Saarna 12. sunnuntai helluntaista
Matt. 23:1-12
Rakkaat kristityt, kerron teille tänään kaikista vaarallisimmasta synnistä.
Siihen päästäksemme lähdemme liikkeelle yllättävimmästä lausumasta, jonka Jeesus sanoo tekstissämme. Hän toteaa, että Mooseksen istuin on lainopettajien ja fariseusten hallussa. Jeesus siis tunnustaa fariseusten opetusauktoriteetin. Joka istuu Mooseksen istuimella, opettaa ja tulkitsee Mooseksen arvovallalla Mooseksen opetusta. Siten fariseukset ja lainopettajat toimivat teologisesti ja hengellisesti pätevinä Mooseksen lain tulkitsijoina ja tuomareina. He opettivat kansaa Jumalan sanalla ja heillä oli tähän valta. Heillä oli Vanhan liiton opetusvirka, jonka nojalla he ohjasivat ihmisiä ja opettivat Mooseksen lakia.
Tämä on Jeesukselta varsin paljon sanottu. Siihen nähden kuinka paljon Jeesus kiisteli fariseusten kanssa ja kuinka voimakkaasti ja useaan otteeseen he tuomitsivat Jeesuksen, moneen kertaan yrittäen saada hänet sanoistaan ansaan, en oikeastaan olisi odottanut tällaista. Jouduin ihan pysähtymään ja ajattelemaan asioita uusiksi.
Jeesus ei siis hylkää lainopettajien opetusvirkaa eikä käske ihmisiä nousemaan kapinaan sitä vastaan. Hän käskee tekemään niin kuin he sanovat ja noudattamaan fariseusten opetusta. Ainoastaan heidän teoistaan ei tule ottaa oppia, sillä he puhuvat yhä ja tekevät toista.
Näemme siis, että heti Jeesuksen opetuksesta alkaen jonkinlainen uskonnollinen auktoriteetti on olemassa. Sellainen oli juutalaisuudessa ja sellainen on myös uudessa liitossa, jossa kirkolla yhtä lailla on opetusvirka. Kristinusko ei ole tässä mielessä mikään liberaali demokratia, jossa jokainen on itse itsensä paavi, joka erehtymättömästi sanelee itselleen, miten asioista pitää ajatella ja jossa enemmistöäänestyksellä ratkaistaan, mikä on kulloinenkin totuus.
Sen sijaan totuus on apostolien opetuksessa, joka on talletettu Raamattuun. Raamattu on auktoriteettimme. Raamattu itse tekee selväksi, että kirkossa on opetusvirka. Opetusvirka on tarkoitettu palvelemaan Jumalan sanaa, opettamaan sitä, tulkitsemaan sitä ja paimentamaan ihmisiä Jumalan sanalla. Tämä virka on ollut olemassa alusta lähtien ja se oli jo juutalaisuudessa. Kristinusko ei ole vallankumous, jonka tarkoitus on repiä kaikki uskonnolliset auktoriteetit alas ja samalla tehdä kaikista ihmisistä itse itsensä uskonnollisia auktoriteetteja.
Uskonnollinen auktoriteetti on näin välttämätön olemassa, mutta samalla erityisen altis väärinkäytöksille. Lopulta Jeesuksenkin murhasivat uskonnolliset johtajat maallisen vallan myötävaikutuksella. Tämän päivän tekstissä Jeesus hyökkää erityisen voimakkaasti uskonnollisten opettajien toimintaa vastaan. He eivät ole arvostelun yläpuolella.
Kirkon virka on siis tärkeä, sitä on syytä kunnioittaa ja vaalia, mutta samaan aikaan jatkuvana vaarana on sen korruptio. Tekstimme tuo näin esiin kaksi ääripäätä, joita on syytä varoa. Toisessa ääripäässä syrjäytetään ja lopetetaan kaikki kirkolliset auktoriteetit ja pyritään nollaamaan opetukselliset hierarkiat vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimissä. Toisessa ääripäässä katsotaan sormien läpi sokeasti kirkollisten johtajien vääriä tekoja ja toimintaa ja hyväksytään heidän rappionsa asioiden normaalitilaksi. Kun uskonnollinen valta korruptoituu, siitä on uskallettava Jeesuksen tapaan sanoa suoraan.
