Saarna 3. sunnuntai pääsiäisestä
Joh. 17:11-17
Kun sinulta kysytään, kuka olet, mitä vastaat? Todennäköisesti ensimmäiseksi sanot nimesi. Mikä on sinun nimesi? Se on kysymys, joka tutustuttaessa kysytään aina ensimmäisenä. Ilman nimeä emme voi tuntea toisiamme. Juuri nimi tekee meistä erityislaatuisen. Nimi on olennaisin osa meidän identiteettiämme. Nimen vuoksi emme ole vain harmaata massaa, vaan meistä voidaan puhua jonakin, joka eroaa muista, jonakin, joka on olemassa. Puolestaan mille ei ole nimeä, siitä ei voi puhua ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.
Tämän vuoksi yksi Vanhan testamentin järisyttävimpiä kertomuksia on se, kun Mooses kohtaa Siinain vuorella Jumalan. Jumala ilmestyy Moosekselle palavassa pensaassa, joka ei kulu tulessa. Tällöin Jumala ilmoittaa nimensä Moosekselle. Jumala sanoo nimekseen heprean neljä konsonanttia, jotka tarkoittavat suomeksi ”minä olen se, joka olen” tai pelkästään ”minä olen”.
Moosekselle ilmoitettu nimi on hyvin salaperäinen. Emme juurikaan ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Nimi ilmoitetaan, mutta ikään kuin jätetään kuitenkin ilmoittamatta. Vähän niin kuin Jumala sanoisi, että minä nyt olen vain se, joka olen, eikä sinun tarvitse muuta tietää. Ehkä juuri näin Jumalan nimi kertoo jotakin hänen suuruudestaan. Hän ylittää kaiken sen, mitä ymmärrämme tai mitä pystymme sanoin kuvailemaan. Hän on salattu Jumala, jonka nimeä ei saa turhaan lausua, mutta kuitenkin Jumala, joka lähestyy ihmistä ilmoittaen itsensä.
Juutalaiset eivät ottaneet sitä kevyesti, että Jumala oli ilmoittanut heille nimensä. He ajattelivat olevansa eräänlaisia Jumalan salatun nimen varjelijoita, säilyttäjiä ja suojelijoita maailman kansojen joukossa. Sillä oli myös seurauksensa. Toinen käsky kielsi turhaan lausumasta Herran nimeä. He tajusivat, että nimi saatettiin vetää lokaan asiattomalla käytöllä. Se voitiin turhentaa, vaikka se tunnettiin. Siksi kukaan juutalainen ei normaalisti koskaan lausunut pyhää nimeä kirjaimellisesti. Sen sijalla luettiin aina joku toinen sana tai peitenimi.
Tämä oli juutalaisuudessa hyvin vakava asia. Jeesuksen aikoihin elänyt rabbi Filon vaatii kuolemanrangaistusta sille, joka lausuu tuon nimen turhaan. Samoin juutalainen raamatunselitysteos Mishna sanoo toisella vuosisadalla, että ”sillä, joka lausuu tuon nimen sen omilla kirjaimilla, ei ole osaa tulevassa maailmassa.” Juutalaiset näkivät siis tavallaan ihan oikein, että Herran nimi on liian pyhä asia sanottavaksi näillä syntisillä huulilla. Juutalaiset itse käyttivät siitä nimityksiä sanoinkuvaamaton tai lausumaton. He ymmärsivät, että se oli erityinen, pyhä ja suuri nimi, voimallinen, pelottava ja mahtava nimi, josta oli parempi vaieta.
