkautta opetellaan ja sitä koetellaan juuri lähellä olevien ihmisten kanssa.
Siksi lähimmäisenrakkauden ensimmäinen testi on perhe, jossa olemme kaikista lähimpien ihmisten kanssa tekemisissä. Ehkä tässä on juuri syy, miksi kristityt puhuvat tänään niin paljon perhe- ja seksuaalietiikasta ja miksi perhettä vastaan niin kovasti hyökätään. Perheessä lähimmäisenrakkaus punnitaan. Jos haluat rakastaa lähimmäistä, aloita omasta perheestäsi. Jos taas haluta tuhota lähimmäisenrakkauden, tuhoa rakastavat, kestävät ja hyvinvoivat perheet.
Oma perhe näyttää meille myös sen kuinka vaikeaa lähimmäisen rakastaminen on. Kuinka voimme oikeasti rakastaa ketään ihmistä, jos emme kunnolla pysty rakastamaan edes omia vanhempiamme, aviopuolisoamme tai lapsiamme?
Ehkä juuri siksi maallistunut yhteiskunta puhuu lähimmäisenrakkauden sijaan mieluummin maailman parantamisesta tai rakkaudesta mahdollisimman yleisellä ja abstraktilla tasolla. Se pyrkii häivyttämään todellisen rakkauden vaatimuksen yleispätevien ja hyvältä kuulostavien periaatteiden savuverhoon.
Tälle ylevien periaatteiden korostamiselle on nimikin: moraaliposeeraus tai hyvesignalointi. Moraaliposeeraaja nostaa jonkun hyvänä pidetyn asian puolesta peukkua ja on julkisesti oikein näkyvästi sen puolella saadakseen hyvän ihmisen maineen, vaikka tuo asia ei vaikuta hänen konkreettisiin valintoihinsa tai arkiseen elämäänsä mitenkään. Tietenkin on helppo taistella ylevien periaatteiden puolesta, kun se ei vaadi itseltä mitään, mutta se ei vielä ole rakkautta.
Todellinen rakkaus on vaativaa. Se maksaa meille jotakin. Tässäkin vertauksessa laupias samarialainen, joka siis esitellään meille lähimmäisenrakkauden esikuvana, maksaa ryöstetyn miehen majoituksen ja kuljettaa hänet omalla ajallaan majataloon. Hän joutuu luopumaan jostakin omastaan toisen hyväksi. Kyllä hänelläkin varmasti oli tärkeä asia, jota varten hän matkusti, mutta se jäi häneltä nyt kesken lähimmäisen vuoksi.
Apostoli Johannes kirjoittaa, että siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme (1. Joh. 3:16). Rakkauden kaikista suurin muoto on siis itsensä uhraaminen toisen puolesta. Näin todellinen rakkaus vie meitä tekemään uhrauksia lähimmäisemme puolesta. Kärsimys on rakkauden hinta. Tältä pohjalta hyvesignalointi paljastuu eräänlaiseksi antirakkaudeksi, joka esittää rakastavansa, mutta ei uhraa mitään. Sillä on rakkauden ulkokuori, mutta pohjimmiltaan se vain ruokkii ihmisen omahyväisyyttä ja ylpeyttä.
On siis todellinen vaara, että teemme jostakin abstraktista periaatteesta korkeimman hyvän, jonka vuoksi lähimmäisen hätä unohtuu. Ajattelemme, että tämä periaate on vielä tärkeämpi kuin tuo ihminen, joka tarvitsee apuani. Näin myös pappi ja leeviläinen toimivat. He ohittavat haavoittuneen, koska heillä oli omasta mielestään tärkeämpiä asioita.
Heillä molemmilla oli varmasti todella tärkeitä uskonnollisia velvollisuuksia temppelissä, joihin heidän oli kiirehdittävä. Saattoipa olla niinkin, että pappi ei uskaltanut mennä lähelle kärsivää, koska ei voinut olla varma oliko hän jo kuollut. Kuolleen koskeminen olisi nimittäin tehnyt hänestä epäpuhtaan ja kelvottoman palvelemaan temppelissä. Hänelle siis temppeli oli tärkeämpi kuin kärsivä lähimmäinen. Näin Jeesus varoittaa: jopa uskonnosta voi tulla sellainen abstrakti periaate, jonka suojassa ohitamme kärsivän lähimmäisemme.
Samarialainen murtaa tämän. Hän valitsee lähimmäisen yli jonkun kuviteltavissa olevan suuremman hyvän. Jeesus tahtoo sanoa, että meillä ei voi olla mitään niin tärkeää, että konkreettinen lähimmäinen joutuisi sen vuoksi kärsimään.
