Saarna 3. sunnuntai loppiaisesta
5. Moos. 32:36-39
Miksi Israelin kansa lankesi niin usein palvomaan epäjumalia? Miksi kristillisellä kirkolla näyttää niin usein menevän huonosti?
Paljastan heti, että kysymykset liittyvät toisiinsa. Lähdemme avaamaan niitä tekstimme äärellä. Se sijoittuu tilanteeseen, jossa Mooses oli johtanut Israelin kansan pois Egyptistä. Elämänsä lopussa luvatun maan rajalla hän puhuu vielä viimeisen kerran koko kansalle. Siinä yhteydessä hän lausui niin sanotun Mooseksen laulun, josta tekstimme on yksi pieni osa.
Mooseksen laulun iso teema on, kuinka kansa hylkää monin tavoin ja monta kertaa Jumalan ja tekee vääriä tekoja. Siksi se saa rangaistuksia osakseen. Tämänkin päivän tekstissä tulee ilmi, että on palvottu epäjumalia, jotka eivät ole kuitenkaan auttaneet. On uhrattu monille väärille jumalille, mutta ne eivät ole kansaa suojelleet. Jumala jopa ironisesti pilkkaa epäjumalanpalvelijoita: ”Missä ovat nyt teidän jumalanne, missä se kallio, johon turvasitte? Nouskoot nyt teitä auttamaan ne jumalat, joille syötitte teurasuhrienne rasva ja juotitte juomauhrienne viinin! Seiskööt ne teidän suojananne.” Tämän pilkallisen toteamuksen jälkeen Jumala tekee selväksi, että muut Jumalat eivät auta ja niiden palvominen on turhaa: ”Näettehän nyt: minä olen ainoa, ei ole muuta jumalaa minun rinnallani.”
Moni saattaa ajatella, että puheet epäjumalista ovat varsin kaukaisia asioita, joille ei nykypäivässä ole juurikaan yhtymäkohtia. Länsimaiselle ihmiselle ajatus uhraamisesta jumalille on lähtökohtaisesti vieras ja moni pitää sellaista ajatusta lähinnä naurettavan touhuna tai ehkä eksoottisista kulttuureista löytyvänä ilmiönä, joka on vieraudessaan kiinnostava, jonkinlainen kulttuurisen monimuotoisuuden arvostettava osoitus, mutta ei ehkä muuten kovin merkityksellinen asia. Suurimmalle osalle suomalaisista on varmasti aika vieras ajatus, että kantaisimme jonkun patsaan eteen uhrina ruokaa ja juomaa.
Voimme siis huokaista helpotuksesta ja todeta, että ei koske meitä ja siirtyä muihin asioihin. Vai voimmeko? Täytyy sanoa, että ymmärrämme epäjumalien palvonnan ja monijumalaisuuden väärin, jos ajattelemme, että se oli esimerkiksi Zeuksen, Afroditen ja muiden epäjumalien palvontaa, joka on aikaa sitten kadonnut historian hämäriin.
Monijumalaisuudessa jokainen epäjumala edusti eri elämän osa-aluetta. Oli sodankäynnin jumala, rakkauden jumala, kaupankäynnin jumala ja viljan tai hedelmällisyyden jumala. Antiikin epäjumalat olivat siis persoonallistettuja arvoja tai asioita, joita tavoiteltiin, palvottiin ja toivottiin itselle. Vaikka ihmiset eivät tänään enää uskokaan moniin jumaliin, ne asiat, joita antiikin aikana palvottiin, ovat samoja kuin nykyaikana. Yhtä lailla moderni ihminen kuin antiikin ihminen tavoittelee suurta omaisuutta, onnistumista rakkaudessa, valtaa ja mainetta. Epäjumalanpalvelus ei siten ole kadonnut mihinkään, vaikka rakkauden jumala Afroditea ei enää palvotakaan symbolisesti patsaan muodossa.
Enää ei patsaiden eteen kanneta ruokauhreja, mutta siitä huolimatta moni näkee vaivaa ja uurastaa luettelemilleni väärille jumalille. Moni tekee pitkää päivää ja uhraa kaiken aikansa rikastumisen alttarille. Joku toinen rehkii hiki otsassa punttisalilla ja urheilee, jotta häntä pidettäisiin kauniina ja tavoiteltavana. Kolmas uhraa henkilökohtaisen elämänsä, jotta pääsisi julkisuuteen ja ihmiset tuntisivat hänet.
