Saarna 3. sunnuntai pääsiäisestä
2. Kor. 4:16-18
Tuijotat epätoivoissasi pankkitilisi saldoa ja luulet, että Jumala on hylännyt sinut. Kuljet lääkäriltä toiselle, joista kukaan ei osaa auttaa ja luulet, että Jumala on hylännyt sinut. Et löydä paikkaasi maailmassa ja luulet, että Jumala on hylännyt sinut. Ihmissuhteesi menevät kirjaimellisesti päin helvettiä ja luulet, että Jumala on hylännyt sinut. Katselet huolestuneena yhteiskunnan maallistumista ja luulet, että Jumala on hylännyt sinut.
Tältä vaikuttaa, jos keskittyy siihen, mitä näkee ympärillään. Jos tarkkailemme vain sitä, mitä näemme, meille tulevat tutuksi seuraavanlaiset kysymykset: Miksi Jumala tuntuu olevan niin kaukana? Miksi hän ei ole helposti nähtävissä ja koettavissa? Tällaiset kokemukset eivät ole viallisia tai vääriä kokemuksia, vaan pikemminkin tietynlaisia ihmisen peruskokemuksia.
Nimittäin Jumalan ja ihmisen välillä on loputon kuilu. Emme pääse inhimillisin keinoin hänen luokseen tai hänen todellisuuteensa. Olemme kiinni näkyvässä todellisuudessa. Silmämme havaitsevat vain sen, mitä Jumala ei ole. Näin Jumala on ihmiselle olennaisesti näkymätön, hänen näkökenttänsä ulkopuolella oleva. Joudumme tunnustamaan hänelle: En näe sinua siellä, missä sinä olet ja sieltä missä sinä et ole, sieltä yritän sinua katseellani etsiä.
Raamatullisen uskon keskeisimpiä lausumia on, että Jumala on näkymätön. Koko Vanha testamentti on taistelua näkyviä epäjumalia vastaan. Heti ensimmäisessä käskyssä kohtaamme ankaran kiellon esittää Jumalaa näkyvässä muodossa: ”Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalakuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, älkää siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä, sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala.” On siis suuri virhe tehdä aistein havaittavasta Jumala tai yrittää samaistaa Jumala sellaiseen. Aina kun uskomme kohteena on jotakin näkyvää ja konkreettista, olemme lähes varmasti sortuneet epäjumalanpalvelukseen.
Tässä onkin epäjumalanpalveluksen kantava ajatus. Ihminen palvoo valtaa, voimaa, rikkautta ja mainetta, kaikkea sellaista, joka on näkyvää ja jonka hän odottaa näkyvästi vaikuttavan tässä maailmassa. Se on kuitenkin epäjumalanpalvelusta, josta meidän on irtisanouduttava. Meidän on tunnustettava, että näiden valtojen lisäksi on olemassa todellisuus, joka on enemmän kuin näkyvä todellisuus. Siksi Paavali kirjoittaa: ”Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään.”
Me olemme näkeviä olentoja. Meidän olemassaoloamme määrittää hyvin paljon se, mitä voimme nähdä ja mitä voimme koskettaa. Mutta kaikessa siinä, mitä voimme nähdä ja mihin voimme tarttua, Jumala ei esiinny eikä koskaan tule esiintymään. Se, joka keskittyy vain näkyvään, ei kohtaa Jumalaa. Sen sijaan hän kohtaa suuren määrän epäjumalia.
Eikä ole niin, että jos vain kulkisimme pidemmälle tai katsoisimme kauemmaksi, Jumala jossakin vaiheessa tulee taivaanrannan takaa esiin. Ei, vaan olemuksellisesti ja olennaisesti hän on kaiken näkemisemme ulkopuolella, vaikka laajentaisimme horisonttiamme kuinka pitkälle. Juri Gagarin ei löydä avaruudesta Jumalaa, matkasi hän sitten raketillaan kuinka kaukaisille galakseille tahansa. Jumala on täysin tuonpuoleinen, eikä antaudu aistein tarkasteltavaksi.
