Saarna 23. sunnuntai helluntaista

Matt. 18:15-22

Niin moni asia voi loukata minua ja minun tunteitani. On helppo katkeroitua johtajille vääristä päätöksistä, poliitikoille typeristä linjauksista, medialle valheellisesta kirjoittelusta, työkavereille tekemättömistä hommista, ystäville vähäisestä kiinnostuksesta, sukulaisille käsittämättömästä toiminnasta, aviopuolisolle jatkuvasta erimielisyydestä, lapsille raastavasta tottelemattomuudesta, kirkolle hivuttautuvasta jumalattomuudesta ja herätysliikkeelle rasittavasta besserwisseröinnistä. 

Jokaisella meistä on kaikki mahdollisuudet loukkaantua, katkeroitua ja hautoa kostoa. Kenenkään elämä ei ole sellaista, etteikö se tarjoaisi tähän runsaasti tilaisuuksia. Tämä pätee yksilötason lisäksi myös kaikissa ihmisyhteisöissä. On sukuja, puolueita, ryhmittymiä ja muita joukkoja, jotka kantavat valtavaa kaunaa toisiaan kohtaan. Veljet vihaavat veljiään ja kansakunnat nousevat kansakuntia vastaan. Valitettavasti riidat ja suuntausten väliset kiistat ovat yleisiä myös kristillisessä kirkossa.

Tämän päivän tekstissä Pietari tulee Jeesuksen luokse sanoen: ”Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan”. Näin Pietari siis aloittaa kysymyksen. Huomaa, että näin Jeesuksen läheinen opetuslapsikin joutuu kysymään. Hurskainkin kristitty joutuu tämän kysymyksen eteen. En tiedä kuka opetuslapsista Pietaria oli loukannut, mutta kaikesta päätellen joku oli toiminut yhä uudelleen väärin häntä kohtaan. 

Kuinka monta kertaa tulee siis antaa anteeksi? Pietarille äärimmäinen raja meni seitsemässä kerrassa. Se oli suurin määrä perättäisiä anteeksiantoja, mitä hän pystyi kuvittelemaan. Jeesuksen vastaus on vieläkin hurjempi: ”Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa”. Anteeksiannon täytyy olla siis aivan rajaton.

Jeesus ei sano tätä numeroa sattumalta. Raamatun alussa kerrotaan heti lankeemuskertomuksen jälkeen Lemekistä, joka mahtaili vaimolleen: ”Jo yhdestä haavasta minä tapan miehen, jo yhdestä naarmusta nuorukaisen. Jos Kainin puolesta kostetaan seitsemästi, niin Lemekin puolesta seitsemänkymmentäseitsemän kertaa” (1. Moos. 4:23-24).

Lankeemuksesta alkaen siis maailma on täynnä vihaa, katkeruutta, kostoa, loukattuja tunteita, pahoitettuja mieliä, kaunaa, kyräilyä, suuttumusta, myrkyllisyyttä ja pahansuopuutta. Kostoa vannotaan seitsemän ja seitsemänkymmentäseitsemän kertaa. Edelleen elämme todellisuudessa, jossa konfliktit paisuvat ja jossa pahoihin tekoihin vastataan monikymmenkertaisesti pahemmilla teoilla. Puhe anteeksiannosta on meille vierasta puhetta.

Ehkä olet joskus törmännyt Vanhassa testamentissa Mooseksen lain ohjeisiin, jotka toimivat periaatteella ”silmä silmästä, hammas hampaasta” ja vähän ihmetellytkin niitä. Niitä on hyvä tarkastella näitä Lemekin sanoja vasten. Maailmassa, jossa kostamisemme on seitsemänkymmentäseitsemänkertaista, Moosekselle annettu laki määrääkin kostolle tiukat rajat: ainoastaan silmä silmästä ja hammas hampaasta. Ei kostoa yhtään enempää kuin on syntynyt vahinkoa. Nämä ohjeet pyrkivät siis rajoittamaan kostoa, eivätkä kehottamaan siihen.