Voikin sanoa, että se mille uhraamme, siis se minkä vuoksi olemme valmiita kärsimään ja kestämään epämukavuutta, näyttää elämämme todellisen arvojärjestyksen. Samalla on hyvä kysyä itseltään, kuinka paljon olen valmis uhraamaan todelliselle Jumalalle. Kuinka paljon näen vaivaa ja siedän hankaluuksia uskoni vuoksi? Menestymisen ja terveyden sijaan, joita menestysteologia markkinoi meille jonkinlaisina uskon mittareina, paljon parempi uskon mittari onkin se, kuinka paljon olemme valmiita uskomme vuoksi näkemään vaivaa ja kärsimään.
--
Läpi Vanhan testamentin näyttää toistuvan kummallinen kierre, josta tämä Mooseksen laulu puhuu. Jumala lähestyy kansaansa ja lupaa liittoa heidän kanssaan. Yleensä ihan lyhyen ajan sisällä, parissa sukupolvessa, Israel sortuu palvomaan epäjumalia, menettää kunniansa ja loistonsa, joutuu tuhon partaalle. Usein silloin käy niin kuin tekstissämme sanotaan: ”Herra puolustaa kansaansa, hän säälii palvelijoitaan, kun hän näkee, ettei heillä ole enää voimaa, että he ovat uupuneita, niin suuret kuin pienet.” Pahassa paikassa Jumala tarttuu asioiden kulkuun. Hän kääntää kansansa kohtalon. Kansa tekee parannuksen ja hylkää epäjumalat. Liitto jälleen uudistetaan ja näin Jumala armahtaa niissä ahdistuksissa, joita kansa on rikkomuksillaan itselleen tuonut.
Väärät jumalat vievät siis kansan uuvuksiin ja ahdistuksiin. Ne eivät tarjoa apua, vaan vain pahentavat tilannettamme. Tekstissämme kansan tilanne on jopa niin paha, että kaikki kansan osat ovat lähes tuhon partaalla, niin suuret kuin pienet. Ehkä tämä on juuri Jumalan toimintatapa. Jumala sallii omilleen kärsimyksiä opettaakseen, missä heidän todellinen turvansa on. Hän sallii kansansa joutua hankaluuksiin, jotta se ymmärtäisi keneltä kaikki hyvä on lähtöisin. Lopulta mikään muu kuin Jumala ei kestä. Tämän saa jokainen kokea viimeistään kuolemansa hetkellä, jolloin on turha turvata mihinkään muuhun kuin Jumalaan.
Jumala saattaa armossaan ottaa pois sinänsä hyviäkin asioita, joihin turvaamme Jumalan sijasta. Monesti ne ovat asioita, jotka ovat kohonneet huomaamatta epäjumaliksi todellisen Jumalan sijaan. Niiden poistuminen saattaa aiheuttaa meille paljon surua. Kun siis joudut luopumaan jostakin itsellesi tärkeästä asiasta, ajattele, että näin Jumala näyttää sinulle, että hänellä olisi tarjolla isompi rooli sinun elämässäsi. Jumala haluaa sitä kautta tulla tärkeimmäksi asiaksi elämässämme.
Näinhän tekstissämmekin kysellään: ”Missä se kallio, johon turvasitte?” Kaikki muut kalliot, johon turvaamme lopulta pettävät. Vain Jumala on todellinen kallio. Pari jaetta aiemmin tässä Mooseksen laulussa sanotaan: ”Kuinka voisi yksi ainoa vihollinen ajaa takaa tuhatta, kuinka voisi kaksi miestä karkottaa kymmenentuhatta, ellei Herra Israelin kallio, olisi myynyt kansaansa, ellei hän olisi antanut sitä vihollisten käsiin? Vihollistemmekin luulisi ymmärtävän, ettei heidän kallionsa ole niin kuin meidän.” Ainoa kestävä kallio on siis itse Jumala, eikä hän ole samanlainen kallio kuin ne asiat, joita me ihmiset yleensä pidämme varmoina ja kestävinä turvina.