Tämä lähtökohta antaa uskolle erityisen määritelmän. Usko merkitsee, että ihminen ei ajattele todellisuuden olevan rajoittunut näkemiseen, kuulemiseen tai koskettamiseen. Uskova etsii aistien sijaan toista tapaa päästä kiinni todellisuuteen. Tuota tapaa hän nimittää uskoksi. Usko on aisti, joka hylkää kaikki muuta aistit.
Usko ei näin syvimmiltään ole tämän tai tuon asian totena pitämistä, vaan uusi maailmankatsomus, uusi tapa lähestyä todellisuutta, uusi asenne suhteessa olemassaoloon ja uusi näkökulma omaan itseensä. Se tarkoittaa, että se, mitä ei voi nähdä ja joka ei voi koskaan tulla näkökenttäämme, ei ole epätodellista. Päinvastoin se edustaa varsinaista todellisuutta.
Heprealaiskirje sanoo, että näkyvä on syntynyt näkymättömästä. Vaikka näkyvä todellisuus on Jumalan hyvää luomistyötä, näkymättömällä on aina etusija suhteessa näkyvään: näkyvä todellisuus rakentuu näkymättömän päälle. Uskon valossa ymmärrämme, että näkymättömän kohtaaminen on oikeastaan välttämätöntä koko olemassaolollemme.
Ongelmamme on, että olemme niin sidottuja näkyvään todellisuuteen, että haluamme tehdä siitä kaiken. Keskitymme vain siihen, minkä voimme ottaa käteemme ja pitää omanamme. Haluamme hallita ja omistaa. Näkyvä vetää meitä painollaan puoleensa ja pyrkii imaisemaan koko olemassaolomme sisäänsä.
Nykyihminen on olennaisilta osin sulkenut pois mielenmaisemastaan näkymättömän todellisuuden. Meillä on erään filosofin sanoin puskuroitu minuus. Näkymättömän ja näkyvän todellisuuden väliin olemme rakentaneet valtavan puskurin, jotta emme vahingossakaan ajattelisi näkymättömän vaikutusta elämäämme.
Tätä oikeastaan on maallistuminen, josta usein ollaan huolissaan. Maallistuminen ei ole vain sitä, että jotkut tuolla jossakin tekevät ratkaisuja, joissa ei välitetä Jumalan sanasta, vaan se on sitä, että kiinnitymme näkyvään ja pidämme sitä kaiken keskuksena. Ja tämä tapahtuu usein huomaamatta, myös meille kristityille. Emme luota Jumalaan, vaan turvaamme näkyvään ja konkreettiseen: poliittiseen valtaan, rahaan, näkyvyyteen mediassa, akateemiseen arvostettavuuteen, kansanjoukkoihin takanamme ja niin edelleen.
Koska olemme niin kiinnittyneitä näkyvään, uskoa ei meissä ole. Sen syntymiseksi tarvitaan perustava muutos, jonka vain Jumala voi saada aikaan. Tarvitaan kääntymys, uudestisyntyminen tai paluu takaisin, jotta voimme kiinnittää huomiomme sinne, mihin se kuuluisi kiinnittää.
Meidän on sisimmässämme käännyttävä, jotta näkisimme sen, kuinka pahasti olemme väärinsuuntautuneita. Vain kääntymyksen kautta voimme nähdä, kuinka vähän näemme, jos luotamme vain siihen, mitä silmämme näkevät. Siksi ilman kääntymystä ei ole uskoa. Ja jos käännymme, huomaamme, että seuraamme pelkästään haihtuvaa ja ohimenevää illuusiota, jos rakennamme pelkästään sen varaan, jota voi käsin koskettaa. Niin kuin Paavali sanoo: näkyvä kestää vain aikansa, mutta näkymätön iankaikkisesti.
Tästä seuraa, että usko ei ole todistettavissa tai osoitettavissa kenellekään, koska se on pohjimmiltaan olemisen täyskäännös. Vain sellainen ihminen, joka kääntyy, voi sen vastaanottaa. Sille, joka ei käänny, se ei ole osoitettavissa eikä hän voi sitä omaksua. Siksi usko on pohjimmiltaan mysteeri, joka aukeaa vain sille, jolle se on jo auennut.