Yksi poikkeus kuitenkin oli. Oli yksi päivä vuodessa, jolloin yksi mies lausui tuon yhden nimen. Yhtenä päivänä koko Israelin kansa paastosi eikä kukaan saanut tehdä mitään töitä. Koko yhteiskunta pysähtyi yhtä hetkeä varten. Vain tuona yhtenä päivänä ylipappi meni Jerusalemin temppelissä kaikkein pyhimpään Jumalan kasvojen eteen pukeutuneena kaikista pyhimpiin vaatteisiin. Ja ennen kuin yksi nimi lausuttiin, tarvittiin paljon valmisteluja. Ylipappi uhrasi sinä päivänä kaksi vuohipukkia syntiuhriksi, pässin polttouhriksi ja syntiuhrisonnin. Näiden uhrien välityksellä ylipappi sovitti ensin itsensä Jumalan kanssa, sitten ”sukunsa” eli koko Israelin papiston ja viimeiseksi koko Israelin kansan. Näin kerran vuodessa toimitettiin syntien sovitus Israelin kansalle.
Kansan syntien sovittamisen yhteydessä ylipappi lausui rukouksessa Herran nimen kymmenen kertaa. Aina kun ylipappi uskaltautui lausumaan Jumalan pyhän nimen, kaikki kansa temppelin esipihoilla heittäytyi maahan kasvoilleen pelosta ja kunnioituksesta. Maassa maaten he saivat kuulla maailmankaikkeuden suurimman salaisuuden, Jumalan väkevän nimen. Tämä oli ainoa paikka ja ainoa tilanne, jolloin juutalainen saattoi kuulla Herran nimen lausuttavan, niin pyhä ja pelättävä se oli. Jerusalemin temppelin tuhon jälkeen Herran nimeä ei siis ole lausuttu kahteen tuhanteen vuoteen. Päivä, jolloin Herran nimi lausuttiin, oli Jom Kippur eli suuri sovituspäivä, joka oli juutalaisuudessa vuoden huippukohta ja yksi keskeisimpiä juhlia.
Suuren sovituspäivän tehtävä oli palauttaa Israelin kansan jumalasuhde vuoden aikana tehtyjen rikkomusten jälkeen ja näin tehdä kansasta taas pyhä kansa, joka on Jumalan kansa keskellä maailmaa. Rabbien mukaan koko luominen ja luomakunta tähtäsi siihen, että Jumala olisi liitossa luomakuntansa kanssa, jolloin Jumalan ja ihmisen välinen rakkaus vallitsisi. Suuri sovituspäivä palautti ennalleen tämän harmonian, joka häiriintyy ihmiskunnan synnin vaikutuksesta. Vain silloin Jumalan ihmeellinen nimi sai kaikua kansan parissa. Kun synnit on sovitettu, Jumala tunnetaan nimeltä.
----
Tulemme sitten päivän evankeliumitekstiin, jonka taustaksi on hyvä tietää, että nämä sanat Jeesus on lausunut viimeisellä aterialla viimeisenä iltana ennen kuolemaansa. Kyse on Jeesuksen jäähyväispuheesta. Tämä jäähyväispuhe tiivistyy Johanneksen lukuun 17, jossa evankeliumitekstimme on. Sitä lukua on hyvin varhaisesta ajasta alkaen kutsuttu Jeesuksen ylimmäispapilliseksi rukoukseksi. Nimitys on kuvaava. Vanhassa liitossa ylipapin tehtävä oli kuten kuvasin, uhrata kansan syntien puolesta ja rukoilla siinä yhteydessä Jumalaa. Niinpä Jeesuskin juuri ennen uhrikuolemaansa rukoilee Isää. Rukouksen luonteen voisi tiivistää seuraavasti: ”Näin on ylipappi, joka on itse sovittaja ja sovitusuhri, pappi ja uhri, rukoillut meidän puolestamme.”