Kristillinen kirkko käy historiassaan läpi samaa kummallista kierrettä kuin Israelin kansa. Sanotaan, että kirkko kestää kaiken muun paitsi sen, että sillä menee hyvin. Kun kirkolla menee hyvin ja sillä on paljon valtaa, usein Jumala unohdetaan ja aletaan keskittyä oman aseman ja vallan säilyttämiseen. Vallan ja aseman vuoksi annetaan periksi Jumalan sanan vastaisille vaatimuksille. Sen seurauksena tulee huonompia aikoja ja raamatullinen usko jää usein vähemmistöön. Jumala ei kuitenkaan koskaan hylkää kansaansa, vaan pitää siitä huolta vaikeinakin aikoina.
Koko Vanhan testamentin läpäisee ajatus pienestä jäännöksestä. Pahimmassakin tilanteessa aina on jäljellä pieni jäännös, joka pysyy uskollisena liitolle ja Jumalalle. Profeetta Elian aikana, jolloin näytti siltä, että koko kansa palvelee epäjumalia, oli kuitenkin seitsemäntuhatta ihmistä, jotka eivät olleet notkistaneet polviaan Baalin edessä. Jos Sodomasta olisi löytynyt kymmenen hurskasta ihmistä, olisi Jumala säästänyt tuon kaupungin. Muutama hurskas sieltäkin löytyi. Älä siis harmittele sitä, että olet vähemmistössä tai pienessäkin vähemmistössä. Siitä asemasta Jumalan omat voivat saada paljon aikaan. Pienikin määrä hapatetta voi hapattaa koko taikinan.
Usein jossakin vaiheessa tulee herätys ja kansa kääntyy laajemmin Jumalan puoleen. Silloin tämä pieni jäännös on se, joka saa rakentaa tulevaisuuden kirkon. Vainot ja vaikeat ajat ovat siis usein sellaisia aikoja, jolloin kirkkoa puhdistetaan, jotta sillä olisi parempi ja kestävämpi tulevaisuus. Niiden kautta kirkko pysyy paremmin kiinni Jumalassa. Siksi saamme olla niistä kiitollisia.
--
Vaikeina aikoina epäjumalat luhistuvat. Vaikeina aikoina nähdään, mikä on se kallio, joka kestää. Siksi tekstimme viimeinen jae päättyy Jumalan oman ylivertaisuuden julistukseen: ”Minä lähetän kuoleman, minä annan elämän, minä lyön ja minä parannan, minun vallassani on kaikki.” Jumala on siis kaiken yläpuolella. Hänen käsissään on elämä ja kuolema. Jumala on todellinen Jumala, joka hallitsee kaikkea elämää ja historiaa.
Vaikka kuinka yritämme, emme onnistu vangitsemaan Jumalaa itse rakentamaamme häkkiin. Usein tarkastelemme Jumalaa omien rajoittuneiden halujemme ja etujemme valossa. Yritämme tehdä Jumalasta pikkuasioiden Jumalan. Materialistinen kulttuuri haluaa tehdä hänestä välineen oman hyvinvointimme turvaamiseen ja oman mukavuutemme varmistamiseen. Hänestä, joka on luonut taivaan ja maan, tulee silloin lähinnä talonmies omaan narsistiseen kuplaamme. Jumala ei kuitenkaan ole pakanallinen idoli tai alussa kuvaamani epäjumala, joka on ainoastaan jonkun elämämme osa-alueen menestymisen takaaja. Hän ei ole takuumies meidän omalle menestyksellemme, terveydellemme, rikkaudellemme tai hyvinvoinnillemme. Hän ei ole tällaisten pikkuasioiden Jumala, vaan hän on maailmanhistorian Herra, joka lähettää kuoleman ja antaa elämän, joka lyö ja parantaa ja jonka vallassa on kaikki. Pienten asioiden sijaan hän haluaa lahjoittaa meille suurimman asian - itsensä ja tulla niin meidän elämämme todelliseksi herraksi.
