Saarna 1. sunnuntai pääsiäisestä
Joh. 21:1-14
On ihmisiä, jotka surun tai järkytyksen jälkeen siivoavat. Eivät siksi, että koti olisi likainen, vaan siksi, että elämä on hajonnut. Kädet tarvitsevat jotain tuttua, kun mieli ei kestä enempää. Päivän tekstissä opetuslapset tekevät samaa. He eivät ota moppeja esiin. He menivät kalaan. Se oli heidän tapansa selvitä.
Tunnistatteko sen? Sen hetken, kun tartutte tuttuun ja turvalliseen, koska suuret asiat ovat liian suuria pienelle ihmiselle? Näin myös opetuslapset tarttuvat siihen minkä tietävät: verkkoon ja veneeseen.
Kaikki muu on epäselvää. Jerusalemissa oli tapahtunut liikaa. Heidän mestarinsa oli kuollut. Vai oliko sittenkään? Hän oli näyttäytynyt kuolemansa jälkeen eri ihmisille. Mitä tästä pitäisi ajatella? Oliko se kuvitelmaa? Voiko tällaista tapahtua? Mielessä laukkasi kaikenlaisia kummallisia ajatuksia.
Tässä tilanteessa Pietari sanoi muille opetuslapsille: ”minä lähden kalaan”. Ehkä se rauhoittaa ja yksinkertaistaa asioita. Hiljaisella ja pimeällä järvenselällä mieli lepää ja asiat ehkä asettuvat taas paikoilleen.
Yö valuu kuitenkin hukkaan. Ammattikalastajat tietävät kyllä oikeat paikat, oikeat ajat ja oikeat tekniikat. Kerta toisensa jälkeen he heittävät verkon veteen ja kiskovat ylös. Aina tyhjää täynnä. Joka kerta mielessä on toive, että ehkä nyt tällä kerralla nappaa. Mutta mitään ei tule. Näin menee koko yö.
Johanneksen maailmassa yö on aina enemmän kuin vuorokaudenaika. Nikodemus tulee yöllä – ymmärtämättä. Juudas lähtee yöhön – pimeyteen. Yö on paikka, jossa ihminen on ilman valoa, ilman suuntaa ja ilman ymmärrystä. Tyhjä verkko aamunkoitteessa on kuva ihmisestä ilman Kristusta.
Se kuvaa elämää, jossa on paljon toimintaa, mutta ei hedelmää. Ihminen raataa ja ahertaa, mutta lopputulos jää tyhjäksi. Ei siksi, että työ olisi väärää, vaan siksi, että yhteys Kristukseen puuttuu. Omassa voimassamme ponnistelumme osoittautuvat turhiksi, kuten psalmin kirjoittaja sanoo: ”Jos Herra ei taloa rakenna, turhaan näkevät rakentajat vaivaa”.
Tyhjä verkko on siten hengellinen diagnoosi. Se on kirkon ja yksittäisen kristityn vaara. On paljon liikettä, mutta vähän tuloksia. On paljon ääntä, mutta vähän todellista elämää.
Silti Jumala ei pelkää tyhjiä verkkojamme. Usein hän toimii juuri niiden kautta. Ennen kuin hän voi aloittaa, on oltava tyhjä tila, johon hän voi tulla. Ennen kuin Jumala täyttää, hänen on tyhjennettävä. Ennen kuin hän pukee, hänen on riisuttava. Tyhjyys ei ole hengellisen elämän este, vaan sen alku. Jos olemme täynnä itseämme ja omia suorituksiamme, Jumalalle ei ole paikkaa. Ilman tyhjiä verkkojamme, ilman vastaamattomia rukouksiamme, ilman täyttymättömiä kaipuitamme, ilman palvelutyötämme, joka ei kanna hedelmää, emme koskaan opi kuulemaan sitä ääntä rannalta, joka puhuttelee meitä.
Juuri silloin, kun mikään ei onnistu, Jeesus kutsuu. Tarkasti suomennettuna hän sanoo opetuslapsille: “Lapset, onko teillä mitään syötävää?” Kysymys paljastaa kaiken. Opetuslapset joutuvat myöntämään totuuden: ”Ei ole”. Ja sitten tulee käsky: “Heittäkää verkko oikealle puolelle.”