Meidän tulee todella rakastaa lähimmäisiämme. Sitä varten myös Jumala on käskynsä antanut meille ihmisille. Ne kertovat siitä, mitä lähimmäisen rakastaminen käytännön elämässä on. Niiden rinnalle ja yli ei pidä asettaa itse keksimiämme periaatteita tai tärkeysjärjestyksiä. Muuten kävelemme helposti lähimmäisen ohi.
Samalla Jeesus laajentaa lähimmäisenrakkauden koskemaan kaikkia ihmisiä. Lähimmäisenrakkaus tarkoittaa niiden kaikkien ihmisten rakastamista, jotka osuvat meidän elämäämme joka päivä. Tämä on erityisen tärkeä laajennus tämän päivän maailmassa, jossa poliittiset jakolinjat ja erilaiset hyvältä kuulostavat periaatteet tekevät helposti konkreettisesta lähimmäisen rakastamisesta vaikeaa.
Viime viikolla kuulimme poliittisesti motivoidusta murhasta Yhdysvalloissa, jossa kristitty vaikuttaja tapettiin, koska hän kertoi julkisesti mielipiteistään. Joku oikeasti ajatteli tekevänsä hyvää maailmalle tappamalla konkreettisen lähimmäisen. Tämä on äärimmäinen ja traaginen lopputulos, kun abstrakti periaate nostetaan yli lähimmäisen.
Palatkaamme lainopettajan alkuperäiseen kysymykseen, josta koko keskustelu lähimmäisenrakkaudesta lähti liikkeelle: Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän? Huomamme, että lähimmäisen rakastaminen on erittäin vaikea tie pelastumiseen. Sen varaan kukaan meistä ei voi pelastusta laskea.
Siksi tässä vertauksessa on piilotettuna tähän kysymykseen toinenkin vastaus. Kyse ei ole pelkästään siitä, kuka on meidän lähimmäisemme ja kenelle meidän tulee tehdä hyvää. Sen sijaan vertaus kertoo siitä, kuinka voimme pelastua. Jeesus ei halua puhua ainoastaan meidän hyvistä teoistamme, vaan Jumalan teoista meissä.
Nimittäin jo kirkkoisät tulkitsivat tätä niin, että mies, joka oli matkalla Jerusalemista Jerikoon kuvaa meitä kaikkia ihmisiä. Meidän kimppuumme hyökkäävät tässä elämässä ryövärit ja rosvot. Ne edustavat syntiä, pahuutta ja kuolemaa. Jokainen meistä jää niiden jyräämäksi. Kaikki me olemme synnin haavoittamia ja makoilemme henkihieverissä tienvieressä kykenemättä tekemään mitään itsemme auttamiseksi.
Paikalle tulevat pappi ja leeviläinen, jotka symboloivat lakia ja profeettoja eli Vanhaa testamenttia. He eivät vielä kykene pelastamaan synnin turmelemaa ihmistä.
Lopulta paikalle saapuu laupias samarialainen, hyljitty muukalainen, joka hoitaa haavat. Hän on tietenkin Jeesus Kristus, joka kuolemallaan sovitti meidän syntimme ja poisti meidän rangaistuksemme päältämme. Jeesuksen kuulijat hämmästyivät samarialaisen sankariroolista, koska samarialaiset olivat halveksittuja ulkopuolisia. Tämä alleviivaa Jeesuksen radikaalia sanomaa: Pelastus tulee odottamattomalta taholta, kuten Kristus itse tuli nöyränä palvelijana eikä maallisena kuninkaana.
Laupias samarialainen voitelee haavoittuneen öljyllä ja viinillä. Öljy on Raamatussa paranemisen ja Pyhän Hengen symboli, joka kuvaa Jumalan läsnäoloa ja erityistä siunausta. Viini puolestaan on pelastuksen ja ilon symboli, jotka Jumala meille lahjoittaa. Voimme ajatella, että ne ovat ikään kuin Kristuksen armo ja Pyhän Hengen voima, joilla tämä haavoitettu syntinen voidellaan.
Sidottuaan miehen haavat, samarialainen kuljettaa hänet majataloon. Majatalo kuvaa kristillistä kirkkoa tai seurakuntaa, jossa meitä syntisiä hoidetaan ja jossa meidän haavamme saavat parantua. Kristuksen kautta pääsemme hänen seurakuntansa jäseniksi.
Siellä majatalon isäntä, Pyhä Henki hoitaa meitä. Majatalossa saamme olla, kunnes Jeesus palaa takaisin. Niin kuin laupias samarialainen sanoo majatalon isännälle: ”Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.”