Heprealaiskirjeen mukaan ”usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Ja vanha käännös kääntää vielä paremmin: ”usko on ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” Usko ei siis ojentaudu näkyvän todellisuuden mukaan vaan näkymättömän todellisuuden mukaan. Koska koko ajan tulemme vedetyksi kohti näkyvää, on välttämätöntä kääntyä tai ojentautua joka päivä uudestaan sen mukaan, mikä ei näy. Vain elämänmittaisessa kääntymyksessä kohti näkymätöntä voimme ymmärtää, mitä usko lopulta pohjimmiltaan on.
Usko siis ojentautuu sen mukaan, mikä ei näy. Usko luottaa Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen silloinkin, kun se ei pysty näkemään hänen suunnitelmiaan ja tarkoituksiaan. Siksi usko on suostumista pimeyteen. Se johtaa meidät luottamaan Jumalaan vain hänen itsensä tähden, eikä sen tähden, mitä hän meille antaa tai mitä voimme havaita. Silloin emme arvioi enää Jumalaa aistiemme tai kokemustemme varassa, vaan kohtaamme Jumalan pimeässä, ilman mitään konkreettista vakuutusta mistään.
Usein tuossa pimeydessä koemme olevamme kaukana Jumalasta. Hengellinen elämämme ja uskomme näyttävät heikoilta ja horjuvilta. Samalla tämä pimeys kuitenkin irrottaa meitä näkyvästä todellisuudesta ja auttaa löytämään syvemmän yhteyden Jumalaan. Käy kuten Paavali sanoo: "Kun ulkonainen ihmisemme murtuu, sisäinen ihmisemme voi uudistua päivä päivältä."
Luther totesi, että ”usko on nimittäin sellaista tietoa eli pimeyttä, joka ei näe mitään. Kuitenkin tässä pimeydessä istuu valtaistuimella Kristus, jonka usko pitää sisällään. Samalla tavalla Jumala asui Siinailla ja temppelissä keskellä pimeyttä.” Uskallatko kääntyä, hylätä näkyvän, suostua pimeyteen, astua kaikkein pyhimpään, jossa emme näe mitään? Vain silloin voi nähdä sen, mitä ei ole nähtävissä. Kuulla sen, mitä ei ole kuultavissa. Koskea siihen, mikä ei ole kosketettavissa.
Sielun pimeässä yössä kohtaamme Kristuksen valtaistuimellaan. Näin Jumala vie meidät pimeyteen, aistien yöhön, jossa kohtaamme hänet kaikkein pyhimmän pimeydessä. Silloin emme kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään. Sielu irtautuu kaikesta luodusta ja vaeltaa kohti näkymätöntä, joka kestää iankaikkisesti. Sielu yhdistyy Kristukseen ja pitää häntä omanaan.
Kun kiinnitämme katseemme näkymättömään, kaikki alkaa näyttää erilaiselta. Parhaiten tämä tulee esiin kristillisissä salaisuuksissa eli sakramenteissa. Siellä, missä näemme vain leipää ja viiniä, on Kristus ruumiillisesti läsnä. Häntä alttarilla kumartavat enkelien sotajoukot. Hän täyttää kunniallaan Herran temppelin. Leivässä ja viinissä maa ja taivas yhdistyvät, niin että enkelit kulkevat siinä paikassa portaita pitkin ylös ja alas. Kaksikymmentä neljä vanhinta heittäytyvät maahan hänen eteensä ja huutavat hänen kunniaansa: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan.”
Samoin kasteessa näemme vain vettä, vaikka siinä meidät pestään puhtaaksi synnistä ja saastasta. Tuon pesun seurauksena valta meissä vaihtuu ja alkaa uusi elämä Kristuksessa. Meidät synnytetään uudesti ylhäältä. Pyhä Henki laskeutuu kastettavan ylle kyyhkysen muodossa.
Niin avautuu uusi näkökulma kaikkeen. Voimme nähdä kuinka koko luomakunta palvoo Jumalaa. Maat, metsät, meret ja järvet ovat täynnä Jumalan kunniaa. Ne huutavat meille hänen pyhää nimeänsä ja laulavat hänen luomistöidensä ylistystä.
Lopulta myös vaikeutemme näyttäytyvät kokonaan toisessa valossa. Voimme ylistää Jumalaa niistäkin ja Paavalin kanssa sanoa, että tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden.