Kun tulemme Uuteen testamenttiin Jeesuksen opetuksiin, hän sanookin, että meidän tulee antaa anteeksi seitsemänkymmentäseitsemän kertaa. Näin Raamatussa on selvä kaari, jossa ihmisen langenneessa tilassa kosto on seitsemänkymmentäseitsemänkertainen, sen jälkeen sitä Vanhassa testamentissa rajoitetaan yhteen kertaan ja lopulta Jeesuksen opetuksessa kaikenlaisen koston sijaan meitä kehotetaan antamaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa anteeksi. Koston kierre on siis katkaistava alkuunsa antamalla kaikki anteeksi.

Inhimillisesti katsoen tämä on lähes mahdotonta. Elämme kulttuurissa, jossa olemme kollektiivisesti unohtaneet kykymme antaa anteeksi ja oikeastaan emme enää ymmärrä koko anteeksiannon käsitettä. Tämän päivän teksti on meille siksi erityisen tärkeä. Kristityllekin tämä on helppo asia teoriassa, mutta vaikea käytännössä. Anteeksiantaminen on ihana ajatus niin kauan, kunnes meille itsellemme tulee jotain anteeksiannettavaa. 

Me emme pysty itsestämme pusertamaan anteeksiantoa esiin. Vain itse eläen anteeksiannosta osallisena voimme antaa toisille anteeksi. C. S. Lewis sanoi, että olla kristitty tarkoittaa anteeksiantamattoman anteeksiantamista, koska Jumala on antanut anteeksi anteeksiantamattoman sinulle. Jokainen meistä on saanut valtavasti anteeksi. Jumala antoi elämänsä puolestamme emmekä me mitenkään pysty hyvittämään hänen armoaan, joka hänen sydämeltään ei koskaan lopu. 

Jumala antaa siis rajattomasti anteeksi. Emme voi maksaa hänelle takaisin sitä velkaa, jonka hän antaa anteeksi. Voimme kuitenkin vastata tähän armoon antamalla anteeksi toisillemme. Näin todistamme hänestä ja kylvämme uutta elämää ympärillemme. Kun annamme siskoillemme ja veljillemme anteeksi toimimme itsensä Jumalan tavalla. Jeesus antoi ristillä anteeksi hänen tuomitsijoilleen sanoen: ”Herra anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.” Näin meidänkin tulisi olla valmiita rajattomaan anteeksiantamiseen.

Ehkä joku sanoo, että tämä on aivan järjetön ajatus. Antamalla anteeksi vain annetaan pahantekijöille valtuus tehdä lisää pahaa toiselle. Tähän voi vastata kahdella tavalla. Ensiksikin tässä puhutaan ihmisistä, jotka tekevät väärin minua kohtaan. Jos joku tekee väärin jotain toista lähimmäistä kohtaan, niin siinä tilanteessa pätee enemmänkin ne ohjeet, joita tekstin alussa luettiin. Silloin asiasta pitää sanoa väärintekijälle ja jos hän ei kuuntele, koko seurakunnalle ja mikäli tilanne jatkuu siitä huolimatta, tulisi tuo ihminen erottaa kokonaan seurakuntayhteydestä. Kristillinen seurakunta ja armo eivät voi olla sellaisia asioita, joiden varjolla voimme tehdä entistä enemmän pahaa toisillemme. 

Toiseksi anteeksianto ei tarkoita sitä, että jätämme itsemme tulevaisuudessakin jatkuvan pahanteon kohteeksi. Ne, joita kohdellaan väärin, ovat oikeutettuja ottamaan tarvittavat askeleet suojautuakseen väärintekijöiltä tulevaisuudessa. Esimerkiksi ihmissuhteiden tasolla anteeksianto ei tarkoita sitä, että on aina pakko olla tuhoisan ihmisen läheisyydessä. Ihmissuhteisiin kuuluu tietty vastavuoroisuus, jota ei aina pysty turvallisesti uudestaan rakentamaan.