Miksi he tottelevat? Miksi väsyneet ammattilaiset kuuntelevat tuntematonta rannalta huutelevaa miestä? Joskus ihminen tietää, että hänellä ei ole enää mitään menetettävää. Kun omat keinot on käytetty, olemme valmiita kuuntelemaan.
Jeesus ei anna vain käskyä, vaan myös suunnan. Ei ole yhdentekevää, missä kirkko toimii. Ei ole yhdentekevää, miten kristitty elää. Ahkeruus ei riitä. Tarvitaan oikea suunta. Sitä suuntaa emme löydä itsestämme. Suunta löytyy vain Kristuksen sanasta.
Jeesus tietää, missä kalat ovat. Hän käskee ja lopulta antaa saaliin. Opetuslapset tekevät kyllä työtä. He heittävät verkon ja vetävät sen. Silti ratkaisevaa ei ole se, mitä he tekevät, vaan se, että Kristus käskee. Siksi kirkon tehtävä ei ole keksiä jatkuvasti uusia keinoja saada saalista. Kirkon tehtävä on pysyä jatkuvasti kuuliaisena Jumalan sanalle. Missä on hänen sanansa, siellä on myös saalis. Se tulee ajallaan, Jumalan tavalla.
Kun opetuslapset tottelevat, kaikki muuttuu. Verkko täyttyy niin, että sitä ei jakseta vetää ylös. Näemme syvällisen totuuden: Jumalan työ ei lepää ihmisen kyvykkyydessä, vaan Kristuksen sanassa. Yöllä oli toimintaa ilman Jumalan sanaa. Aamulla oli hänen sanansa, joka tuotti kaikki tulokset. Kun Kristus puhuu, tyhjyys täyttyy.
Saalis on valtava, yhteensä 153 kalaa. Se ei ole vain paljon, vaan ylenpalttista. Jumalan valtakunta ei toimi niukkuuden, vaan armon logiikalla. Kristus ei anna vain sen verran kuin tarvitaan, vaan kaiken kohtuuden yli. Hän on tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.
Silloin yksi opetuslapsista ymmärtää: “Se on Herra.” Aiemmin opetuslapset eivät olleet tunnistaneet häntä. Tämä on merkittävää. Jeesus voi olla hyvin lähellä meitä, mutta silti emme tunnista häntä.
Ylösnousseen tunnistaminen ei ole yksinkertaista. Maria Magdaleena luulee häntä puutarhuriksi. Emmauksen tien kulkijat kävelevät hänen kanssaan tunteja tunnistamatta. Nyt opetuslapset puhuvat hänelle kuin tuntemattomalle.
Johannes käyttää sanaa, joka tarkoittaa tuntemista – ei vain tietämistä. Ei riitä, että tiedät Jeesuksesta. Kysymys on: tunnetko hänet? Tunnistatko hänen äänensä, jos hän puhuttelee sinua?
Se, että opetuslapset eivät tunnista, on vakava lausuma. Opetuslasten suhde Jeesukseen on vielä kesken. Ylösnousseen tunnistaminen on prosessi, jossa opetuslapsetkin tulivat paremmiksi. Kukaan ei tunnista vielä täydellisesti. Vasta taivaassa katsomme häntä kasvoista kasvoihin.
Mutta katsokaa Pietaria. Kun hän kuulee, kuka rannalla on, hän hyppää veteen. Hän ei enää odota, vaan juoksee Jeesuksen luokse.
Tekstissä on kiinnostava yksityiskohta. Vaikka kaloja oli paljon, verkko ei revennyt. Kun Jeesus alun perin kutsui Pietarin opetuslapsekseen, tapahtui vastaava kalastusihme. Pietari sai valtavan kalansaaliin. Silloin verkot repeilevät.
Ensimmäisen kalastusihmeen jälkeen Pietari ei riemuinnut. Hän sanoi Jeesukselle: mene pois minun luotani, sillä minä olen syntinen mies. Kun ihminen tulee todella kohtaamaan Jumalan pyhyyden, hän ei voi sitä kestää. Hän kauhistuu omaa syntisyyttään ja pakenee Jumalaa Adamin tavoin.