Tuijotat epätoivoissasi pankkitilisi saldoa ja luulet, että Jumala on hylännyt sinut. Kuljet lääkäriltä toiselle, joista kukaan ei osaa auttaa ja luulet, että Jumala on hylännyt sinut. Et löydä paikkaasi maailmassa ja luulet, että Jumala on hylännyt sinut. Ihmissuhteesi menevät kirjaimellisesti päin helvettiä ja luulet, että Jumala on hylännyt sinut. Katselet huolestuneena yhteiskunnan maallistumista ja luulet, että Jumala on hylännyt sinut.
Tältä vaikuttaa, jos keskittyy siihen, mitä näkee ympärillään. Jos tarkkailemme vain sitä, mitä näemme, meille tulevat tutuksi seuraavanlaiset kysymykset: Miksi Jumala tuntuu olevan niin kaukana? Miksi hän ei ole helposti nähtävissä ja koettavissa? Tällaiset kokemukset eivät ole viallisia tai vääriä kokemuksia, vaan pikemminkin tietynlaisia ihmisen peruskokemuksia.
Nimittäin Jumalan ja ihmisen välillä on loputon kuilu. Emme pääse inhimillisin keinoin hänen luokseen tai hänen todellisuuteensa. Olemme kiinni näkyvässä todellisuudessa. Silmämme havaitsevat vain sen, mitä Jumala ei ole. Näin Jumala on ihmiselle olennaisesti näkymätön, hänen näkökenttänsä ulkopuolella oleva. Joudumme tunnustamaan hänelle: En näe sinua siellä, missä sinä olet ja sieltä missä sinä et ole, sieltä yritän sinua katseellani etsiä.
Raamatullisen uskon keskeisimpiä lausumia on, että Jumala on näkymätön. Koko Vanha testamentti on taistelua näkyviä epäjumalia vastaan. Heti ensimmäisessä käskyssä kohtaamme ankaran kiellon esittää Jumalaa näkyvässä muodossa: ”Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalakuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, älkää siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä, sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala.” On siis suuri virhe tehdä aistein havaittavasta Jumala tai yrittää samaistaa Jumala sellaiseen. Aina kun uskomme kohteena on jotakin näkyvää ja konkreettista, olemme lähes varmasti sortuneet epäjumalanpalvelukseen.
Tässä onkin epäjumalanpalveluksen kantava ajatus. Ihminen palvoo valtaa, voimaa, rikkautta ja mainetta, kaikkea sellaista, joka on näkyvää ja jonka hän odottaa näkyvästi vaikuttavan tässä maailmassa. Se on kuitenkin epäjumalanpalvelusta, josta meidän on irtisanouduttava. Meidän on tunnustettava, että näiden valtojen lisäksi on olemassa todellisuus, joka on enemmän kuin näkyvä todellisuus. Siksi Paavali kirjoittaa: ”Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään.”
Me olemme näkeviä olentoja. Meidän olemassaoloamme määrittää hyvin paljon se, mitä voimme nähdä ja mitä voimme koskettaa. Mutta kaikessa siinä, mitä voimme nähdä ja mihin voimme tarttua, Jumala ei esiinny eikä koskaan tule esiintymään. Se, joka keskittyy vain näkyvään, ei kohtaa Jumalaa. Sen sijaan hän kohtaa suuren määrän epäjumalia.
Eikä ole niin, että jos vain kulkisimme pidemmälle tai katsoisimme kauemmaksi, Jumala jossakin vaiheessa tulee taivaanrannan takaa esiin. Ei, vaan olemuksellisesti ja olennaisesti hän on kaiken näkemisemme ulkopuolella, vaikka laajentaisimme horisonttiamme kuinka pitkälle. Juri Gagarin ei löydä avaruudesta Jumalaa, matkasi hän sitten raketillaan kuinka kaukaisille galakseille tahansa. Jumala on täysin tuonpuoleinen, eikä antaudu aistein tarkasteltavaksi.
Tämä lähtökohta antaa uskolle erityisen määritelmän. Usko merkitsee, että ihminen ei ajattele todellisuuden olevan rajoittunut näkemiseen, kuulemiseen tai koskettamiseen. Uskova etsii aistien sijaan toista tapaa päästä kiinni todellisuuteen. Tuota tapaa hän nimittää uskoksi. Usko on aisti, joka hylkää kaikki muuta aistit.
