Moraalikiistojen anatomia ja emotivismi

Länsimainen moraalikeskustelu on viime vuosina ollut sarja eri tyyppisiä kohuja, joissa on kauhisteltu suureen ääneen joidenkin toisten suvaitsemattomuutta ja samaan aikaan kiillotettu omaa suvaitsevaisuuden kilpeä. Samaan aikaan ainoaksi moraaliseksi maksiimiksi kulttuurissamme on noussut ajatus, että se, mikä ei loukkaa tai vahingoita ketään, on moraalisesti oikein. Käytännössä siis tunteet ratkaisevat oikean ja väärän.

Tällaisen ajattelun ja suurten moraalisten kohujen taustalla vaikuttaa keskeisen sijan yhteiskunnassamme ja ajattelussamme saanut filosofisen etiikan teoria, jota kutsutaan emotivismiksi.

Emotivismin mukaan moraaliset lauseet eivät ole tosia tai epätosia vaan pelkästään tunteen ilmaisuja. Moraalisesti arvottavat väitteet tai arvostelmat ovat kaikki ainoastaan ilmaisuja preferensseistä, asenteista tai tunteista. Koska emotivismin omaksunut kulttuuri ei pidä moraalisia kysymyksiä minään muuna kuin tunteen ilmauksina, niistä nousee silloin luonnollisesti iso meteli ja haloo, joista kohkataan ja pöyristellään ympäri sosiaalisia medioita. Kun ei ole uskoa objektiiviseen moraaliseen totuuteen, jäljelle jää ainoastaan tuohtumus ja kiihtyminen, kun toinen ei toimi niin kuin itse näkee oikeaksi.

Emotivismin perusteella ei ole rationaalisia tapoja saavuttaa yksimielisyyttä moraalisista arvostelmista. Moraalinen väittely on siis rationaalisesti päättymätöntä. Makuasioista ei voi kiistellä. Emotivistien mielestä moraalikeskustelu onkin juuri makuasioista kiistelyä.

Kannattajat ovat esittäneet emotivismin teoriana moraalisten lauseiden merkityksestä. Moraalinen lauseen funktio on emotivismin mukaan ilmaista puhujan asenteita ja vaikuttaa kuulijan asenteisiin. Lause ”tappaminen on väärin” tarkoittaa siis emotivismin mukaan vain sitä, että ”tappaminen inhottaa minua" tai "yök, tappamista!”

Tästä seuraa, että emotivismin mukaan objektiivista ja puolueetonta moraalista mittaristoa ei voi olla olemassa eikä sitä koskevaa keskustelua voida oikeuttaa mitenkään rationaalisesti. Kyse on pohjimmiltaan ainoastaan tunteista ja mieltymyksistä.

Tällaisen eettisen teorian moni on nykymaailmassa omaksunut kummemmin sitä ajattelematta. Emotivismi on kuitenkin vaarallista, koska vakavat eettiset kysymykset turhentuvat sen seurauksena pelkäksi tunnekysymyksiksi. Kuten todettua se ei jätä minkäänlaisia mahdollisuuksia keskustella eettisistä kysymyksistä järkevästi tai objektiivisesti.

Miksi yhden ihmisen tunteet jostakin asiasta olisivat yhtään parempia kuin toisen ihmisen? Emotivismin pohjalta on mahdotonta perustella miksi vaikkapa kansanmurhan tekeminen on väärin sellaiselle ihmiselle, joka ei koe sitä itse vääräksi. Emotivisti voi aina vastata, kuten nykyään monesti vastataankin, että kuka sinä olet sanomaan minulle mitä minun pitää tehdä. Emotivismi on näin ollen äärimmäistä individualismia, joka ei loppujen lopuksi ota ketään toista huomioon.

Eettisestä keskustelusta tulee huutoäänestys, jossa kovimpaan oman äänensä esittävä kanta voittaa tai sitten suurimman kannatuksen saanut kanta voittaa. Etiikassa on kuitenkin suurempia arvojakin kuin demokratia. Jos pitää demokratiaa ainoana moraalia määrittävänä mittarina, ei ole mitään mahdollisuutta kritisoida demokraattisesti päätettyjä epäeettisiä näkemyksiä tai demokraattisesti valittua hallitusta. Näistä voi kaivaa lukuisia esimerkkejä historiasta.

Emotivismi on myös intuition vastainen aate sikäli, että kaikki esittävät moraalisia näkökantojaan jonain muuna kuin tunteiden ilmaisuna. Muuten emme ylipäätään vaivautuisi vakuuttamaan toisin ajattelevia oman kantamme oikeellisuudesta. Emotivismin kannattajatkin puhuvat usein olettaen, että heidän puheillaan olisi jonkinlaista objektiivista moraalista sitovuutta ja näin ovat ristiriidassa itsensä kanssa. Miksi ylipäätään puhua moraalista, jos se pohjimmiltaan on ainoastaan tunteiden ilmausta?

Esimerkiksi sukupuolineutraalin avioliiton kannattajat usein tuomitsevat lakihankkeen vastustajat emotivistisesti ainoastaan homofoobikoiksi tai homojen inhoajiksi vaivautumatta edes tutustumaan siihen intellektuaaliseen traditioon, josta käsin lakihankkeen vastustajat maailmaansa hahmottavat, mutta kuitenkin samaan aikaan vaativat omalle hankkeelleen objektiivista ja universaalia tunnustusta.