Jeesuksen rukous tulee ymmärrettäväksi, kun tarkastelemme sitä edellä kuvaamani juutalaisen sovituspäivän liturgian valossa. Tuo päivä ikään kuin muuttuu todellisuudeksi tässä Jeesuksen rukouksessa. Luvun 17 rukous noudattaa tismalleen rakenteeltaan kolmannen Mooseksen kirjan luvun 16 ohjeita suuren sovituspäivän vietosta. Samalla tavoin kuin ylipappi hankkii ensiksi sovituksen itselleen, sitten papistolle ja lopulta koko Israelille, myös Jeesus rukoilee ensiksi itsensä, sitten apostolien ja lopulta kaikkien niiden puolesta, jotka lopulta tulevat uskomaan häneen. Rukouksessaan Jeesus asettuu sovituspäivän ylipapiksi. Hän pyhittää itsensä ja hankkii myös pyhityksen omilleen. Kristuksen risti on maailman sovituspäivä, jossa palautetaan se harmonia ja suhde Jumalaan, minkä ihmiskunta on synnin vaikutuksesta kadottanut.
Näin Jeesus kuolemallaan toteuttaa vanhan liiton uhrikultin ja hänen uhrirukouksensa toteuttaa ja täyttää täysin suuren sovituspäivän merkityksen. Eläinuhrit ja temppelipalvelus ovat tulossa päätepisteeseensä ja tästä eteenpäin sovitus tapahtuu Kristuksen uhrin kautta. Vaikka siis Jeesus toisaalta näyttää tuovan vanhaan liittoon verrattuna jotain aivan uutta ja katkaisevan yhteyden temppeliin ja sen uhreihin, siitä huolimatta Jeesus itse asiassa vain täyttää sen, mihin temppeli ja uhraaminen tähtäsi. Jeesus itse uhraa niin suuren uhrin, että sen jälkeen mitään vuotuisia sovitusuhreja temppelissä ei tarvita. Synnit sovitetaan kertakaikkisesti, eikä mikään uusi uhri lisää siihen enää mitään. Kristuksen uhri riittää sovitukseksi jokaisen ihmisen jokaiseen pahaan tekoon.
Evankeliumitekstissämme on se osa Jeesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta, jossa hän rukoilee opetuslapsiensa puolesta. Kiinnitän nyt huomiomme vain yhteen yksityiskohtaan. Jakeessa yksitoista Jeesus sanoo: ”Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä niin kuin me olemme yhtä.” Muutama jae aiemmin Jeesus on sanonut: ”Minä olen ilmoittanut sinun nimesi niille ihmisille, jotka valitsit maailmasta ja annoit minulle.” Jeesus siis ilmoittaa Isän nimen. Näin Jeesus vanhan liiton ylipapin tapaan lausuu Jumalan nimen hänen kasvojensa edessä sovitusuhrin yhteydessä.
Jeesus esiintyy tässä rukouksessa sekä ylipappina että uutena Mooseksena, joka vie päätökseen sen, mitä Moosekselle tapahtui palavan pensaan luona. Nimen ilmoittaminen on aina jollakin tapaa itsensä tunnetuksi tekemistä. Emme osaa puhua siitä, millä ei ole nimeä. Kun Jumala ilmoittaa nimensä, kyse on enemmän kuin vain jostakin yksittäisestä sanasta. Se merkitsee, että Jumala on puhuteltavissa ja kohdattavissa. Hän lähestyy ihmistä ja haluaa suhteeseen ihmisen kanssa. Hän tulee läsnä olevaksi.
Nykysuomessa nimet harvoin tarkoittavat mitään. Ajattelemme, että ne ovat ikään kuin sattumanvaraisia kylttejä, jotka eri asioiden päälle on lätkäisty. Raamatun ja antiikin maailmassa asia ei ollut näin, vaan nimen kautta päästiin käsiksi itse nimen kantajan olemukseen tai identiteettiin. Roomalaisilla oli sanonta: Nomen est omen. Nimi on enne. Ajateltiin jopa, että nimi löisi lukkoon koko ihmisen kohtalon ja elämän päämäärän. Tässä oli tietenkin pakanallista kohtalonuskoa mukana, mutta se kuvaa hyvin sitä, kuinka merkittävä asia nimi on.