Usko ei näin syvimmiltään ole tämän tai tuon asian totena pitämistä, vaan uusi maailmankatsomus, uusi tapa lähestyä todellisuutta, uusi asenne suhteessa olemassaoloon ja uusi näkökulma omaan itseensä. Se tarkoittaa, että se, mitä ei voi nähdä ja joka ei voi koskaan tulla näkökenttäämme, ei ole epätodellista. Päinvastoin se edustaa varsinaista todellisuutta.
Heprealaiskirje sanoo, että näkyvä on syntynyt näkymättömästä. Vaikka näkyvä todellisuus on Jumalan hyvää luomistyötä, näkymättömällä on aina etusija suhteessa näkyvään: näkyvä todellisuus rakentuu näkymättömän päälle. Uskon valossa ymmärrämme, että näkymättömän kohtaaminen on oikeastaan välttämätöntä koko olemassaolollemme.
Ongelmamme on, että olemme niin sidottuja näkyvään todellisuuteen, että haluamme tehdä siitä kaiken. Keskitymme vain siihen, minkä voimme ottaa käteemme ja pitää omanamme. Haluamme hallita ja omistaa. Näkyvä vetää meitä painollaan puoleensa ja pyrkii imaisemaan koko olemassaolomme sisäänsä.
Nykyihminen on olennaisilta osin sulkenut pois mielenmaisemastaan näkymättömän todellisuuden. Meillä on erään filosofin sanoin puskuroitu minuus. Näkymättömän ja näkyvän todellisuuden väliin olemme rakentaneet valtavan puskurin, jotta emme vahingossakaan ajattelisi näkymättömän vaikutusta elämäämme.
Tätä oikeastaan on maallistuminen, josta usein ollaan huolissaan. Maallistuminen ei ole vain sitä, että jotkut tuolla jossakin tekevät ratkaisuja, joissa ei välitetä Jumalan sanasta, vaan se on sitä, että kiinnitymme näkyvään ja pidämme sitä kaiken keskuksena. Ja tämä tapahtuu usein huomaamatta, myös meille kristityille. Emme luota Jumalaan, vaan turvaamme näkyvään ja konkreettiseen: poliittiseen valtaan, rahaan, näkyvyyteen mediassa, akateemiseen arvostettavuuteen, kansanjoukkoihin takanamme ja niin edelleen.
Koska olemme niin kiinnittyneitä näkyvään, uskoa ei meissä ole. Sen syntymiseksi tarvitaan perustava muutos, jonka vain Jumala voi saada aikaan. Tarvitaan kääntymys, uudestisyntyminen tai paluu takaisin, jotta voimme kiinnittää huomiomme sinne, mihin se kuuluisi kiinnittää.
Meidän on sisimmässämme käännyttävä, jotta näkisimme sen, kuinka pahasti olemme väärinsuuntautuneita. Vain kääntymyksen kautta voimme nähdä, kuinka vähän näemme, jos luotamme vain siihen, mitä silmämme näkevät. Siksi ilman kääntymystä ei ole uskoa. Ja jos käännymme, huomaamme, että seuraamme pelkästään haihtuvaa ja ohimenevää illuusiota, jos rakennamme pelkästään sen varaan, jota voi käsin koskettaa. Niin kuin Paavali sanoo: näkyvä kestää vain aikansa, mutta näkymätön iankaikkisesti.
Tästä seuraa, että usko ei ole todistettavissa tai osoitettavissa kenellekään, koska se on pohjimmiltaan olemisen täyskäännös. Vain sellainen ihminen, joka kääntyy, voi sen vastaanottaa. Sille, joka ei käänny, se ei ole osoitettavissa eikä hän voi sitä omaksua. Siksi usko on pohjimmiltaan mysteeri, joka aukeaa vain sille, jolle se on jo auennut.