Tekstissämme Jeesus puhuttelee aikansa uskonnollisia johtajia varoittaen heitä ulkokultaisuudesta, tekopyhyydestä ja itsensä ylentämisestä. Fariseukset sanovat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita taakkoja muiden ihmisten kannettavakasi, mutta eivät itse koske niihin sormellakaan.
Johtamisen tulisi tapahtua aina esimerkin kautta. Myös hengellisen johtamisen. Hyveellinen vallankäyttö syntyy hyvästä esimerkistä, jonka avulla se auttaa muitakin harjoittamaan sitä, mikä on oikein ja hyvää. Fariseusten opetuksesta oli sen sijaan tullut vallan väärinkäyttöä ja ihmisten sortoa. Ihmisten päälle köytettiin sellaisia taakkoja, joita he itse eivät viitsineet kantaa.
Opetuksessa mikään ei ole niin tehokasta kuin hyvä esimerkki eikä mikään niin syövyttävää kuin huono esimerkki. Pyhien kirjoitusten opettajilla on erityinen vastuu siitä, että he elävät niin kuin opettavat - heidän henkilökohtaisen elämänsä pitäisi antaa näkyvin opetus heidän sanomastaan.
Kirjanoppineet ja fariseukset eivät näin tehneet. He asettivat korkeita normeja ihmisille, mutta itse eivät niitä noudattaneet. He katsoivat olevansa vastuussa Jumalalle korkeiden eettisten standardien asettamisesta, mutta eivät siitä, että he olisivat auttaneet ihmisiä saavuttamaan nuo standardit. He eivät millään tavalla auttaneet ihmisiä noudattamaan Jumalan lakia, vaan tekivät Jumalan tien ihmisille vain vaikeammaksi.
Jeesuksen opetuksessa sen sijaan on aina läsnä sekä armo että totuus. Jeesus ei kasaa ihmisille raskasta taakkaa, vaan kevyen ikeen, jota on helppo kantaa. Hänen kuormansa on kevyt. Se ei tarkoita sitä, että Jeesus ei välittäisi Jumalan säädöksistä, vaan sitä, että ainoastaan hänen kauttaan ja hänen yhteydessään niitä on ylipäätään mahdollista toteuttaa. Jeesus laskeutuu ylhäältä alas keskellemme ja yhdeksi meistä auttaakseen meitä, kun taas fariseukset nousivat muiden yläpuolelle ollakseen hengellisesti korkeammalla kuin jumalaton rahvas.
Fariseukset tekevät kaiken vain siksi, että heidät huomattaisiin. Alkutekstin sana on tässä samaa juurta kuin sana teatteri. Näille ihmisille siis koko uskonnollisessa elämässä ei oikeastaan ole kyse Jumalasta, vaan eräänlaisesta julkisesta näytelmästä, joka tapahtuu muiden ihmisten silmien edessä. Muut ihmiset eivät enää ole veljiä tai sisaria, vaan passiivisia katsojia ja yleisöä, jolle halutaan esiintyä.
Jeesus opetti, että ainoa yleisö, jota meidän tulisi ajatella, on itse Luoja. Hän näkee kaikki tekomme ja ajatuksemme, eikä häneltä voi salata mitään. Hänen edessään ei voi esittää mitään, vaan hänen valonsa paljastaa koko olemuksemme sellaisena kuin se on. Jos haluamme esittää mahdollisimman hurskasta ja saada itsellemme paljon huomiota, silloin halumme palvella Jumalaa yleensä pienenee samassa suhteessa. Jeesus tekee toisaalla selväksi, että ne, jotka toimivat vain ihmisten kunnian vuoksi, ovat palkkansa jo saaneet. Tulevassa elämässä heitä ei enää palkita.
Fariseusten asenne opettaa meille, että myös sitä, että ihminen on saanut Jumalan armon, voi käyttää väärin itsensä korottamiseen ja aseman hankkimiseen ihmisten silmissä, kirkossa ja ihmissuhteissa. Tällöin hengellisyydestä tulee itsensä korottamisen työkalu, jonka avulla pyritään olemaan muutama askel toisia ylempänä.