Samarialainen maksaa majatalon hinnan. Jeesus on lunastanut meidät itselleen oman henkensä hinnalla. Hän ei ole säästellyt mitään meidän pelastamiseksemme. Hän ei laskenut kuinka paljon hänelle maksaa se, että meidät parannetaan ja viedään majataloon. Hänen sovitustyönsä hinnalla pääsemme osalliseksi Jumalan kansasta ja hänen perheväestään.
Lähimmäisen rakkaus ei ole helppo poseerauksen väline. Se on vaativa todellisuus, joka paljastaa sekä kykenemättömyytemme että Jumalan suuruuden. Se näyttää, kuinka paljon me tarvitsemme sitä laupiasta samarialaista, joka otti meidät hoiviinsa silloin, kun muut ohittivat meidät.
Lähimmäisen rakastaminen on asia, jota tänä päivänä tykätään pitää esillä. Moni puhuu siitä jonkinlaisena kristinuskon ytimenä ja keskuksena. Evankelisluterilaisessa kirkossa se usein nostetaan ensimmäisenä esiin, kun puhutaan kristinuskon sanomasta. Ajatellaan, että se on nyt sellainen helppo ja hyvä asia, jota ainakin kannattaa mainostaa ja josta kaikki voivat olla samaa mieltä.
Mutta kun jostakin tulee liian helppoa, liian yleisesti hyväksyttyä, se menettää usein syvyytensä ja totuutensa.
Maallistuneessa maailmassa moraalista onkin usein tullut eräänlaista oman aseman nostatusta. On hyväksi kuulua niihin ihmisiin, joita pidetään hyvinä ja jotka ajattelevat niin kuin hyvinä pidettyjen ihmisten kuuluu ajatella. Tällöin ei enää kysytä, mikä on totta ja oikeaa, vaan mikä näyttää ulospäin mahdollisimman hyvältä ja mikä on yhtäpitävää keskimääräisen vallassa olevan ajattelutavan kanssa.
Hyvin keskeinen nykyajan moraalinen vaatimus on siis tietty ulkokultaisuus. Sinun täytyy ylläpitää hyvän ihmisten mainettasi hyväksymällä poliittisesti korrekteja moraalikäsityksiä ja olemalla julkisesti niiden puolella. Yksityiselämässäsi saat sitten toimia lähes miten haluat.
Tämän päivän maailmassa pitää siis olla milloin minkäkin jalolta kuulostavan asian puolella, jotta saa hyvän ihmisen maineen. Poliitikot ratsastavat näillä asioilla ja me tavalliset ihmiset ehkä parantelemme julkisuuskuvaamme näkyvillä tykkäyksillä jalolta kuulostaviin asioihin sosiaalisessa mediassa.
Tämä ulkokultaisuus ui helposti myös meidän käsitykseemme lähimmäisen rakastamisesta. Siitäkin on tullut juuri tällainen ulkokultainen vaatimus, joka sopii itseään kiillottavalle nykyihmiselle. Siitä tulee siis helposti sellainen pinnallinen asia, jolla on helppo ratsastaa ja todeta, että minä nyt ainakin olen lähimmäisen rakkauden puolella.
Mutta katsokaamme tosissamme: mitä lähimmäisen rakastaminen todella on? Se on kaikkea muuta kuin helppo asia. Se on kaikkea muuta kuin sellainen asia, jolla voimme kiillottaa omaa pintaamme.
Kristillinen rakkaus lähtee aina läheltä liikkeelle. Tämä on sen erityisyys, sen suuruus ja samalla sen mahdoton vaikeus. Rakkautta opetellaan ja sitä koetellaan juuri lähellä olevien ihmisten kanssa.
Siksi lähimmäisenrakkauden ensimmäinen testi on perhe, jossa olemme kaikista lähimpien ihmisten kanssa tekemisissä. Ehkä tässä on juuri syy, miksi kristityt puhuvat tänään niin paljon perhe- ja seksuaalietiikasta ja miksi perhettä vastaan niin kovasti hyökätään. Perheessä lähimmäisenrakkaus punnitaan. Jos haluat rakastaa lähimmäistä, aloita omasta perheestäsi. Jos taas haluta tuhota lähimmäisenrakkauden, tuhoa rakastavat, kestävät ja hyvinvoivat perheet.
Oma perhe näyttää meille myös sen kuinka vaikeaa lähimmäisen rakastaminen on. Kuinka voimme oikeasti rakastaa ketään ihmistä, jos emme kunnolla pysty rakastamaan edes omia vanhempiamme, aviopuolisoamme tai lapsiamme?