Mutta nyt tilanne on toinen. Pietari on kulkenut pitkän tien. Hän on luvannut liikaa ja kieltänyt Herransa. Hän on nähnyt ristin ja lopulta kohdannut ylösnousseen. Ja nyt, kun verkko täyttyy, se ei repeä.
Kaikki on muuttunut. Vaikka Pietari ei ole muuttunut täydelliseksi tai opetuslapista tullut vahvoja, Kristus on suorittanut työnsä loppuun. Risti on pystytetty, synti on sovitettu ja kuolema voitettu. Siksi se, mikä ennen repesi ihmisen varassa, kestää nyt Kristuksen varassa.
Näin tämä kertomus rakentaa hienon kuvan. Alussa verkko repeää. Lopussa se kestää. Alussa ihminen sanoo: mene pois minun luotani. Lopussa hän juoksee Kristuksen luo. Siinä on koko kristillinen elämä.
Varhaiset kristityt näkivät tässä ihmeessä kuvan kirkosta. Verkko on kirkko ja kalat ovat ihmiset. Runsaus on kansojen moninaisuus. Silti verkko ei repeä. Todellinen kirkon ykseys ei synny organisaatiosta, rakenteista tai mielipiteistä. Se syntyy siitä, että toimitaan Kristuksen sanan pohjalta.
Ilman Kristusta kirkko repeää mielipiteisiin, poliittisiin voimiin ja ihmisten rajallisuuteen. Kristuksen varassa kirkko kestää, sillä hän on uskollinen. Sama koskee myös yksittäistä kristittyä. Omassa voimassamme kaikki hajoaa meidän altamme: usko, elämä ja jopa käsitys itsestämme tulee jossain vaiheessa pettämään. Mutta se, mikä on Kristuksen varassa, ei petä. Hänen sanansa pysyy.
Lopulta kalat vedetään rannalle. Ranta on päämäärä. Se on kuva pelastuksesta. Siellä odottaa hiillos. Siellä odottaa lämpö. Siellä odottaa valmis ruoka. Kun ihminen tuodaan Jeesuksen luo, hän ei kohtaa tyhjyyttä, vaan kaiken valmiina.
Jeesus sanoo: ”Tulkaa syömään”. Hän ei kutsu teitä tekemään lisää. Hän ei kutsu teitä todistamaan kelvollisuuttanne. Hän kutsuu teidät aterioimaan yhdessä.
Jeesuksella oli kala valmiina jo ennen kuin opetuslapset saapuivat. Sinun pelastuksesi ei ala siitä, mitä sinä tuot, vaan siitä, mitä sinulle annetaan. Ateria ei riipu sinun onnistumisestasi – se on valmiina jo ennen kuin sinä ehdit rantaan.
Kuitenkin Jeesus sanoo: ”tuokaa tänne niitä kaloja, jotka äsken saitte.” Periaatteessa Jeesus ei tarvitse meidän kalojamme. Silti hän pyytää tuomaan ne ja käyttämään ne valtakuntansa hyväksi. Jumala on suvereeni. Hänen suunnitelmansa toteutuisivat, vaikka yksikään meistä ei tekisi mitään. Siitä huolimatta hän käyttää meitä ihmisiä ja tahtoo, että käytämme lahjamme hänen palvelukseensa. Opetuslapsetkin saivat tuoda osansa kalansaaliista yhteiselle aterialle, jonka Jeesus oli valmistanut.
Tämä ei ole vain historiallinen kertomus. Edelleen Jeesus seisoo rannalla ja kutsuu meitä. Hän seisoo sanassaan ja sakramenteissaan. Hän seisoo tämän alttarin äärellä ja sanoo samat sanat: ”Tulkaa syömään.”
Meidät kutsutaan tänään hänen valmistamalleen aterialle. Ei siksi, että olemme onnistuneet, vaan siksi, että olemme nälkäisiä. Ei siksi, että meillä olisi paljon tuotavaa, vaan siksi, että hänellä on kaikki annettavana. Sinä tuot tyhjän verkon. Kristus antaa täyden pöydän.