Alasdair MacIntyre kuvaa emotivismin ongelmia hyvin kirjassaan Hyveiden jäljillä: 

”Jos teorian tehtävänä on selventää tietynlaisten lauseiden merkitystä sanomalla, että tuollaisten lauseiden tehtävänä on ilmaista joitakin tunteita tai asenteita, on tuon teorian myös pystyttävä tunnistamaan ja luonnehtimaan noita tunteita ja asenteita. Tästä asiasta emotivismin kannattajilla ei yleensä ole ollut juurikaan sanottavaa. Vaikeneminen lienee ollutkin viisasta. Tähänastiset pyrkimykset tunnistaa aiheelle olennaisia tunteita tai asenteita ovat nimitäin aina osoittautuneet kehämäisiksi. On siis sanottu, että ”moraaliset arvostelmat ilmaisevat tunteita ja asenteita.” Tällöin voidaan kysyä, millaisia tunteita tai asenteita ne ilmaisevat. On vastattu, että ne ilmaisevat hyväksynnän tunteita ja asenteita. Tällöin voimme taas kysyä, millaisen hyväksynnän tunteita ja asenteita ne ilmaisevat, ja kenties huomautamme, että on olemassa monenlaisia hyväksynnän tapoja. Tämän kysymyksen kohdatessaan jokainen emotivismin versio on joko vaiennut tai luonnehtinut tuota hyväksynnän tapaa moraaliseksi hyväksynnäksi. Ne emotiiviset teoriat, joiden mukaan moraalista hyväksyntää ilmaistaan moraalisilla arvostelmilla, päätyvät sisällyksettömään kehämäisyyteen.” (s.30-31) 

Vaikka emotivismi epäonnistuukin moraalisten väitteiden merkityksen teoriana, se silti MacIntyren mukaan kuvaa hyvin sitä, miten moraalisia väitteitä nykyaikana käytetään. Ihmiset paljolti toimivat aivan kuin emotivismi olisi totta ja emotivismilla onkin kiistämättä suuri merkitys kulttuurissamme.

Lopulta emotivismissa on totuuden siemen siinä mielessä, että jokaisessa ihmisessä on omatunto, joka toimii moraalisena mittarina. Kuitenkaan omatunto ei ole absoluuttinen. Sen arvostelmat eivät toimi aina ehdottoman oikein, vaan voi olla tilanteita, joissa omatunto on vääristynyt tai paadutettu.

Perinteinen kristillinen etiikka ei lähde liikkeelle yksinomaan tunteista vaan esimerkiksi Aristoteleen hyveteoriaan yhdistettynä sen taustalla on rationaalinen kahden tuhannen vuoden ajan koeteltu eettinen systeemi, joka on osoittautunut kestäväksi erilaisissa konteksteissa. Toisin kuin emotivismi olettaa, tunteet eivät ole koko ihminen. Siksi kristillinen etiikka saattaa vaatia toimimaan vastoin jopa omia tuntemuksiaan. Emotivistinen pelkästään tunteisiin pohjautuva eettinen systeemi onkin lähinnä irvikuva eettisestä systeemistä.

Kristillinen moraalinen systeemi perustuu tunteiden sijaan objektiiviseen moraaliseen realismiin. Moraalin lähtökohta on joko ihmisluonnossa, maailmankaikkeuden olemuksessa, Jumalan olemuksessa ja sen mukaisessa luomistyössä tai näissä kaikissa. Esimerkiksi aristoteelis-tomistinen systeemi on lähtenyt liikkeelle siitä, että ihmisen elämällä on päämäärä tai tarkoitus, johon pyrkimällä ihminen samalla toimii eettisesti. Esimerkiksi ihmisen seksuaalisuudessa tämä päämäärä on lisääntyminen ja kun tämä päämäärä otetaan huomioon, siitä seuraa kaikennäköistä seksuaalietiikkaan. Toki aristoteelisen hyveteorian lisäksi on myös muita kristillisen etiikan malleja.

Joka tapauksessa kristillinen lähtökohta on se, että on olemassa oikea ja väärä ja universaali moraalilaki, joka on kaikkia sitova. Kun sanomme, että kansanmurha on väärin tai oikeudenmukaisuus oikein, kyse ei ole vain yksilöllisestä mausta vaan objektiivisesta moraalilaista, jonka odotamme olevan kaikkia ihmisiä sitovaa.

Surullista kyllä, emotivismi on saanut myös jonkin verran jalansijaa kirkoistakin, joissa viihteellisyys ja tunteellisuus on monessa tapauksessa syrjäyttänyt syvällisemmän teologian ja moraaliopetuksen.

On aika paradoksaalista, että ihmiset, jotka näennäisen järkevyyden ja edistyksen nimissä ovat valmiita kieltämään kristillisen moraaliopetuksen, kuitenkin päätyvät kannattamaan emotivismia, joka eettisenä teoriana kestää vielä vähemmän rationaalista tarkastelua.