Nimi ilmaisee jotain todellista henkilön olemuksesta, hänen identiteetistään ja hänen elämänsä tarkoituksesta. Ilmoittamalla nimensä Jumala tekee tiettäväksi jotain itsestään. Kun Jumala ilmoittaa nimensä, se on hyvin merkittävä asia. Ensinnäkin se kertoo, että Jumala ei ole vain persoonaton, nimetön ja tunnistamaton voima, joka vaikuttaa epämääräisesti. Hän ei ole vain jokin, joka on kaiken tämän takana. Sen sijaan nimensä ilmaiseminen tarkoittaa itsensä tunnetuksi tekemistä. Jumala raottaa itsensä mysteeriä. Hän on persoona, joka voidaan oppia tuntemaan, koska hän on erityisellä tavalla ilmoittanut itsensä vaihe vaiheelta. Nimensä antamalla Jumala ilmoittaa itsensä ja jotain siitä, millainen hän on. Siksi myös juutalaiset pitivät Jumalan nimeä niin pyhän asiana.
Kun Jeesus sanoo, että hän ilmoittaa Jumalan nimen, se ei kuitenkaan tarkoita, että Jeesus olisi antanut meille vielä jonkun uuden sanan, jolla Jumalaa voi kutsua. Sen sijaan Jumalan nimen ilmoittaminen tarkoittaa uutta tapaa, jolla Jumala on läsnä ihmisten luona ja jolla hänet voidaan tuntea. Tämä uusi tapa tapahtuu juuri Jeesuksessa itsessään. Jeesushan sanoo: ”Suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut.” Jeesus siis ilmoittaa täydellisesti meille sen, kuka ja millainen Jumala on. Hänelle on annettu Jumalan nimi. Hän kertoo siitä, minkälainen Jumala on ja miten hän meihin suhtautuu. Joka on nähnyt Pojan, on nähnyt Isän. Jumala on tullut ihmiseksi ja asunut meidän keskellämme. Vain Jeesuksessa tiedämme, minkälainen Jumalan pyhä ja voimakas nimi on.
Siksi Jeesuksen oma nimi on suurempi kuin mikään muu nimi maan päällä: ”Hänen saamansa nimi on enkelien nimiä ylhäisempi.” ”Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla.”
Kun sinulta kysytään, kuka olet, mitä vastaat? Todennäköisesti ensimmäiseksi sanot nimesi. Mikä on sinun nimesi? Se on kysymys, joka tutustuttaessa kysytään aina ensimmäisenä. Ilman nimeä emme voi tuntea toisiamme. Juuri nimi tekee meistä erityislaatuisen. Nimi on olennaisin osa meidän identiteettiämme. Nimen vuoksi emme ole vain harmaata massaa, vaan meistä voidaan puhua jonakin, joka eroaa muista, jonakin, joka on olemassa. Puolestaan mille ei ole nimeä, siitä ei voi puhua ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.
Tämän vuoksi yksi Vanhan testamentin järisyttävimpiä kertomuksia on se, kun Mooses kohtaa Siinain vuorella Jumalan. Jumala ilmestyy Moosekselle palavassa pensaassa, joka ei kulu tulessa. Tällöin Jumala ilmoittaa nimensä Moosekselle. Jumala sanoo nimekseen heprean neljä konsonanttia, jotka tarkoittavat suomeksi ”minä olen se, joka olen” tai pelkästään ”minä olen”.
Moosekselle ilmoitettu nimi on hyvin salaperäinen. Emme juurikaan ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Nimi ilmoitetaan, mutta ikään kuin jätetään kuitenkin ilmoittamatta. Vähän niin kuin Jumala sanoisi, että minä nyt olen vain se, joka olen, eikä sinun tarvitse muuta tietää. Ehkä juuri näin Jumalan nimi kertoo jotakin hänen suuruudestaan. Hän ylittää kaiken sen, mitä ymmärrämme tai mitä pystymme sanoin kuvailemaan. Hän on salattu Jumala, jonka nimeä ei saa turhaan lausua, mutta kuitenkin Jumala, joka lähestyy ihmistä ilmoittaen itsensä.