Tästä esimerkiksi Jeesus nostaa muita leveämmät raamatunlausekotelot ja suuremmat viitan tupsut. Uskonnollisen pukeutumisen avulla fariseukset halusivat erottua joukosta. Huomaa, että Jeesus ei vastusta näitä tupsuja sinänsä. Hänellä itselläänkin oli sellaiset tupsut. Ne myös perustuivat Mooseksen lain ohjeeseen. Fariseukset tekivät ne suuriksi osoittaakseen sillä intoaan lain noudattamisesta. Ne muodostuivat ongelmaksi, kun niiden kautta pyrittiin nousemaan hengellisessä arvoasteikossa muiden yläpuolelle. Samalla tavoin esimerkiksi kauniissa liturgisessa vaatetuksessa ei ole sinänsä mitään väärää.
Tästä syystä Jeesus kieltää seuraajiaan etsimästä titteleitä tai asemaa, jotka asettavat heidät muiden yläpuolelle. Heidän tulee olla nöyriä palvelijoita, kuten Jeesus itse oli. Kristuksen valtakunta on nöyryyden valtakunta. Meidän ei pidä pitää itseämme muita parempina; vaatimattomuus on välttämätöntä elämälle, joka pyrkii noudattamaan Jeesuksen opetusta ja esimerkkiä. Jeesushan sanoo itsestään, että hän on sydämeltään lempeä ja nöyrä. Hän ei tullut palveltavaksi vaan palvelemaan.
Jeesus ei tietenkään vastusta sitä, että pyrimme hengellisesti korkeaan ja eettisesti hyvään elämään. Hän ei myöskään kumoa tiettyä arvojärjestystä. Opettahan hän toisaalla, että myös Jumalan valtakunnassa on kunniapaikkoja. Se, mitä hän vastustaa, on niiden paikkojen havittelu ja muiden yläpuolelle asettuminen. Jumalan valtakunnassa meidän inhimilliset arvojärjestykset kääntyvät ylösalaisin. Niitä, joita tämän maailman silmissä pidetään oikein kunniallisina ja eettisinä ihmisinä, voidaan Jumalan silmissä pitää kaikista halpa-arvoisimpina oman kunnian tavoittelijoina. Vain Jumala näkee sydämeen.
Myös sellaiset asiat, joista tässä maailmassa saa paljon arvostusta ja hyvän ihmisen mainetta, voivat olla vähäisimpiä Jumalan valtakunnassa. Nimittäin Jumalan valtakunnassa suurin on se, joka palvelee. Siellä suurin on se, joka alentaa itsensä. Uudessa liitossa jokainen tehtävä ja jokainen virka tarkoittaa palveluvirkaa, itsensä uhraamista ja luopumista omastaan.
Fariseusten ongelma oli siis hengellinen ylpeys ja muiden yläpuolelle asettuminen. Ylpeys voidaan tiivistää asenteeksi, joka perustuu itseriittoisuuteen, omahyväisyyteen ja itsensä korottamiseen suhteessa Jumalaan. Muita kohtaan se on halveksunnan ja välinpitämättömyyden asenne.
Tältä osin Jeesuksen sanat ovat varoitus meillekin. Hengellinen ylpeys on etenkin pitkälle edistyneiden kristittyjen pahin vaara. Ylpeys voi liittyä huomaamattamme kaikkeen, mitä hyvässäkin tarkoituksessa teemme. On helppo ajatella, että ylpeys on rikkaiden, vaikutusvaltaisten, menestyneiden, kuuluisien tai omahyväisten erityinen ongelma. Mutta se ei ole niin. Ylpeydellä on monia muotoja, ja se vaikuttaa jossain määrin meihin kaikkiin.
Saatana tietää, että pitkälle edenneeseen kristittyyn ei tehoa enää niin hyvin esimerkiksi lihalliset houkutukset, joita hän käyttää matkan alkutaipaleella olevien kamppaamiseksi. Pidemmällä oleville täytyy tyrkyttää ylpeyttä siitä, kuinka pitkällä he ovat. Silloin kristitty asettuu muiden yläpuolelle ja ajattelee olevansa parempi ja pyhempi ihminen kuin muut.
Kaikki ihmiset ovat syntisiä, kaikki tarvitsevat jatkuvaa katumusta, parannusta ja kääntymystä. Vaikka vapauttaisimme itsemme yhdenlaisista synneistä, toisenlaiset synnit lurkkivat nurkan takana. On helppo ylenkatsoa niitä, jotka lankeavat näkyviin ja karkeisiin synteihin ja ajatella, että tuollainen minä en ainakaan ole, mutta samalla langeta synneistä pahimpaan eli hengelliseen ylpeyteen.