Ehkä juuri siksi maallistunut yhteiskunta puhuu lähimmäisenrakkauden sijaan mieluummin maailman parantamisesta tai rakkaudesta mahdollisimman yleisellä ja abstraktilla tasolla. Se pyrkii häivyttämään todellisen rakkauden vaatimuksen yleispätevien ja hyvältä kuulostavien periaatteiden savuverhoon.
Tälle ylevien periaatteiden korostamiselle on nimikin: moraaliposeeraus tai hyvesignalointi. Moraaliposeeraaja nostaa jonkun hyvänä pidetyn asian puolesta peukkua ja on julkisesti oikein näkyvästi sen puolella saadakseen hyvän ihmisen maineen, vaikka tuo asia ei vaikuta hänen konkreettisiin valintoihinsa tai arkiseen elämäänsä mitenkään. Tietenkin on helppo taistella ylevien periaatteiden puolesta, kun se ei vaadi itseltä mitään, mutta se ei vielä ole rakkautta.
Todellinen rakkaus on vaativaa. Se maksaa meille jotakin. Tässäkin vertauksessa laupias samarialainen, joka siis esitellään meille lähimmäisenrakkauden esikuvana, maksaa ryöstetyn miehen majoituksen ja kuljettaa hänet omalla ajallaan majataloon. Hän joutuu luopumaan jostakin omastaan toisen hyväksi. Kyllä hänelläkin varmasti oli tärkeä asia, jota varten hän matkusti, mutta se jäi häneltä nyt kesken lähimmäisen vuoksi.
Apostoli Johannes kirjoittaa, että siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme (1. Joh. 3:16). Rakkauden kaikista suurin muoto on siis itsensä uhraaminen toisen puolesta. Näin todellinen rakkaus vie meitä tekemään uhrauksia lähimmäisemme puolesta. Kärsimys on rakkauden hinta. Tältä pohjalta hyvesignalointi paljastuu eräänlaiseksi antirakkaudeksi, joka esittää rakastavansa, mutta ei uhraa mitään. Sillä on rakkauden ulkokuori, mutta pohjimmiltaan se vain ruokkii ihmisen omahyväisyyttä ja ylpeyttä.
On siis todellinen vaara, että teemme jostakin abstraktista periaatteesta korkeimman hyvän, jonka vuoksi lähimmäisen hätä unohtuu. Ajattelemme, että tämä periaate on vielä tärkeämpi kuin tuo ihminen, joka tarvitsee apuani. Näin myös pappi ja leeviläinen toimivat. He ohittavat haavoittuneen, koska heillä oli omasta mielestään tärkeämpiä asioita.
Heillä molemmilla oli varmasti todella tärkeitä uskonnollisia velvollisuuksia temppelissä, joihin heidän oli kiirehdittävä. Saattoipa olla niinkin, että pappi ei uskaltanut mennä lähelle kärsivää, koska ei voinut olla varma oliko hän jo kuollut. Kuolleen koskeminen olisi nimittäin tehnyt hänestä epäpuhtaan ja kelvottoman palvelemaan temppelissä. Hänelle siis temppeli oli tärkeämpi kuin kärsivä lähimmäinen. Näin Jeesus varoittaa: jopa uskonnosta voi tulla sellainen abstrakti periaate, jonka suojassa ohitamme kärsivän lähimmäisemme.
Samarialainen murtaa tämän. Hän valitsee lähimmäisen yli jonkun kuviteltavissa olevan suuremman hyvän. Jeesus tahtoo sanoa, että meillä ei voi olla mitään niin tärkeää, että konkreettinen lähimmäinen joutuisi sen vuoksi kärsimään.
Meidän tulee todella rakastaa lähimmäisiämme. Sitä varten myös Jumala on käskynsä antanut meille ihmisille. Ne kertovat siitä, mitä lähimmäisen rakastaminen käytännön elämässä on. Niiden rinnalle ja yli ei pidä asettaa itse keksimiämme periaatteita tai tärkeysjärjestyksiä. Muuten kävelemme helposti lähimmäisen ohi.
Samalla Jeesus laajentaa lähimmäisenrakkauden koskemaan kaikkia ihmisiä. Lähimmäisenrakkaus tarkoittaa niiden kaikkien ihmisten rakastamista, jotka osuvat meidän elämäämme joka päivä. Tämä on erityisen tärkeä laajennus tämän päivän maailmassa, jossa poliittiset jakolinjat ja erilaiset hyvältä kuulostavat periaatteet tekevät helposti konkreettisesta lähimmäisen rakastamisesta vaikeaa.