Väärät jumalat ovat aina ihmistä pienempiä. Todellinen Jumala on ihmistä suurempi. Jos jumalasi ei ole mistään eri mieltä sinun kanssasi, palvot todennäköisesti väärää jumalaa. Kristinuskoa vastustanut filosofi Friedrich Nietzsche totesi, että relativisoimalla absoluutti absoluutti tuhotaan. Jos hyväksymme Jumalan vallan vain silloin kuin se sopii omiin mielipiteisiimme tai palvelee meidän etujamme, hän ei voi olla todellinen absoluutti, siis ehdoton ja riippumaton asia, joka on kaikin puolin meidän yläpuolellamme. Näin toimimalla tuhoamme absoluutin, riisumme hänen valtansa ja asetamme itsemme hänen sijalleen.
Epäjumalien asema perustuu pelkästään siihen, että ihmiset pitävät niitä arvossa. Ilman ihmisten niille osoittamaa arvostusta niiden arvo romahtaisi täysin ja ne menettäisivät merkityksensä. Siksi ne ovat aina ihmistä pienempiä eivätkä todellisia absoluutteja. Ne ovat siis jo lähtökohtaisesti relativisoituja. Oikea Jumala ei kuitenkaan koskaan ole ihmisten arvostuksesta riippuvainen.
Oikealla Jumalalla on valta pelastaa ja tuomita. Hänellä on valta antaa elämä ja lähettää kuolema. Hän saattaa rakkaudessaan jopa lyödä, mutta hän myös parantaa. Hän on kaikin puolin ihmistä suurempi. Hän on jopa kuolemaakin suurempi, sillä hän on voittanut kuoleman ja lahjoittaa ylösnousemuksen ja elämän. Siksi häntä on yli kaiken rakastettava, kuunneltava ja ylistettävä.
--
Koko Mooseksen laulu päättyy mielenkiintoiseen jakeeseen: ”Herra kostaa palvelijoittensa kuoleman, hän rankaisee vihollisiaan, hän puhdistaa synnin kirouksesta kansan ja maan.” Tässä on siis se, miten Jumala lopulta puolustaa kansaansa. Hän puhdistaa synnin kirouksesta kansan ja maan. Samalla hän tuomitsee pahan vallan ja Jumalaa vastustavat voimat. Näin Jumala ottaa omakseen paljon rikkoneen ja epäjumalia palvelevan kansansa. Kansan rikkomukset ja epäjumalien palvonta ei jää viimeiseksi sanaksi.
Raamatun isossa kuvassa Mooseksen lauluun palataan vielä kerran Mooseksen kirjojen jälkeen. Nimittäin ilmestyskirjassa kuvataan taivasta seuraavasti: ”Minä näin kuin kristallisen meren, joka välkehti tulta. Tuon kristallimeren rannalla seisoivat pedosta voiton saaneet, ne, jotka eivät olleet kumartaneet sen kuvaa eivätkä ottaneet merkkiä, jossa on sen nimen luku. Heillä oli käsissään Jumalan harput ja he lauloivat Mooseksen, Jumalan palvelijan, ja Karitsan laulua: - Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala, Kaikkivaltias! Oikeat ja todet ovat sinun tiesi, sinä kansojen kuningas! Kuka ei sinua pelkäisi, Herra, kuka ei ylistäisi sinun nimeäsi? Sinä yksin olet pyhä. Kaikki kansat tulevat eteesi ja kumartavat sinua, sillä sinun oikeat tuomiosi ovat tulleet julki.”
Taivaassa siis lauletaan Mooseksen ja Karitsan laulua. Siellä Mooseksen lauluun onkin yhdistynyt uusi virsi, Karitsan laulu. Silloin teema ei ole enää se, kuinka kansa jatkuvasti rikkoo Jumalaa vastaan, hylkää luojansa ja palvoo epäjumalia, vaan se, että Jumalan tiet ovat oikeat ja hän on kaikkien kansojen kuningas. Kaikki kansat tulevat hänen eteensä ja kumartavat häntä, sillä hänen oikeudenmukainen tuomionsa on tullut julki. Yhden kansan epäjumalanpalveluksesta on siirrytty kaikkein kansojen jumalanpalvelukseen. Enää ei ole vääryyttä, epäjumalanpalvelusta eivätkä Jumalan omat kohtaa vainoa ja vaikeita aikoja.