Hengellinen ylpeys on nimittäin itsensä saatanan synti. Se on kaiken synnin alku ja johtaa kaikkiin muihin paheisiin. Se on Jumalan vastainen tila, jossa oma ego ja minä asettuu suoraan Jumalaa vastaan. Se on täydellinen Jumalan vastainen mielentila, joka katkaisee suhteemme Jumalaan ja hänen armolliseen läsnäoloonsa. Se johtuu siitä, että ylpeä ihminen ei tarvitse mitään armoa tai Jumalaa, hän on itseriittoinen itsessään.
Ylpeyden vuoksi Lucifer karkotettiin taivaasta ja Aadam ja Eeva paratiisista. Siksi ylpeys tuhoaa meidät, jos suvaitsemme sitä elämässämme. Ylpeys on suurin ovi, jonka kautta paholainen tunkeutuu niiden sydämiin, jotka ovat innokkaasti Kristuksen asialla. Ylpeyden kautta paholainen pyrkii estämään ja tukkimaan Jumalan työn. Ylpeys käy lankeemuksen edellä ja johtaa kaikkiin muihin synteihin. Ennen kuin tämä sairaus on parannettu, käytetään turhaan lääkkeitä kaikkien muiden sairauksien parantamiseen.
Juuri tämän vuoksi Jeesus käyttää niin kovia sanoja fariseuksista tässä Matteuksen luvussa. Hän näkee hengellisen ylpeyden ja itsensä korottamisen vaarat. Hän näkee hengellisen ylpeyden turmelevuuden.
Ainoa lääke tähän on itsensä alentaminen. Meidät on kutsuttu tunnustamaan syntimme ja niin alentamaan itsemme. Meidät on kutsuttu uhraamaan itsemme ja niin luopumaan omasta egostamme. Meidät on kutsuttu tulemaan Jeesuksen luokse heikkoina syntisinä, arvottomina palvelijoina ja kadonneina lampaina. Vain häneltä saamme avun, emme omasta voimastamme ja omasta itsestämme.
Rakkaat kristityt, kerron teille tänään kaikista vaarallisimmasta synnistä.
Siihen päästäksemme lähdemme liikkeelle yllättävimmästä lausumasta, jonka Jeesus sanoo tekstissämme. Hän toteaa, että Mooseksen istuin on lainopettajien ja fariseusten hallussa. Jeesus siis tunnustaa fariseusten opetusauktoriteetin. Joka istuu Mooseksen istuimella, opettaa ja tulkitsee Mooseksen arvovallalla Mooseksen opetusta. Siten fariseukset ja lainopettajat toimivat teologisesti ja hengellisesti pätevinä Mooseksen lain tulkitsijoina ja tuomareina. He opettivat kansaa Jumalan sanalla ja heillä oli tähän valta. Heillä oli Vanhan liiton opetusvirka, jonka nojalla he ohjasivat ihmisiä ja opettivat Mooseksen lakia.
Tämä on Jeesukselta varsin paljon sanottu. Siihen nähden kuinka paljon Jeesus kiisteli fariseusten kanssa ja kuinka voimakkaasti ja useaan otteeseen he tuomitsivat Jeesuksen, moneen kertaan yrittäen saada hänet sanoistaan ansaan, en oikeastaan olisi odottanut tällaista. Jouduin ihan pysähtymään ja ajattelemaan asioita uusiksi.
Jeesus ei siis hylkää lainopettajien opetusvirkaa eikä käske ihmisiä nousemaan kapinaan sitä vastaan. Hän käskee tekemään niin kuin he sanovat ja noudattamaan fariseusten opetusta. Ainoastaan heidän teoistaan ei tule ottaa oppia, sillä he puhuvat yhä ja tekevät toista.
Näemme siis, että heti Jeesuksen opetuksesta alkaen jonkinlainen uskonnollinen auktoriteetti on olemassa. Sellainen oli juutalaisuudessa ja sellainen on myös uudessa liitossa, jossa kirkolla yhtä lailla on opetusvirka. Kristinusko ei ole tässä mielessä mikään liberaali demokratia, jossa jokainen on itse itsensä paavi, joka erehtymättömästi sanelee itselleen, miten asioista pitää ajatella ja jossa enemmistöäänestyksellä ratkaistaan, mikä on kulloinenkin totuus.