Heprealaiskirjeen mukaan ”usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Ja vanha käännös kääntää vielä paremmin: ”usko on ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” Usko ei siis ojentaudu näkyvän todellisuuden mukaan vaan näkymättömän todellisuuden mukaan. Koska koko ajan tulemme vedetyksi kohti näkyvää, on välttämätöntä kääntyä tai ojentautua joka päivä uudestaan sen mukaan, mikä ei näy. Vain elämänmittaisessa kääntymyksessä kohti näkymätöntä voimme ymmärtää, mitä usko lopulta pohjimmiltaan on.
Usko siis ojentautuu sen mukaan, mikä ei näy. Usko luottaa Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen silloinkin, kun se ei pysty näkemään hänen suunnitelmiaan ja tarkoituksiaan. Siksi usko on suostumista pimeyteen. Se johtaa meidät luottamaan Jumalaan vain hänen itsensä tähden, eikä sen tähden, mitä hän meille antaa tai mitä voimme havaita. Silloin emme arvioi enää Jumalaa aistiemme tai kokemustemme varassa, vaan kohtaamme Jumalan pimeässä, ilman mitään konkreettista vakuutusta mistään.
Usein tuossa pimeydessä koemme olevamme kaukana Jumalasta. Hengellinen elämämme ja uskomme näyttävät heikoilta ja horjuvilta. Samalla tämä pimeys kuitenkin irrottaa meitä näkyvästä todellisuudesta ja auttaa löytämään syvemmän yhteyden Jumalaan. Käy kuten Paavali sanoo: "Kun ulkonainen ihmisemme murtuu, sisäinen ihmisemme voi uudistua päivä päivältä."
Luther totesi, että ”usko on nimittäin sellaista tietoa eli pimeyttä, joka ei näe mitään. Kuitenkin tässä pimeydessä istuu valtaistuimella Kristus, jonka usko pitää sisällään. Samalla tavalla Jumala asui Siinailla ja temppelissä keskellä pimeyttä.” Uskallatko kääntyä, hylätä näkyvän, suostua pimeyteen, astua kaikkein pyhimpään, jossa emme näe mitään? Vain silloin voi nähdä sen, mitä ei ole nähtävissä. Kuulla sen, mitä ei ole kuultavissa. Koskea siihen, mikä ei ole kosketettavissa.
Sielun pimeässä yössä kohtaamme Kristuksen valtaistuimellaan. Näin Jumala vie meidät pimeyteen, aistien yöhön, jossa kohtaamme hänet kaikkein pyhimmän pimeydessä. Silloin emme kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään. Sielu irtautuu kaikesta luodusta ja vaeltaa kohti näkymätöntä, joka kestää iankaikkisesti. Sielu yhdistyy Kristukseen ja pitää häntä omanaan.
Kun kiinnitämme katseemme näkymättömään, kaikki alkaa näyttää erilaiselta. Parhaiten tämä tulee esiin kristillisissä salaisuuksissa eli sakramenteissa. Siellä, missä näemme vain leipää ja viiniä, on Kristus ruumiillisesti läsnä. Häntä alttarilla kumartavat enkelien sotajoukot. Hän täyttää kunniallaan Herran temppelin. Leivässä ja viinissä maa ja taivas yhdistyvät, niin että enkelit kulkevat siinä paikassa portaita pitkin ylös ja alas. Kaksikymmentä neljä vanhinta heittäytyvät maahan hänen eteensä ja huutavat hänen kunniaansa: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan.”
Samoin kasteessa näemme vain vettä, vaikka siinä meidät pestään puhtaaksi synnistä ja saastasta. Tuon pesun seurauksena valta meissä vaihtuu ja alkaa uusi elämä Kristuksessa. Meidät synnytetään uudesti ylhäältä. Pyhä Henki laskeutuu kastettavan ylle kyyhkysen muodossa.
Niin avautuu uusi näkökulma kaikkeen. Voimme nähdä kuinka koko luomakunta palvoo Jumalaa. Maat, metsät, meret ja järvet ovat täynnä Jumalan kunniaa. Ne huutavat meille hänen pyhää nimeänsä ja laulavat hänen luomistöidensä ylistystä.
Lopulta myös vaikeutemme näyttäytyvät kokonaan toisessa valossa. Voimme ylistää Jumalaa niistäkin ja Paavalin kanssa sanoa, että tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden.
Kommentit
Lähetä kommentti