Anteeksianto ei ole pahan suvaitsemista, vaan kieltäytymistä siitä, että menneisyys saa sanella tulevaisuutemme. Se ei välttämättä tarkoita, että unohdamme sen pahan, mitä meille on tehty, vaan se tarkoittaa vapautta meidän omista kielteisistä tunteistamme.

Antaessamme anteeksi joudumme aina nöyrtymään. Jokainen anteeksiantaminen vie palan meidän ylpeyttämme ja murskaa egoamme. Me pidämme itseämme maailmankaikkeuden keskipisteenä. Joka kerta kun annamme anteeksi, tulemme samalla myöntäneeksi, että minä en ole se, joka on täysin loukkaamaton. Minun kunniani, minun mielipiteeni, minun tunteeni, minun maineeni ja minun elämäni eivät olekaan Euroopan tärkeimmät asiat. Se, että minua vastaan on loukattu, ei vaadikaan ehdotonta kostoa. Näin anteeksiantamisen kautta pääsemme irti oman kunniamme tavoittelusta. 

Kaikki, mitä ympärillämme tapahtuu, on isossa mittakaavassa lähes merkityksetöntä. Tuhannen vuoden päästä sitä ei muista kukaan. Kukaan ei muista edes meidän nimiämme. Pitkällä aikavälillä vain Jumalalla on merkitystä. Jumalan rinnalla kaikki on pelkkää tuhkaa ja pölyä – meidän työmme, meidän ongelmamme, meidän ihmissuhteemme ja kaikki mihin tässä elämässämme törmäämme. Loukkaannumme toisille, koska pidämme itseämme niin tärkeänä. Päästäkäämme siksi irti omasta itsestämme. Päästäkäämme irti ja antakaamme anteeksi. Ehkä sinulla ei ole siihen voimaa, mutta Jeesuksella on.

Jos emme anna anteeksi, katkeruus ja viha alkavat tehdä meissä työtään. Ne kalvavat pikkuhiljaa ja syövyttävät sisältä. Anteeksiannon ulkopuolella ei ole toivoa; pelkkää ahdistusta ja vihaa. Anteeksiannon ulkopuolella ei ole rauhaa; pelkkää taistelua ja katkeruutta. Anteeksiannon ulkopuolella ei ole rakkautta; pelkkää kaunaa ja kostoa. 

Kuinka monet kantavatkaan vihamielisyyttä sisällään eivätkä koskaan vapaudu tästä raskaasta taakasta? On kauheaa kantaa katkeruutta ja vihaa lähimmäistään kohtaan ikuisesti. Sehän on oikeastaan yhdenlainen helvetin määritelmä. Parempi antaa täällä maan päällä anteeksi kuin kärsiä ikuisesti siitä vihasta, joka sisimmässämme on. Pääset vapaaksi vain antamalla anteeksi. Perillä taivaassa meillä ei nimittäin voi olla anteeksiantamattomia asioita veljiämme ja sisariamme kohtaan.

Anteeksiannossa on todella voimaa. Oikeastaan se on maailmankaikkeuden suurin voima. Siksi Kristus tuli tänne maailmaan, antamaan anteeksi. Hän lähetti opetuslapsensa eteenpäin julistamaan anteeksiannon sanomaa ja antamaan syntejä anteeksi. Koko kristinusko on oikeastaan massiivinen anteeksiannon vallankumous, joka askel askeleelta ja anteeksianto kerrallaan valtaa tämän vihaisen, katkeran ja syntisen maailman. 

Anteeksiannon voima on niin suuri, että se lämmittää kylmimmät sydämet, avaa raskaimmat portit, poistaa suurimmat ahdistukset, rauhoittaa verisimmät vihamielisyydet ja lievittää ankarimman katkeruuden. Anteeksiannon voima yltää taivaaseen asti, sillä se, minkä vapautamme maan päällä, on myös taivaassa vapautettu. Anna siis sinäkin anteeksi!