Sen sijaan totuus on apostolien opetuksessa, joka on talletettu Raamattuun. Raamattu on auktoriteettimme. Raamattu itse tekee selväksi, että kirkossa on opetusvirka. Opetusvirka on tarkoitettu palvelemaan Jumalan sanaa, opettamaan sitä, tulkitsemaan sitä ja paimentamaan ihmisiä Jumalan sanalla. Tämä virka on ollut olemassa alusta lähtien ja se oli jo juutalaisuudessa. Kristinusko ei ole vallankumous, jonka tarkoitus on repiä kaikki uskonnolliset auktoriteetit alas ja samalla tehdä kaikista ihmisistä itse itsensä uskonnollisia auktoriteetteja.
Uskonnollinen auktoriteetti on näin välttämätön olemassa, mutta samalla erityisen altis väärinkäytöksille. Lopulta Jeesuksenkin murhasivat uskonnolliset johtajat maallisen vallan myötävaikutuksella. Tämän päivän tekstissä Jeesus hyökkää erityisen voimakkaasti uskonnollisten opettajien toimintaa vastaan. He eivät ole arvostelun yläpuolella.
Kirkon virka on siis tärkeä, sitä on syytä kunnioittaa ja vaalia, mutta samaan aikaan jatkuvana vaarana on sen korruptio. Tekstimme tuo näin esiin kaksi ääripäätä, joita on syytä varoa. Toisessa ääripäässä syrjäytetään ja lopetetaan kaikki kirkolliset auktoriteetit ja pyritään nollaamaan opetukselliset hierarkiat vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimissä. Toisessa ääripäässä katsotaan sormien läpi sokeasti kirkollisten johtajien vääriä tekoja ja toimintaa ja hyväksytään heidän rappionsa asioiden normaalitilaksi. Kun uskonnollinen valta korruptoituu, siitä on uskallettava Jeesuksen tapaan sanoa suoraan.
Tekstissämme Jeesus puhuttelee aikansa uskonnollisia johtajia varoittaen heitä ulkokultaisuudesta, tekopyhyydestä ja itsensä ylentämisestä. Fariseukset sanovat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita taakkoja muiden ihmisten kannettavakasi, mutta eivät itse koske niihin sormellakaan.
Johtamisen tulisi tapahtua aina esimerkin kautta. Myös hengellisen johtamisen. Hyveellinen vallankäyttö syntyy hyvästä esimerkistä, jonka avulla se auttaa muitakin harjoittamaan sitä, mikä on oikein ja hyvää. Fariseusten opetuksesta oli sen sijaan tullut vallan väärinkäyttöä ja ihmisten sortoa. Ihmisten päälle köytettiin sellaisia taakkoja, joita he itse eivät viitsineet kantaa.
Opetuksessa mikään ei ole niin tehokasta kuin hyvä esimerkki eikä mikään niin syövyttävää kuin huono esimerkki. Pyhien kirjoitusten opettajilla on erityinen vastuu siitä, että he elävät niin kuin opettavat - heidän henkilökohtaisen elämänsä pitäisi antaa näkyvin opetus heidän sanomastaan.
Kirjanoppineet ja fariseukset eivät näin tehneet. He asettivat korkeita normeja ihmisille, mutta itse eivät niitä noudattaneet. He katsoivat olevansa vastuussa Jumalalle korkeiden eettisten standardien asettamisesta, mutta eivät siitä, että he olisivat auttaneet ihmisiä saavuttamaan nuo standardit. He eivät millään tavalla auttaneet ihmisiä noudattamaan Jumalan lakia, vaan tekivät Jumalan tien ihmisille vain vaikeammaksi.
Jeesuksen opetuksessa sen sijaan on aina läsnä sekä armo että totuus. Jeesus ei kasaa ihmisille raskasta taakkaa, vaan kevyen ikeen, jota on helppo kantaa. Hänen kuormansa on kevyt. Se ei tarkoita sitä, että Jeesus ei välittäisi Jumalan säädöksistä, vaan sitä, että ainoastaan hänen kauttaan ja hänen yhteydessään niitä on ylipäätään mahdollista toteuttaa. Jeesus laskeutuu ylhäältä alas keskellemme ja yhdeksi meistä auttaakseen meitä, kun taas fariseukset nousivat muiden yläpuolelle ollakseen hengellisesti korkeammalla kuin jumalaton rahvas.
