Kaksi regimenttiä sekaisin
Usein kuulee sanottavan, että uskontoa ja politiikkaa ei pidä sekoittaa keskenään. Moni ajattelee näin miettimättä asiaa yhtään sen kummemmin. Yritän nyt perehtyä hieman tuon lausahduksen taustoihin.
Teologisesti ajateltuna lähtökohtana tälle ajatukselle on usein nähty olevan Lutherin oppi kahdesta regimentistä. Sen mukaan maailmassa on kaksi hallintavaltaa tai regimenttiä: maallinen ja hengellinen. Maallinen regimentti eli valtio vastaa maallisesta järjestyksestä, jossa esivalta rankaisee rikollisia ja hoitaa tehtäviään miekalla ja pakolla. Hengellinen regimentti sen sijaan toimii kirkossa käyttäen välineenään ainoastaan evankeliumia. Kirkko ei käytä maallista valtaa eikä pakkoa, vaan perustuu vapaaehtoisuudelle ja armolle. Tässä kahden regimentin oppi lyhykäisyydessään.
Nykyluterilaisuudessa kahden regimentin oppi on kuitenkin ymmärretty monesti väärin. Ensinnäkin sitä enää harvoin noudatetaan ollenkaan. Kirkkomme piispat tarttuvat milloin mihinkin poliittiseen asiaan ja sekaantuvat maallisen regimentin alueelle. Toisaalta evankeliumia ei käytetä enää juuri ollenkaan, vaan kristillisestä julistuksesta on tullut eettisiin vaatimuksia painottavaa lakia. Kirkko on hukannut siis oman roolinsa hengellisenä regimenttinä.
Maallisen regimentin puolella tämä oppi on myös ymmärretty väärin. Ajatellaan, että kristillinen maailmankatsomus ei saisi vaikuttaa politiikassa, koska uskontoa ei tulisi tuoda julkisille foorumeille, vaan se on jokaisen yksityisasia. Valtion tulisi olla maallinen ja kirkon hengellinen laitos. Tämä on väärä tulkinta kahden regimentin opista. Lutherille valtio tai maallinen regimentti ei ikinä ollut maallinen sekulaarissa mielessä. Lutherin ajattelussa kyse oli siitä, että Jumala toimii myös maallisen regimentin kautta. Lutherin aikaan maalliset hallitsijatkin olivat läpeensä kristillisiä. Voitiin luottaa siihen, että hengellinen regimentti opettaa maallista ja maallinen toimii sitten kristillisesti. Tietenkään tällainen tilanne ei enää ole nykypäivänä. Joka tapauksessa on anakronistista väittää, että kahden regimentin opilla pyrittäisiin sekulaariin valtioon. Luther ei varmasti osannut edes kuvitella tilannetta, jossa valtio olisi uskonnoton, vaikka uskonnonvapauden puolesta puhuikin.
Politiikkaa tehdään tietyistä arvoista. Arvot eivät tule tyhjästä, vaan rakentuvat tietynlaiselle maailmankatsomukselle. Maailmankatsomus taas riippuu aika pitkälle siitä minkälaiset uskonnolliset näkemykset ihminen omaa. Niinpä ihmisen uskonnollinen vakaumus ei voi olla vaikuttamatta politiikkaan. Islamilaiset harjoittavat erilaista politiikkaa kuin vaikkapa kristityt. Väitän, että on oikeastaan mahdotonta tehdä politiikkaa niin, ettei sotke siihen jollakin tasolla uskontoa.
Kahden regimentin oppiin kuuluu aina uskonnonvapaus. Ketään ei saa eikä voi pakottaa kristityksi valtion toimesta. Tämä olisi taas hengellisen ja maallisen regimentin sekoittamista. Kuitenkaan oppi kahdesta regimentistä ei tarkoita sitä, että kristitty ei voisi ajaa kristillisiä arvoja tai vaikkapa kymmeneen käskyyn pohjautuvaa etiikkaa maallisen regimentin puolella eteenpäin. Nimittäin jos kristillinen Jumala on olemassa ja todella antanut kymmenen käskyä ihmiskunnalle, on näiden käskyjen pohjalle rakennettu yhteiskuntakin silloin kaikista ihanteellisin.
Teologisesti ajateltuna lähtökohtana tälle ajatukselle on usein nähty olevan Lutherin oppi kahdesta regimentistä. Sen mukaan maailmassa on kaksi hallintavaltaa tai regimenttiä: maallinen ja hengellinen. Maallinen regimentti eli valtio vastaa maallisesta järjestyksestä, jossa esivalta rankaisee rikollisia ja hoitaa tehtäviään miekalla ja pakolla. Hengellinen regimentti sen sijaan toimii kirkossa käyttäen välineenään ainoastaan evankeliumia. Kirkko ei käytä maallista valtaa eikä pakkoa, vaan perustuu vapaaehtoisuudelle ja armolle. Tässä kahden regimentin oppi lyhykäisyydessään.