Viime viikolla kuulimme poliittisesti motivoidusta murhasta Yhdysvalloissa, jossa kristitty vaikuttaja tapettiin, koska hän kertoi julkisesti mielipiteistään. Joku oikeasti ajatteli tekevänsä hyvää maailmalle tappamalla konkreettisen lähimmäisen. Tämä on äärimmäinen ja traaginen lopputulos, kun abstrakti periaate nostetaan yli lähimmäisen.
Palatkaamme lainopettajan alkuperäiseen kysymykseen, josta koko keskustelu lähimmäisenrakkaudesta lähti liikkeelle: Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän? Huomamme, että lähimmäisen rakastaminen on erittäin vaikea tie pelastumiseen. Sen varaan kukaan meistä ei voi pelastusta laskea.
Siksi tässä vertauksessa on piilotettuna tähän kysymykseen toinenkin vastaus. Kyse ei ole pelkästään siitä, kuka on meidän lähimmäisemme ja kenelle meidän tulee tehdä hyvää. Sen sijaan vertaus kertoo siitä, kuinka voimme pelastua. Jeesus ei halua puhua ainoastaan meidän hyvistä teoistamme, vaan Jumalan teoista meissä.
Nimittäin jo kirkkoisät tulkitsivat tätä niin, että mies, joka oli matkalla Jerusalemista Jerikoon kuvaa meitä kaikkia ihmisiä. Meidän kimppuumme hyökkäävät tässä elämässä ryövärit ja rosvot. Ne edustavat syntiä, pahuutta ja kuolemaa. Jokainen meistä jää niiden jyräämäksi. Kaikki me olemme synnin haavoittamia ja makoilemme henkihieverissä tienvieressä kykenemättä tekemään mitään itsemme auttamiseksi.
Paikalle tulevat pappi ja leeviläinen, jotka symboloivat lakia ja profeettoja eli Vanhaa testamenttia. He eivät vielä kykene pelastamaan synnin turmelemaa ihmistä.
Lopulta paikalle saapuu laupias samarialainen, hyljitty muukalainen, joka hoitaa haavat. Hän on tietenkin Jeesus Kristus, joka kuolemallaan sovitti meidän syntimme ja poisti meidän rangaistuksemme päältämme. Jeesuksen kuulijat hämmästyivät samarialaisen sankariroolista, koska samarialaiset olivat halveksittuja ulkopuolisia. Tämä alleviivaa Jeesuksen radikaalia sanomaa: Pelastus tulee odottamattomalta taholta, kuten Kristus itse tuli nöyränä palvelijana eikä maallisena kuninkaana.
Laupias samarialainen voitelee haavoittuneen öljyllä ja viinillä. Öljy on Raamatussa paranemisen ja Pyhän Hengen symboli, joka kuvaa Jumalan läsnäoloa ja erityistä siunausta. Viini puolestaan on pelastuksen ja ilon symboli, jotka Jumala meille lahjoittaa. Voimme ajatella, että ne ovat ikään kuin Kristuksen armo ja Pyhän Hengen voima, joilla tämä haavoitettu syntinen voidellaan.
Sidottuaan miehen haavat, samarialainen kuljettaa hänet majataloon. Majatalo kuvaa kristillistä kirkkoa tai seurakuntaa, jossa meitä syntisiä hoidetaan ja jossa meidän haavamme saavat parantua. Kristuksen kautta pääsemme hänen seurakuntansa jäseniksi.
Siellä majatalon isäntä, Pyhä Henki hoitaa meitä. Majatalossa saamme olla, kunnes Jeesus palaa takaisin. Niin kuin laupias samarialainen sanoo majatalon isännälle: ”Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.”
Samarialainen maksaa majatalon hinnan. Jeesus on lunastanut meidät itselleen oman henkensä hinnalla. Hän ei ole säästellyt mitään meidän pelastamiseksemme. Hän ei laskenut kuinka paljon hänelle maksaa se, että meidät parannetaan ja viedään majataloon. Hänen sovitustyönsä hinnalla pääsemme osalliseksi Jumalan kansasta ja hänen perheväestään.
Lähimmäisen rakkaus ei ole helppo poseerauksen väline. Se on vaativa todellisuus, joka paljastaa sekä kykenemättömyytemme että Jumalan suuruuden. Se näyttää, kuinka paljon me tarvitsemme sitä laupiasta samarialaista, joka otti meidät hoiviinsa silloin, kun muut ohittivat meidät.
Kommentit
Lähetä kommentti