Fariseukset tekevät kaiken vain siksi, että heidät huomattaisiin. Alkutekstin sana on tässä samaa juurta kuin sana teatteri. Näille ihmisille siis koko uskonnollisessa elämässä ei oikeastaan ole kyse Jumalasta, vaan eräänlaisesta julkisesta näytelmästä, joka tapahtuu muiden ihmisten silmien edessä. Muut ihmiset eivät enää ole veljiä tai sisaria, vaan passiivisia katsojia ja yleisöä, jolle halutaan esiintyä.
Jeesus opetti, että ainoa yleisö, jota meidän tulisi ajatella, on itse Luoja. Hän näkee kaikki tekomme ja ajatuksemme, eikä häneltä voi salata mitään. Hänen edessään ei voi esittää mitään, vaan hänen valonsa paljastaa koko olemuksemme sellaisena kuin se on. Jos haluamme esittää mahdollisimman hurskasta ja saada itsellemme paljon huomiota, silloin halumme palvella Jumalaa yleensä pienenee samassa suhteessa. Jeesus tekee toisaalla selväksi, että ne, jotka toimivat vain ihmisten kunnian vuoksi, ovat palkkansa jo saaneet. Tulevassa elämässä heitä ei enää palkita.
Fariseusten asenne opettaa meille, että myös sitä, että ihminen on saanut Jumalan armon, voi käyttää väärin itsensä korottamiseen ja aseman hankkimiseen ihmisten silmissä, kirkossa ja ihmissuhteissa. Tällöin hengellisyydestä tulee itsensä korottamisen työkalu, jonka avulla pyritään olemaan muutama askel toisia ylempänä.
Tästä esimerkiksi Jeesus nostaa muita leveämmät raamatunlausekotelot ja suuremmat viitan tupsut. Uskonnollisen pukeutumisen avulla fariseukset halusivat erottua joukosta. Huomaa, että Jeesus ei vastusta näitä tupsuja sinänsä. Hänellä itselläänkin oli sellaiset tupsut. Ne myös perustuivat Mooseksen lain ohjeeseen. Fariseukset tekivät ne suuriksi osoittaakseen sillä intoaan lain noudattamisesta. Ne muodostuivat ongelmaksi, kun niiden kautta pyrittiin nousemaan hengellisessä arvoasteikossa muiden yläpuolelle. Samalla tavoin esimerkiksi kauniissa liturgisessa vaatetuksessa ei ole sinänsä mitään väärää.
Tästä syystä Jeesus kieltää seuraajiaan etsimästä titteleitä tai asemaa, jotka asettavat heidät muiden yläpuolelle. Heidän tulee olla nöyriä palvelijoita, kuten Jeesus itse oli. Kristuksen valtakunta on nöyryyden valtakunta. Meidän ei pidä pitää itseämme muita parempina; vaatimattomuus on välttämätöntä elämälle, joka pyrkii noudattamaan Jeesuksen opetusta ja esimerkkiä. Jeesushan sanoo itsestään, että hän on sydämeltään lempeä ja nöyrä. Hän ei tullut palveltavaksi vaan palvelemaan.
Jeesus ei tietenkään vastusta sitä, että pyrimme hengellisesti korkeaan ja eettisesti hyvään elämään. Hän ei myöskään kumoa tiettyä arvojärjestystä. Opettahan hän toisaalla, että myös Jumalan valtakunnassa on kunniapaikkoja. Se, mitä hän vastustaa, on niiden paikkojen havittelu ja muiden yläpuolelle asettuminen. Jumalan valtakunnassa meidän inhimilliset arvojärjestykset kääntyvät ylösalaisin. Niitä, joita tämän maailman silmissä pidetään oikein kunniallisina ja eettisinä ihmisinä, voidaan Jumalan silmissä pitää kaikista halpa-arvoisimpina oman kunnian tavoittelijoina. Vain Jumala näkee sydämeen.
