Uusi syntikäsitys

Synnistä on tullut hyvin vaikea sana. Sen mainitsemista vieroksutaan ja silloin kun se mainitaan, se ymmärretään väärin.

Perinteisesti synti on määritelty jonkinlaisena erona Jumalasta. Vuoden 1948 katekismus sanoo ytimekkäästi: ”synti on sydämen luopumista Jumalasta”. Luther puolestaan ajatteli, että ihminen on synnin vuoksi käpertynyt itseensä. Hän ei kykene rakastamaan lähimmäistä eikä Jumalaa, koska hän elää omassa kuplassaan. Hän asettaa itsensä etusijalle ja elää itseään varten. Samalla hän luo itsestään kertomuksen, joka ei ole totta.

Synnin vuoksi meillä on siis väärä kertomus itsestämme. Asiat, joita kerromme itsestämme, ovat usein vääristyneitä valheita. Omakuvamme rakentuu fantasioistamme ja peloistamme. Emme tiedä keitä todella olemme ja mikä meille on parhaaksi. Kopioimme oman identiteettimme toisilta ihmisiltä tai siitä, mitä yleisesti ajatellaan.

Jotta pääsisimme eroon omasta vankilastamme, tarvitsemme oikean kertomuksen. Vasta sitten voimme vapautua ongelmistamme, kun meitä katsoo Toinen, joka kertoo meille todemman kertomuksen meistä. Siksi Kristus ilmoittaa ihmisille Jumalan lisäksi myös meidät itsemme. Hän kertoo totuuden meistä, joka meille ei ole tiedossa. Hänessä näemme, mitä on olla ihminen ja mikä on ihmisyyden päämäärä.

Maallistunut kulttuurimme on kuitenkin hylännyt tämän käsityksen synnistä. Se ei pidä syntiä enää ensisijaisesti yksilön ongelmana, hänen vääristyneenä kertomuksenaan ja siitä seuraavina pahoina tekoina, vaan yhteiskunnan rakenteina tai kollektiivisena ongelmana. Yksilö ei ole enää syntinen, vaan synti on enemmänkin kollektiivista: ihmisryhmien kohdistamaa sortoa toisia ihmisiä kohtaan. Kysymys onkin siis siitä, että yhteiskunta tai tietty ihmisryhmä ei enää kuuntele minun autenttista kertomustani ja siksi minua sorretaan.

Maailman parantaminen ja ”synnistä” vapautuminen on uuden syntikäsityksen mukaan sitä, että eri marginaaliryhmien kertomuksia pyritään valtavirtaistamaan. Erilaiset vapautusliikkeet pyrkivät ”vapauttamaan” vähemmistöjä eli tuomaan heidän kertomuksensa esiin. Yksilö ei ole langennut, vaan väärässä on yhteiskunta rakenteineen, joka alistaa yksilöä eikä ota hänen kertomustaan ja kokemustaan todesta.

 
Nämä yksilöiden erilaiset keskenään ristiriitaiset kertomukset johtavat kaiken pirstaloitumiseen ja identiteettipolitiikkaan, jossa ajetaan vain oman viiteryhmän etua. Totuuden tavoittelu häviää. Kirkossakaan yksilön synnin takia vääristynyttä kertomusta ei Jumalan ilmoitus saisi enää korjata, vaan se pitäisi vain hyväksyä sellaisenaan, sitä pitäisi juhlia ja olla siitä ylpeitä.

Tässä on lopulta kyseessä aivan erilainen pelastumisen malli kuin kristinuskossa. Siten kyseessä on oikeastaan eri uskonto. Kristitty pelastuu, kun omaksuu sen mitä Kristus on tehnyt puolestamme. Hän näkee, että Kristuksessa on se todellinen kertomus, joka antaa oikean näkökulman elämään. Se on tärkeämpi kuin se kertomus, jota itse kerromme itsestämme. Kristuksella on oikea kertomus sinun elämästäsi. Elä sen mukaan äläkä omien vääristyneiden kuvitelmiesi.