Nykyluterilaisuudessa kahden regimentin oppi on kuitenkin ymmärretty monesti väärin. Ensinnäkin sitä enää harvoin noudatetaan ollenkaan. Kirkkomme piispat tarttuvat milloin mihinkin poliittiseen asiaan ja sekaantuvat maallisen regimentin alueelle. Toisaalta evankeliumia ei käytetä enää juuri ollenkaan, vaan kristillisestä julistuksesta on tullut eettisiin vaatimuksia painottavaa lakia. Kirkko on hukannut siis oman roolinsa hengellisenä regimenttinä.
Maallisen regimentin puolella tämä oppi on myös ymmärretty väärin. Ajatellaan, että kristillinen maailmankatsomus ei saisi vaikuttaa politiikassa, koska uskontoa ei tulisi tuoda julkisille foorumeille, vaan se on jokaisen yksityisasia. Valtion tulisi olla maallinen ja kirkon hengellinen laitos. Tämä on väärä tulkinta kahden regimentin opista. Lutherille valtio tai maallinen regimentti ei ikinä ollut maallinen sekulaarissa mielessä. Lutherin ajattelussa kyse oli siitä, että Jumala toimii myös maallisen regimentin kautta. Lutherin aikaan maalliset hallitsijatkin olivat läpeensä kristillisiä. Voitiin luottaa siihen, että hengellinen regimentti opettaa maallista ja maallinen toimii sitten kristillisesti. Tietenkään tällainen tilanne ei enää ole nykypäivänä. Joka tapauksessa on anakronistista väittää, että kahden regimentin opilla pyrittäisiin sekulaariin valtioon. Luther ei varmasti osannut edes kuvitella tilannetta, jossa valtio olisi uskonnoton, vaikka uskonnonvapauden puolesta puhuikin.
Politiikkaa tehdään tietyistä arvoista. Arvot eivät tule tyhjästä, vaan rakentuvat tietynlaiselle maailmankatsomukselle. Maailmankatsomus taas riippuu aika pitkälle siitä minkälaiset uskonnolliset näkemykset ihminen omaa. Niinpä ihmisen uskonnollinen vakaumus ei voi olla vaikuttamatta politiikkaan. Islamilaiset harjoittavat erilaista politiikkaa kuin vaikkapa kristityt. Väitän, että on oikeastaan mahdotonta tehdä politiikkaa niin, ettei sotke siihen jollakin tasolla uskontoa.
Kahden regimentin oppiin kuuluu aina uskonnonvapaus. Ketään ei saa eikä voi pakottaa kristityksi valtion toimesta. Tämä olisi taas hengellisen ja maallisen regimentin sekoittamista. Kuitenkaan oppi kahdesta regimentistä ei tarkoita sitä, että kristitty ei voisi ajaa kristillisiä arvoja tai vaikkapa kymmeneen käskyyn pohjautuvaa etiikkaa maallisen regimentin puolella eteenpäin. Nimittäin jos kristillinen Jumala on olemassa ja todella antanut kymmenen käskyä ihmiskunnalle, on näiden käskyjen pohjalle rakennettu yhteiskuntakin silloin kaikista ihanteellisin.
Sanot, että on oikeastaan mahdotonta tehdä politiikkaa ilman että sotkee uskontoa siihen ja että arvot pohjaavat siihen millainen uskonnollinen tausta ihmisellä on. Miten koet tämän pätevän sellaisten ihmisten kohdalla jotka ovat uskonnottomia?
VastaaPoista-Ohikulkija
Uskonnottomuus taitaa suurimmaksi osaksi olla kristinuskon alakulttuuria. Tarkoitan tällä sitä, että se on aatteena syntynyt ja kasvanut kristinuskon vaikutuspiirin alaisuudessa. Tämä tietenkin vaikuttaa sen arvoihin joiltakin osin ja monella uskonnottomalla onkin ehkä tiedostamatta aika kristillisiä arvoja: esim. lähimmäisen rakkaus voidaan nähdä hyvänä, vaikka eihän sille ole mitään sitovaa perustelua uskonnottomuudessa. Tietenkin uskonnottoman ihmisen arvot riippuvat siitä maailmankatsomuksesta, mikä hänellä on. Kommunistin arvot ovat erilaisia kuin uskonnottoman libertaristin. Itse näen, että moraalia on melko mahdotonta perustella uskonnottomasta lähtökohdasta ainakaan toisille ihmisille. Ja tottakai uskonnottomat sotkevat myös politiikkaan oman uskonnottomuutensa samalla tavoin kuin uskovat sotkevat uskoaan politiikkaan.
VastaaPoista