Myös sellaiset asiat, joista tässä maailmassa saa paljon arvostusta ja hyvän ihmisen mainetta, voivat olla vähäisimpiä Jumalan valtakunnassa. Nimittäin Jumalan valtakunnassa suurin on se, joka palvelee. Siellä suurin on se, joka alentaa itsensä. Uudessa liitossa jokainen tehtävä ja jokainen virka tarkoittaa palveluvirkaa, itsensä uhraamista ja luopumista omastaan.
Fariseusten ongelma oli siis hengellinen ylpeys ja muiden yläpuolelle asettuminen. Ylpeys voidaan tiivistää asenteeksi, joka perustuu itseriittoisuuteen, omahyväisyyteen ja itsensä korottamiseen suhteessa Jumalaan. Muita kohtaan se on halveksunnan ja välinpitämättömyyden asenne.
Tältä osin Jeesuksen sanat ovat varoitus meillekin. Hengellinen ylpeys on etenkin pitkälle edistyneiden kristittyjen pahin vaara. Ylpeys voi liittyä huomaamattamme kaikkeen, mitä hyvässäkin tarkoituksessa teemme. On helppo ajatella, että ylpeys on rikkaiden, vaikutusvaltaisten, menestyneiden, kuuluisien tai omahyväisten erityinen ongelma. Mutta se ei ole niin. Ylpeydellä on monia muotoja, ja se vaikuttaa jossain määrin meihin kaikkiin.
Saatana tietää, että pitkälle edenneeseen kristittyyn ei tehoa enää niin hyvin esimerkiksi lihalliset houkutukset, joita hän käyttää matkan alkutaipaleella olevien kamppaamiseksi. Pidemmällä oleville täytyy tyrkyttää ylpeyttä siitä, kuinka pitkällä he ovat. Silloin kristitty asettuu muiden yläpuolelle ja ajattelee olevansa parempi ja pyhempi ihminen kuin muut.
Kaikki ihmiset ovat syntisiä, kaikki tarvitsevat jatkuvaa katumusta, parannusta ja kääntymystä. Vaikka vapauttaisimme itsemme yhdenlaisista synneistä, toisenlaiset synnit lurkkivat nurkan takana. On helppo ylenkatsoa niitä, jotka lankeavat näkyviin ja karkeisiin synteihin ja ajatella, että tuollainen minä en ainakaan ole, mutta samalla langeta synneistä pahimpaan eli hengelliseen ylpeyteen.
Hengellinen ylpeys on nimittäin itsensä saatanan synti. Se on kaiken synnin alku ja johtaa kaikkiin muihin paheisiin. Se on Jumalan vastainen tila, jossa oma ego ja minä asettuu suoraan Jumalaa vastaan. Se on täydellinen Jumalan vastainen mielentila, joka katkaisee suhteemme Jumalaan ja hänen armolliseen läsnäoloonsa. Se johtuu siitä, että ylpeä ihminen ei tarvitse mitään armoa tai Jumalaa, hän on itseriittoinen itsessään.
Ylpeyden vuoksi Lucifer karkotettiin taivaasta ja Aadam ja Eeva paratiisista. Siksi ylpeys tuhoaa meidät, jos suvaitsemme sitä elämässämme. Ylpeys on suurin ovi, jonka kautta paholainen tunkeutuu niiden sydämiin, jotka ovat innokkaasti Kristuksen asialla. Ylpeyden kautta paholainen pyrkii estämään ja tukkimaan Jumalan työn. Ylpeys käy lankeemuksen edellä ja johtaa kaikkiin muihin synteihin. Ennen kuin tämä sairaus on parannettu, käytetään turhaan lääkkeitä kaikkien muiden sairauksien parantamiseen.
Juuri tämän vuoksi Jeesus käyttää niin kovia sanoja fariseuksista tässä Matteuksen luvussa. Hän näkee hengellisen ylpeyden ja itsensä korottamisen vaarat. Hän näkee hengellisen ylpeyden turmelevuuden.
Ainoa lääke tähän on itsensä alentaminen. Meidät on kutsuttu tunnustamaan syntimme ja niin alentamaan itsemme. Meidät on kutsuttu uhraamaan itsemme ja niin luopumaan omasta egostamme. Meidät on kutsuttu tulemaan Jeesuksen luokse heikkoina syntisinä, arvottomina palvelijoina ja kadonneina lampaina. Vain häneltä saamme avun, emme omasta voimastamme ja omasta itsestämme.
Kommentit
Lähetä kommentti