Miksi Israelin kansa lankesi niin usein palvomaan epäjumalia? Miksi kristillisellä kirkolla näyttää niin usein menevän huonosti?
Paljastan heti, että kysymykset liittyvät toisiinsa. Lähdemme avaamaan niitä tekstimme äärellä. Se sijoittuu tilanteeseen, jossa Mooses oli johtanut Israelin kansan pois Egyptistä. Elämänsä lopussa luvatun maan rajalla hän puhuu vielä viimeisen kerran koko kansalle. Siinä yhteydessä hän lausui niin sanotun Mooseksen laulun, josta tekstimme on yksi pieni osa.
Mooseksen laulun iso teema on, kuinka kansa hylkää monin tavoin ja monta kertaa Jumalan ja tekee vääriä tekoja. Siksi se saa rangaistuksia osakseen. Tämänkin päivän tekstissä tulee ilmi, että on palvottu epäjumalia, jotka eivät ole kuitenkaan auttaneet. On uhrattu monille väärille jumalille, mutta ne eivät ole kansaa suojelleet. Jumala jopa ironisesti pilkkaa epäjumalanpalvelijoita: ”Missä ovat nyt teidän jumalanne, missä se kallio, johon turvasitte? Nouskoot nyt teitä auttamaan ne jumalat, joille syötitte teurasuhrienne rasva ja juotitte juomauhrienne viinin! Seiskööt ne teidän suojananne.” Tämän pilkallisen toteamuksen jälkeen Jumala tekee selväksi, että muut Jumalat eivät auta ja niiden palvominen on turhaa: ”Näettehän nyt: minä olen ainoa, ei ole muuta jumalaa minun rinnallani.”
Moni saattaa ajatella, että puheet epäjumalista ovat varsin kaukaisia asioita, joille ei nykypäivässä ole juurikaan yhtymäkohtia. Länsimaiselle ihmiselle ajatus uhraamisesta jumalille on lähtökohtaisesti vieras ja moni pitää sellaista ajatusta lähinnä naurettavan touhuna tai ehkä eksoottisista kulttuureista löytyvänä ilmiönä, joka on vieraudessaan kiinnostava, jonkinlainen kulttuurisen monimuotoisuuden arvostettava osoitus, mutta ei ehkä muuten kovin merkityksellinen asia. Suurimmalle osalle suomalaisista on varmasti aika vieras ajatus, että kantaisimme jonkun patsaan eteen uhrina ruokaa ja juomaa.
Voimme siis huokaista helpotuksesta ja todeta, että ei koske meitä ja siirtyä muihin asioihin. Vai voimmeko? Täytyy sanoa, että ymmärrämme epäjumalien palvonnan ja monijumalaisuuden väärin, jos ajattelemme, että se oli esimerkiksi Zeuksen, Afroditen ja muiden epäjumalien palvontaa, joka on aikaa sitten kadonnut historian hämäriin.
Monijumalaisuudessa jokainen epäjumala edusti eri elämän osa-aluetta. Oli sodankäynnin jumala, rakkauden jumala, kaupankäynnin jumala ja viljan tai hedelmällisyyden jumala. Antiikin epäjumalat olivat siis persoonallistettuja arvoja tai asioita, joita tavoiteltiin, palvottiin ja toivottiin itselle. Vaikka ihmiset eivät tänään enää uskokaan moniin jumaliin, ne asiat, joita antiikin aikana palvottiin, ovat samoja kuin nykyaikana. Yhtä lailla moderni ihminen kuin antiikin ihminen tavoittelee suurta omaisuutta, onnistumista rakkaudessa, valtaa ja mainetta. Epäjumalanpalvelus ei siten ole kadonnut mihinkään, vaikka rakkauden jumala Afroditea ei enää palvotakaan symbolisesti patsaan muodossa.
Enää ei patsaiden eteen kanneta ruokauhreja, mutta siitä huolimatta moni näkee vaivaa ja uurastaa luettelemilleni väärille jumalille. Moni tekee pitkää päivää ja uhraa kaiken aikansa rikastumisen alttarille. Joku toinen rehkii hiki otsassa punttisalilla ja urheilee, jotta häntä pidettäisiin kauniina ja tavoiteltavana. Kolmas uhraa henkilökohtaisen elämänsä, jotta pääsisi julkisuuteen ja ihmiset tuntisivat hänet.