Juutalaiset eivät ottaneet sitä kevyesti, että Jumala oli ilmoittanut heille nimensä. He ajattelivat olevansa eräänlaisia Jumalan salatun nimen varjelijoita, säilyttäjiä ja suojelijoita maailman kansojen joukossa. Sillä oli myös seurauksensa. Toinen käsky kielsi turhaan lausumasta Herran nimeä. He tajusivat, että nimi saatettiin vetää lokaan asiattomalla käytöllä. Se voitiin turhentaa, vaikka se tunnettiin. Siksi kukaan juutalainen ei normaalisti koskaan lausunut pyhää nimeä kirjaimellisesti. Sen sijalla luettiin aina joku toinen sana tai peitenimi.
Tämä oli juutalaisuudessa hyvin vakava asia. Jeesuksen aikoihin elänyt rabbi Filon vaatii kuolemanrangaistusta sille, joka lausuu tuon nimen turhaan. Samoin juutalainen raamatunselitysteos Mishna sanoo toisella vuosisadalla, että ”sillä, joka lausuu tuon nimen sen omilla kirjaimilla, ei ole osaa tulevassa maailmassa.” Juutalaiset näkivät siis tavallaan ihan oikein, että Herran nimi on liian pyhä asia sanottavaksi näillä syntisillä huulilla. Juutalaiset itse käyttivät siitä nimityksiä sanoinkuvaamaton tai lausumaton. He ymmärsivät, että se oli erityinen, pyhä ja suuri nimi, voimallinen, pelottava ja mahtava nimi, josta oli parempi vaieta.
Yksi poikkeus kuitenkin oli. Oli yksi päivä vuodessa, jolloin yksi mies lausui tuon yhden nimen. Yhtenä päivänä koko Israelin kansa paastosi eikä kukaan saanut tehdä mitään töitä. Koko yhteiskunta pysähtyi yhtä hetkeä varten. Vain tuona yhtenä päivänä ylipappi meni Jerusalemin temppelissä kaikkein pyhimpään Jumalan kasvojen eteen pukeutuneena kaikista pyhimpiin vaatteisiin. Ja ennen kuin yksi nimi lausuttiin, tarvittiin paljon valmisteluja. Ylipappi uhrasi sinä päivänä kaksi vuohipukkia syntiuhriksi, pässin polttouhriksi ja syntiuhrisonnin. Näiden uhrien välityksellä ylipappi sovitti ensin itsensä Jumalan kanssa, sitten ”sukunsa” eli koko Israelin papiston ja viimeiseksi koko Israelin kansan. Näin kerran vuodessa toimitettiin syntien sovitus Israelin kansalle.
Kansan syntien sovittamisen yhteydessä ylipappi lausui rukouksessa Herran nimen kymmenen kertaa. Aina kun ylipappi uskaltautui lausumaan Jumalan pyhän nimen, kaikki kansa temppelin esipihoilla heittäytyi maahan kasvoilleen pelosta ja kunnioituksesta. Maassa maaten he saivat kuulla maailmankaikkeuden suurimman salaisuuden, Jumalan väkevän nimen. Tämä oli ainoa paikka ja ainoa tilanne, jolloin juutalainen saattoi kuulla Herran nimen lausuttavan, niin pyhä ja pelättävä se oli. Jerusalemin temppelin tuhon jälkeen Herran nimeä ei siis ole lausuttu kahteen tuhanteen vuoteen. Päivä, jolloin Herran nimi lausuttiin, oli Jom Kippur eli suuri sovituspäivä, joka oli juutalaisuudessa vuoden huippukohta ja yksi keskeisimpiä juhlia.
Suuren sovituspäivän tehtävä oli palauttaa Israelin kansan jumalasuhde vuoden aikana tehtyjen rikkomusten jälkeen ja näin tehdä kansasta taas pyhä kansa, joka on Jumalan kansa keskellä maailmaa. Rabbien mukaan koko luominen ja luomakunta tähtäsi siihen, että Jumala olisi liitossa luomakuntansa kanssa, jolloin Jumalan ja ihmisen välinen rakkaus vallitsisi. Suuri sovituspäivä palautti ennalleen tämän harmonian, joka häiriintyy ihmiskunnan synnin vaikutuksesta. Vain silloin Jumalan ihmeellinen nimi sai kaikua kansan parissa. Kun synnit on sovitettu, Jumala tunnetaan nimeltä.