On ihmisiä, jotka surun tai järkytyksen jälkeen siivoavat. Eivät siksi, että koti olisi likainen, vaan siksi, että elämä on hajonnut. Kädet tarvitsevat jotain tuttua, kun mieli ei kestä enempää. Päivän tekstissä opetuslapset tekevät samaa. He eivät ota moppeja esiin. He menivät kalaan. Se oli heidän tapansa selvitä.
Tunnistatteko sen? Sen hetken, kun tartutte tuttuun ja turvalliseen, koska suuret asiat ovat liian suuria pienelle ihmiselle? Näin myös opetuslapset tarttuvat siihen minkä tietävät: verkkoon ja veneeseen.
Kaikki muu on epäselvää. Jerusalemissa oli tapahtunut liikaa. Heidän mestarinsa oli kuollut. Vai oliko sittenkään? Hän oli näyttäytynyt kuolemansa jälkeen eri ihmisille. Mitä tästä pitäisi ajatella? Oliko se kuvitelmaa? Voiko tällaista tapahtua? Mielessä laukkasi kaikenlaisia kummallisia ajatuksia.
Tässä tilanteessa Pietari sanoi muille opetuslapsille: ”minä lähden kalaan”. Ehkä se rauhoittaa ja yksinkertaistaa asioita. Hiljaisella ja pimeällä järvenselällä mieli lepää ja asiat ehkä asettuvat taas paikoilleen.
Yö valuu kuitenkin hukkaan. Ammattikalastajat tietävät kyllä oikeat paikat, oikeat ajat ja oikeat tekniikat. Kerta toisensa jälkeen he heittävät verkon veteen ja kiskovat ylös. Aina tyhjää täynnä. Joka kerta mielessä on toive, että ehkä nyt tällä kerralla nappaa. Mutta mitään ei tule. Näin menee koko yö.
Johanneksen maailmassa yö on aina enemmän kuin vuorokaudenaika. Nikodemus tulee yöllä – ymmärtämättä. Juudas lähtee yöhön – pimeyteen. Yö on paikka, jossa ihminen on ilman valoa, ilman suuntaa ja ilman ymmärrystä. Tyhjä verkko aamunkoitteessa on kuva ihmisestä ilman Kristusta.
Se kuvaa elämää, jossa on paljon toimintaa, mutta ei hedelmää. Ihminen raataa ja ahertaa, mutta lopputulos jää tyhjäksi. Ei siksi, että työ olisi väärää, vaan siksi, että yhteys Kristukseen puuttuu. Omassa voimassamme ponnistelumme osoittautuvat turhiksi, kuten psalmin kirjoittaja sanoo: ”Jos Herra ei taloa rakenna, turhaan näkevät rakentajat vaivaa”.
Tyhjä verkko on siten hengellinen diagnoosi. Se on kirkon ja yksittäisen kristityn vaara. On paljon liikettä, mutta vähän tuloksia. On paljon ääntä, mutta vähän todellista elämää.
Silti Jumala ei pelkää tyhjiä verkkojamme. Usein hän toimii juuri niiden kautta. Ennen kuin hän voi aloittaa, on oltava tyhjä tila, johon hän voi tulla. Ennen kuin Jumala täyttää, hänen on tyhjennettävä. Ennen kuin hän pukee, hänen on riisuttava. Tyhjyys ei ole hengellisen elämän este, vaan sen alku. Jos olemme täynnä itseämme ja omia suorituksiamme, Jumalalle ei ole paikkaa. Ilman tyhjiä verkkojamme, ilman vastaamattomia rukouksiamme, ilman täyttymättömiä kaipuitamme, ilman palvelutyötämme, joka ei kanna hedelmää, emme koskaan opi kuulemaan sitä ääntä rannalta, joka puhuttelee meitä.
Juuri silloin, kun mikään ei onnistu, Jeesus kutsuu. Tarkasti suomennettuna hän sanoo opetuslapsille: “Lapset, onko teillä mitään syötävää?” Kysymys paljastaa kaiken. Opetuslapset joutuvat myöntämään totuuden: ”Ei ole”. Ja sitten tulee käsky: “Heittäkää verkko oikealle puolelle.”