Voikin sanoa, että se mille uhraamme, siis se minkä vuoksi olemme valmiita kärsimään ja kestämään epämukavuutta, näyttää elämämme todellisen arvojärjestyksen. Samalla on hyvä kysyä itseltään, kuinka paljon olen valmis uhraamaan todelliselle Jumalalle. Kuinka paljon näen vaivaa ja siedän hankaluuksia uskoni vuoksi? Menestymisen ja terveyden sijaan, joita menestysteologia markkinoi meille jonkinlaisina uskon mittareina, paljon parempi uskon mittari onkin se, kuinka paljon olemme valmiita uskomme vuoksi näkemään vaivaa ja kärsimään.
--
Läpi Vanhan testamentin näyttää toistuvan kummallinen kierre, josta tämä Mooseksen laulu puhuu. Jumala lähestyy kansaansa ja lupaa liittoa heidän kanssaan. Yleensä ihan lyhyen ajan sisällä, parissa sukupolvessa, Israel sortuu palvomaan epäjumalia, menettää kunniansa ja loistonsa, joutuu tuhon partaalle. Usein silloin käy niin kuin tekstissämme sanotaan: ”Herra puolustaa kansaansa, hän säälii palvelijoitaan, kun hän näkee, ettei heillä ole enää voimaa, että he ovat uupuneita, niin suuret kuin pienet.” Pahassa paikassa Jumala tarttuu asioiden kulkuun. Hän kääntää kansansa kohtalon. Kansa tekee parannuksen ja hylkää epäjumalat. Liitto jälleen uudistetaan ja näin Jumala armahtaa niissä ahdistuksissa, joita kansa on rikkomuksillaan itselleen tuonut.
Väärät jumalat vievät siis kansan uuvuksiin ja ahdistuksiin. Ne eivät tarjoa apua, vaan vain pahentavat tilannettamme. Tekstissämme kansan tilanne on jopa niin paha, että kaikki kansan osat ovat lähes tuhon partaalla, niin suuret kuin pienet. Ehkä tämä on juuri Jumalan toimintatapa. Jumala sallii omilleen kärsimyksiä opettaakseen, missä heidän todellinen turvansa on. Hän sallii kansansa joutua hankaluuksiin, jotta se ymmärtäisi keneltä kaikki hyvä on lähtöisin. Lopulta mikään muu kuin Jumala ei kestä. Tämän saa jokainen kokea viimeistään kuolemansa hetkellä, jolloin on turha turvata mihinkään muuhun kuin Jumalaan.
Jumala saattaa armossaan ottaa pois sinänsä hyviäkin asioita, joihin turvaamme Jumalan sijasta. Monesti ne ovat asioita, jotka ovat kohonneet huomaamatta epäjumaliksi todellisen Jumalan sijaan. Niiden poistuminen saattaa aiheuttaa meille paljon surua. Kun siis joudut luopumaan jostakin itsellesi tärkeästä asiasta, ajattele, että näin Jumala näyttää sinulle, että hänellä olisi tarjolla isompi rooli sinun elämässäsi. Jumala haluaa sitä kautta tulla tärkeimmäksi asiaksi elämässämme.
Näinhän tekstissämmekin kysellään: ”Missä se kallio, johon turvasitte?” Kaikki muut kalliot, johon turvaamme lopulta pettävät. Vain Jumala on todellinen kallio. Pari jaetta aiemmin tässä Mooseksen laulussa sanotaan: ”Kuinka voisi yksi ainoa vihollinen ajaa takaa tuhatta, kuinka voisi kaksi miestä karkottaa kymmenentuhatta, ellei Herra Israelin kallio, olisi myynyt kansaansa, ellei hän olisi antanut sitä vihollisten käsiin? Vihollistemmekin luulisi ymmärtävän, ettei heidän kallionsa ole niin kuin meidän.” Ainoa kestävä kallio on siis itse Jumala, eikä hän ole samanlainen kallio kuin ne asiat, joita me ihmiset yleensä pidämme varmoina ja kestävinä turvina.