----
Tulemme sitten päivän evankeliumitekstiin, jonka taustaksi on hyvä tietää, että nämä sanat Jeesus on lausunut viimeisellä aterialla viimeisenä iltana ennen kuolemaansa. Kyse on Jeesuksen jäähyväispuheesta. Tämä jäähyväispuhe tiivistyy Johanneksen lukuun 17, jossa evankeliumitekstimme on. Sitä lukua on hyvin varhaisesta ajasta alkaen kutsuttu Jeesuksen ylimmäispapilliseksi rukoukseksi. Nimitys on kuvaava. Vanhassa liitossa ylipapin tehtävä oli kuten kuvasin, uhrata kansan syntien puolesta ja rukoilla siinä yhteydessä Jumalaa. Niinpä Jeesuskin juuri ennen uhrikuolemaansa rukoilee Isää. Rukouksen luonteen voisi tiivistää seuraavasti: ”Näin on ylipappi, joka on itse sovittaja ja sovitusuhri, pappi ja uhri, rukoillut meidän puolestamme.”
Jeesuksen rukous tulee ymmärrettäväksi, kun tarkastelemme sitä edellä kuvaamani juutalaisen sovituspäivän liturgian valossa. Tuo päivä ikään kuin muuttuu todellisuudeksi tässä Jeesuksen rukouksessa. Luvun 17 rukous noudattaa tismalleen rakenteeltaan kolmannen Mooseksen kirjan luvun 16 ohjeita suuren sovituspäivän vietosta. Samalla tavoin kuin ylipappi hankkii ensiksi sovituksen itselleen, sitten papistolle ja lopulta koko Israelille, myös Jeesus rukoilee ensiksi itsensä, sitten apostolien ja lopulta kaikkien niiden puolesta, jotka lopulta tulevat uskomaan häneen. Rukouksessaan Jeesus asettuu sovituspäivän ylipapiksi. Hän pyhittää itsensä ja hankkii myös pyhityksen omilleen. Kristuksen risti on maailman sovituspäivä, jossa palautetaan se harmonia ja suhde Jumalaan, minkä ihmiskunta on synnin vaikutuksesta kadottanut.
Näin Jeesus kuolemallaan toteuttaa vanhan liiton uhrikultin ja hänen uhrirukouksensa toteuttaa ja täyttää täysin suuren sovituspäivän merkityksen. Eläinuhrit ja temppelipalvelus ovat tulossa päätepisteeseensä ja tästä eteenpäin sovitus tapahtuu Kristuksen uhrin kautta. Vaikka siis Jeesus toisaalta näyttää tuovan vanhaan liittoon verrattuna jotain aivan uutta ja katkaisevan yhteyden temppeliin ja sen uhreihin, siitä huolimatta Jeesus itse asiassa vain täyttää sen, mihin temppeli ja uhraaminen tähtäsi. Jeesus itse uhraa niin suuren uhrin, että sen jälkeen mitään vuotuisia sovitusuhreja temppelissä ei tarvita. Synnit sovitetaan kertakaikkisesti, eikä mikään uusi uhri lisää siihen enää mitään. Kristuksen uhri riittää sovitukseksi jokaisen ihmisen jokaiseen pahaan tekoon.
Evankeliumitekstissämme on se osa Jeesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta, jossa hän rukoilee opetuslapsiensa puolesta. Kiinnitän nyt huomiomme vain yhteen yksityiskohtaan. Jakeessa yksitoista Jeesus sanoo: ”Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä niin kuin me olemme yhtä.” Muutama jae aiemmin Jeesus on sanonut: ”Minä olen ilmoittanut sinun nimesi niille ihmisille, jotka valitsit maailmasta ja annoit minulle.” Jeesus siis ilmoittaa Isän nimen. Näin Jeesus vanhan liiton ylipapin tapaan lausuu Jumalan nimen hänen kasvojensa edessä sovitusuhrin yhteydessä.