Miksi he tottelevat? Miksi väsyneet ammattilaiset kuuntelevat tuntematonta rannalta huutelevaa miestä? Joskus ihminen tietää, että hänellä ei ole enää mitään menetettävää. Kun omat keinot on käytetty, olemme valmiita kuuntelemaan.
Jeesus ei anna vain käskyä, vaan myös suunnan. Ei ole yhdentekevää, missä kirkko toimii. Ei ole yhdentekevää, miten kristitty elää. Ahkeruus ei riitä. Tarvitaan oikea suunta. Sitä suuntaa emme löydä itsestämme. Suunta löytyy vain Kristuksen sanasta.
Jeesus tietää, missä kalat ovat. Hän käskee ja lopulta antaa saaliin. Opetuslapset tekevät kyllä työtä. He heittävät verkon ja vetävät sen. Silti ratkaisevaa ei ole se, mitä he tekevät, vaan se, että Kristus käskee. Siksi kirkon tehtävä ei ole keksiä jatkuvasti uusia keinoja saada saalista. Kirkon tehtävä on pysyä jatkuvasti kuuliaisena Jumalan sanalle. Missä on hänen sanansa, siellä on myös saalis. Se tulee ajallaan, Jumalan tavalla.
Kun opetuslapset tottelevat, kaikki muuttuu. Verkko täyttyy niin, että sitä ei jakseta vetää ylös. Näemme syvällisen totuuden: Jumalan työ ei lepää ihmisen kyvykkyydessä, vaan Kristuksen sanassa. Yöllä oli toimintaa ilman Jumalan sanaa. Aamulla oli hänen sanansa, joka tuotti kaikki tulokset. Kun Kristus puhuu, tyhjyys täyttyy.
Saalis on valtava, yhteensä 153 kalaa. Se ei ole vain paljon, vaan ylenpalttista. Jumalan valtakunta ei toimi niukkuuden, vaan armon logiikalla. Kristus ei anna vain sen verran kuin tarvitaan, vaan kaiken kohtuuden yli. Hän on tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.
Silloin yksi opetuslapsista ymmärtää: “Se on Herra.” Aiemmin opetuslapset eivät olleet tunnistaneet häntä. Tämä on merkittävää. Jeesus voi olla hyvin lähellä meitä, mutta silti emme tunnista häntä.
Ylösnousseen tunnistaminen ei ole yksinkertaista. Maria Magdaleena luulee häntä puutarhuriksi. Emmauksen tien kulkijat kävelevät hänen kanssaan tunteja tunnistamatta. Nyt opetuslapset puhuvat hänelle kuin tuntemattomalle.
Johannes käyttää sanaa, joka tarkoittaa tuntemista – ei vain tietämistä. Ei riitä, että tiedät Jeesuksesta. Kysymys on: tunnetko hänet? Tunnistatko hänen äänensä, jos hän puhuttelee sinua?
Se, että opetuslapset eivät tunnista, on vakava lausuma. Opetuslasten suhde Jeesukseen on vielä kesken. Ylösnousseen tunnistaminen on prosessi, jossa opetuslapsetkin tulivat paremmiksi. Kukaan ei tunnista vielä täydellisesti. Vasta taivaassa katsomme häntä kasvoista kasvoihin.
Mutta katsokaa Pietaria. Kun hän kuulee, kuka rannalla on, hän hyppää veteen. Hän ei enää odota, vaan juoksee Jeesuksen luokse.
Tekstissä on kiinnostava yksityiskohta. Vaikka kaloja oli paljon, verkko ei revennyt. Kun Jeesus alun perin kutsui Pietarin opetuslapsekseen, tapahtui vastaava kalastusihme. Pietari sai valtavan kalansaaliin. Silloin verkot repeilevät.
Ensimmäisen kalastusihmeen jälkeen Pietari ei riemuinnut. Hän sanoi Jeesukselle: mene pois minun luotani, sillä minä olen syntinen mies. Kun ihminen tulee todella kohtaamaan Jumalan pyhyyden, hän ei voi sitä kestää. Hän kauhistuu omaa syntisyyttään ja pakenee Jumalaa Adamin tavoin.