Kristillinen kirkko käy historiassaan läpi samaa kummallista kierrettä kuin Israelin kansa. Sanotaan, että kirkko kestää kaiken muun paitsi sen, että sillä menee hyvin. Kun kirkolla menee hyvin ja sillä on paljon valtaa, usein Jumala unohdetaan ja aletaan keskittyä oman aseman ja vallan säilyttämiseen. Vallan ja aseman vuoksi annetaan periksi Jumalan sanan vastaisille vaatimuksille. Sen seurauksena tulee huonompia aikoja ja raamatullinen usko jää usein vähemmistöön. Jumala ei kuitenkaan koskaan hylkää kansaansa, vaan pitää siitä huolta vaikeinakin aikoina.
Koko Vanhan testamentin läpäisee ajatus pienestä jäännöksestä. Pahimmassakin tilanteessa aina on jäljellä pieni jäännös, joka pysyy uskollisena liitolle ja Jumalalle. Profeetta Elian aikana, jolloin näytti siltä, että koko kansa palvelee epäjumalia, oli kuitenkin seitsemäntuhatta ihmistä, jotka eivät olleet notkistaneet polviaan Baalin edessä. Jos Sodomasta olisi löytynyt kymmenen hurskasta ihmistä, olisi Jumala säästänyt tuon kaupungin. Muutama hurskas sieltäkin löytyi. Älä siis harmittele sitä, että olet vähemmistössä tai pienessäkin vähemmistössä. Siitä asemasta Jumalan omat voivat saada paljon aikaan. Pienikin määrä hapatetta voi hapattaa koko taikinan.
Usein jossakin vaiheessa tulee herätys ja kansa kääntyy laajemmin Jumalan puoleen. Silloin tämä pieni jäännös on se, joka saa rakentaa tulevaisuuden kirkon. Vainot ja vaikeat ajat ovat siis usein sellaisia aikoja, jolloin kirkkoa puhdistetaan, jotta sillä olisi parempi ja kestävämpi tulevaisuus. Niiden kautta kirkko pysyy paremmin kiinni Jumalassa. Siksi saamme olla niistä kiitollisia.
--
Vaikeina aikoina epäjumalat luhistuvat. Vaikeina aikoina nähdään, mikä on se kallio, joka kestää. Siksi tekstimme viimeinen jae päättyy Jumalan oman ylivertaisuuden julistukseen: ”Minä lähetän kuoleman, minä annan elämän, minä lyön ja minä parannan, minun vallassani on kaikki.” Jumala on siis kaiken yläpuolella. Hänen käsissään on elämä ja kuolema. Jumala on todellinen Jumala, joka hallitsee kaikkea elämää ja historiaa.
Vaikka kuinka yritämme, emme onnistu vangitsemaan Jumalaa itse rakentamaamme häkkiin. Usein tarkastelemme Jumalaa omien rajoittuneiden halujemme ja etujemme valossa. Yritämme tehdä Jumalasta pikkuasioiden Jumalan. Materialistinen kulttuuri haluaa tehdä hänestä välineen oman hyvinvointimme turvaamiseen ja oman mukavuutemme varmistamiseen. Hänestä, joka on luonut taivaan ja maan, tulee silloin lähinnä talonmies omaan narsistiseen kuplaamme. Jumala ei kuitenkaan ole pakanallinen idoli tai alussa kuvaamani epäjumala, joka on ainoastaan jonkun elämämme osa-alueen menestymisen takaaja. Hän ei ole takuumies meidän omalle menestyksellemme, terveydellemme, rikkaudellemme tai hyvinvoinnillemme. Hän ei ole tällaisten pikkuasioiden Jumala, vaan hän on maailmanhistorian Herra, joka lähettää kuoleman ja antaa elämän, joka lyö ja parantaa ja jonka vallassa on kaikki. Pienten asioiden sijaan hän haluaa lahjoittaa meille suurimman asian - itsensä ja tulla niin meidän elämämme todelliseksi herraksi.