Jeesus esiintyy tässä rukouksessa sekä ylipappina että uutena Mooseksena, joka vie päätökseen sen, mitä Moosekselle tapahtui palavan pensaan luona. Nimen ilmoittaminen on aina jollakin tapaa itsensä tunnetuksi tekemistä. Emme osaa puhua siitä, millä ei ole nimeä. Kun Jumala ilmoittaa nimensä, kyse on enemmän kuin vain jostakin yksittäisestä sanasta. Se merkitsee, että Jumala on puhuteltavissa ja kohdattavissa. Hän lähestyy ihmistä ja haluaa suhteeseen ihmisen kanssa. Hän tulee läsnä olevaksi.
Nykysuomessa nimet harvoin tarkoittavat mitään. Ajattelemme, että ne ovat ikään kuin sattumanvaraisia kylttejä, jotka eri asioiden päälle on lätkäisty. Raamatun ja antiikin maailmassa asia ei ollut näin, vaan nimen kautta päästiin käsiksi itse nimen kantajan olemukseen tai identiteettiin. Roomalaisilla oli sanonta: Nomen est omen. Nimi on enne. Ajateltiin jopa, että nimi löisi lukkoon koko ihmisen kohtalon ja elämän päämäärän. Tässä oli tietenkin pakanallista kohtalonuskoa mukana, mutta se kuvaa hyvin sitä, kuinka merkittävä asia nimi on.
Nimi ilmaisee jotain todellista henkilön olemuksesta, hänen identiteetistään ja hänen elämänsä tarkoituksesta. Ilmoittamalla nimensä Jumala tekee tiettäväksi jotain itsestään. Kun Jumala ilmoittaa nimensä, se on hyvin merkittävä asia. Ensinnäkin se kertoo, että Jumala ei ole vain persoonaton, nimetön ja tunnistamaton voima, joka vaikuttaa epämääräisesti. Hän ei ole vain jokin, joka on kaiken tämän takana. Sen sijaan nimensä ilmaiseminen tarkoittaa itsensä tunnetuksi tekemistä. Jumala raottaa itsensä mysteeriä. Hän on persoona, joka voidaan oppia tuntemaan, koska hän on erityisellä tavalla ilmoittanut itsensä vaihe vaiheelta. Nimensä antamalla Jumala ilmoittaa itsensä ja jotain siitä, millainen hän on. Siksi myös juutalaiset pitivät Jumalan nimeä niin pyhän asiana.
Kun Jeesus sanoo, että hän ilmoittaa Jumalan nimen, se ei kuitenkaan tarkoita, että Jeesus olisi antanut meille vielä jonkun uuden sanan, jolla Jumalaa voi kutsua. Sen sijaan Jumalan nimen ilmoittaminen tarkoittaa uutta tapaa, jolla Jumala on läsnä ihmisten luona ja jolla hänet voidaan tuntea. Tämä uusi tapa tapahtuu juuri Jeesuksessa itsessään. Jeesushan sanoo: ”Suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut.” Jeesus siis ilmoittaa täydellisesti meille sen, kuka ja millainen Jumala on. Hänelle on annettu Jumalan nimi. Hän kertoo siitä, minkälainen Jumala on ja miten hän meihin suhtautuu. Joka on nähnyt Pojan, on nähnyt Isän. Jumala on tullut ihmiseksi ja asunut meidän keskellämme. Vain Jeesuksessa tiedämme, minkälainen Jumalan pyhä ja voimakas nimi on.
Siksi Jeesuksen oma nimi on suurempi kuin mikään muu nimi maan päällä: ”Hänen saamansa nimi on enkelien nimiä ylhäisempi.” ”Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla.”