Mutta nyt tilanne on toinen. Pietari on kulkenut pitkän tien. Hän on luvannut liikaa ja kieltänyt Herransa. Hän on nähnyt ristin ja lopulta kohdannut ylösnousseen. Ja nyt, kun verkko täyttyy, se ei repeä.
Kaikki on muuttunut. Vaikka Pietari ei ole muuttunut täydelliseksi tai opetuslapista tullut vahvoja, Kristus on suorittanut työnsä loppuun. Risti on pystytetty, synti on sovitettu ja kuolema voitettu. Siksi se, mikä ennen repesi ihmisen varassa, kestää nyt Kristuksen varassa.
Näin tämä kertomus rakentaa hienon kuvan. Alussa verkko repeää. Lopussa se kestää. Alussa ihminen sanoo: mene pois minun luotani. Lopussa hän juoksee Kristuksen luo. Siinä on koko kristillinen elämä.
Varhaiset kristityt näkivät tässä ihmeessä kuvan kirkosta. Verkko on kirkko ja kalat ovat ihmiset. Runsaus on kansojen moninaisuus. Silti verkko ei repeä. Todellinen kirkon ykseys ei synny organisaatiosta, rakenteista tai mielipiteistä. Se syntyy siitä, että toimitaan Kristuksen sanan pohjalta.
Ilman Kristusta kirkko repeää mielipiteisiin, poliittisiin voimiin ja ihmisten rajallisuuteen. Kristuksen varassa kirkko kestää, sillä hän on uskollinen. Sama koskee myös yksittäistä kristittyä. Omassa voimassamme kaikki hajoaa meidän altamme: usko, elämä ja jopa käsitys itsestämme tulee jossain vaiheessa pettämään. Mutta se, mikä on Kristuksen varassa, ei petä. Hänen sanansa pysyy.
Lopulta kalat vedetään rannalle. Ranta on päämäärä. Se on kuva pelastuksesta. Siellä odottaa hiillos. Siellä odottaa lämpö. Siellä odottaa valmis ruoka. Kun ihminen tuodaan Jeesuksen luo, hän ei kohtaa tyhjyyttä, vaan kaiken valmiina.
Jeesus sanoo: ”Tulkaa syömään”. Hän ei kutsu teitä tekemään lisää. Hän ei kutsu teitä todistamaan kelvollisuuttanne. Hän kutsuu teidät aterioimaan yhdessä.
Jeesuksella oli kala valmiina jo ennen kuin opetuslapset saapuivat. Sinun pelastuksesi ei ala siitä, mitä sinä tuot, vaan siitä, mitä sinulle annetaan. Ateria ei riipu sinun onnistumisestasi – se on valmiina jo ennen kuin sinä ehdit rantaan.
Kuitenkin Jeesus sanoo: ”tuokaa tänne niitä kaloja, jotka äsken saitte.” Periaatteessa Jeesus ei tarvitse meidän kalojamme. Silti hän pyytää tuomaan ne ja käyttämään ne valtakuntansa hyväksi. Jumala on suvereeni. Hänen suunnitelmansa toteutuisivat, vaikka yksikään meistä ei tekisi mitään. Siitä huolimatta hän käyttää meitä ihmisiä ja tahtoo, että käytämme lahjamme hänen palvelukseensa. Opetuslapsetkin saivat tuoda osansa kalansaaliista yhteiselle aterialle, jonka Jeesus oli valmistanut.
Tämä ei ole vain historiallinen kertomus. Edelleen Jeesus seisoo rannalla ja kutsuu meitä. Hän seisoo sanassaan ja sakramenteissaan. Hän seisoo tämän alttarin äärellä ja sanoo samat sanat: ”Tulkaa syömään.”
Meidät kutsutaan tänään hänen valmistamalleen aterialle. Ei siksi, että olemme onnistuneet, vaan siksi, että olemme nälkäisiä. Ei siksi, että meillä olisi paljon tuotavaa, vaan siksi, että hänellä on kaikki annettavana. Sinä tuot tyhjän verkon. Kristus antaa täyden pöydän.
Kommentit
Lähetä kommentti