Väärät jumalat ovat aina ihmistä pienempiä. Todellinen Jumala on ihmistä suurempi. Jos jumalasi ei ole mistään eri mieltä sinun kanssasi, palvot todennäköisesti väärää jumalaa. Kristinuskoa vastustanut filosofi Friedrich Nietzsche totesi, että relativisoimalla absoluutti absoluutti tuhotaan. Jos hyväksymme Jumalan vallan vain silloin kuin se sopii omiin mielipiteisiimme tai palvelee meidän etujamme, hän ei voi olla todellinen absoluutti, siis ehdoton ja riippumaton asia, joka on kaikin puolin meidän yläpuolellamme. Näin toimimalla tuhoamme absoluutin, riisumme hänen valtansa ja asetamme itsemme hänen sijalleen.
Epäjumalien asema perustuu pelkästään siihen, että ihmiset pitävät niitä arvossa. Ilman ihmisten niille osoittamaa arvostusta niiden arvo romahtaisi täysin ja ne menettäisivät merkityksensä. Siksi ne ovat aina ihmistä pienempiä eivätkä todellisia absoluutteja. Ne ovat siis jo lähtökohtaisesti relativisoituja. Oikea Jumala ei kuitenkaan koskaan ole ihmisten arvostuksesta riippuvainen.
Oikealla Jumalalla on valta pelastaa ja tuomita. Hänellä on valta antaa elämä ja lähettää kuolema. Hän saattaa rakkaudessaan jopa lyödä, mutta hän myös parantaa. Hän on kaikin puolin ihmistä suurempi. Hän on jopa kuolemaakin suurempi, sillä hän on voittanut kuoleman ja lahjoittaa ylösnousemuksen ja elämän. Siksi häntä on yli kaiken rakastettava, kuunneltava ja ylistettävä.
--
Koko Mooseksen laulu päättyy mielenkiintoiseen jakeeseen: ”Herra kostaa palvelijoittensa kuoleman, hän rankaisee vihollisiaan, hän puhdistaa synnin kirouksesta kansan ja maan.” Tässä on siis se, miten Jumala lopulta puolustaa kansaansa. Hän puhdistaa synnin kirouksesta kansan ja maan. Samalla hän tuomitsee pahan vallan ja Jumalaa vastustavat voimat. Näin Jumala ottaa omakseen paljon rikkoneen ja epäjumalia palvelevan kansansa. Kansan rikkomukset ja epäjumalien palvonta ei jää viimeiseksi sanaksi.
Raamatun isossa kuvassa Mooseksen lauluun palataan vielä kerran Mooseksen kirjojen jälkeen. Nimittäin ilmestyskirjassa kuvataan taivasta seuraavasti: ”Minä näin kuin kristallisen meren, joka välkehti tulta. Tuon kristallimeren rannalla seisoivat pedosta voiton saaneet, ne, jotka eivät olleet kumartaneet sen kuvaa eivätkä ottaneet merkkiä, jossa on sen nimen luku. Heillä oli käsissään Jumalan harput ja he lauloivat Mooseksen, Jumalan palvelijan, ja Karitsan laulua: - Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala, Kaikkivaltias! Oikeat ja todet ovat sinun tiesi, sinä kansojen kuningas! Kuka ei sinua pelkäisi, Herra, kuka ei ylistäisi sinun nimeäsi? Sinä yksin olet pyhä. Kaikki kansat tulevat eteesi ja kumartavat sinua, sillä sinun oikeat tuomiosi ovat tulleet julki.”
Taivaassa siis lauletaan Mooseksen ja Karitsan laulua. Siellä Mooseksen lauluun onkin yhdistynyt uusi virsi, Karitsan laulu. Silloin teema ei ole enää se, kuinka kansa jatkuvasti rikkoo Jumalaa vastaan, hylkää luojansa ja palvoo epäjumalia, vaan se, että Jumalan tiet ovat oikeat ja hän on kaikkien kansojen kuningas. Kaikki kansat tulevat hänen eteensä ja kumartavat häntä, sillä hänen oikeudenmukainen tuomionsa on tullut julki. Yhden kansan epäjumalanpalveluksesta on siirrytty kaikkein kansojen jumalanpalvelukseen. Enää ei ole vääryyttä, epäjumalanpalvelusta eivätkä Jumalan omat kohtaa vainoa ja vaikeita aikoja.
Kommentit
Lähetä kommentti