Tämän vuoksi Jeesuksen nimeen on myös sidottuna suuret lupaukset: ”Siellä, missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” ”Pahat hengetkin tottelevat meitä, kun käskemme niitä sinun nimessäsi.” ”Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen.” ”Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.”
Juuri tällä suurella nimellä Jeesus rukoilee evankeliumitekstissämme Jumalaa suojelemaan meitä, hänen omiaan. Siinä nimessä on pelastus, turva ja varjelus. Huuda sitä nimeä avuksi kaikessa hädässä ja avuttomuudessasi. Ja joka tuohon nimeen turvaa, se saa avun. Tuo nimi on suurempi kuin mikään vaino, sairaus, ahdistus, vaara, nälkä, yksinäisyys, häpeä, pelko tai mikään mikä meitä täällä kohtaa. Sen nimen alle tallautuvat synti, kuolema ja Perkele.
Kristitylle tuo nimi ei ole enää pelottava ja vaarallinen nimi. Se on ihana nimi, rakastettava nimi, lempeä nimi, armollinen nimi. Nimi, jota huudamme päivällä ja kuiskaamme yöllä. Se on nimi, jonka tunnemme. Nimi, josta todistamme. Nimi, johon luotamme. Nimi, jossa taistelemme. Nimi, jossa kärsimme. Nimi, jossa elämme. Se on nimi, joka ylitsemme on kasteessa lausuttu ja nimi, joka huulillamme kuolemme.
Kuule mitä Jeesus sanoo Ilmestyskirjassa sinulle: ”Siitä, joka voittaa, minä teen pylvään Jumalani temppeliin, eikä hän joudu milloinkaan lähtemään sieltä. Minä kirjoitan häneen Jumalani nimen ja Jumalani kaupungin nimen, uuden Jerusalemin, joka laskeutuu taivaasta Jumalani luota, ja oman uuden nimeni.” Ja koko Raamatun viimeisessä luvussa meille kerrotaan, kuinka Jumalan nimi lopulta tulee osaksi meitä: ”He saavat nähdä hänen kasvonsa, ja heidän otsassaan on hänen nimensä.”
Juuri tällä suurella nimellä Jeesus rukoilee evankeliumitekstissämme Jumalaa suojelemaan meitä, hänen omiaan. Siinä nimessä on pelastus, turva ja varjelus. Huuda sitä nimeä avuksi kaikessa hädässä ja avuttomuudessasi. Ja joka tuohon nimeen turvaa, se saa avun. Tuo nimi on suurempi kuin mikään vaino, sairaus, ahdistus, vaara, nälkä, yksinäisyys, häpeä, pelko tai mikään mikä meitä täällä kohtaa. Sen nimen alle tallautuvat synti, kuolema ja Perkele.
Kristitylle tuo nimi ei ole enää pelottava ja vaarallinen nimi. Se on ihana nimi, rakastettava nimi, lempeä nimi, armollinen nimi. Nimi, jota huudamme päivällä ja kuiskaamme yöllä. Se on nimi, jonka tunnemme. Nimi, josta todistamme. Nimi, johon luotamme. Nimi, jossa taistelemme. Nimi, jossa kärsimme. Nimi, jossa elämme. Se on nimi, joka ylitsemme on kasteessa lausuttu ja nimi, joka huulillamme kuolemme.
Kuule mitä Jeesus sanoo Ilmestyskirjassa sinulle: ”Siitä, joka voittaa, minä teen pylvään Jumalani temppeliin, eikä hän joudu milloinkaan lähtemään sieltä. Minä kirjoitan häneen Jumalani nimen ja Jumalani kaupungin nimen, uuden Jerusalemin, joka laskeutuu taivaasta Jumalani luota, ja oman uuden nimeni.” Ja koko Raamatun viimeisessä luvussa meille kerrotaan, kuinka Jumalan nimi lopulta tulee osaksi meitä: ”He saavat nähdä hänen kasvonsa, ja heidän otsassaan on hänen nimensä.”
Kommentit
Lähetä kommentti