Yliopisto vai pappisseminaari?
Viimeksi kirjoitin siitä kuinka kirkko tulee romahtamaan muutaman kymmenen vuoden sisällä, jos nykymeno jatkuu. Miten tähän tilanteeseen on tultu? Miksi kirkkolaivamme on päästetty keikkumaan? Syitä on tietysti monia, mutta yhden syyn haluan nostaa tapetille.
Syy on kirkon koulutuksessa. Nimittäin kirkkoon on koulutettu ihan tavan takaa veneenkeikuttajia. Kaikki kirkon papit käyvät läpi yliopistokoulutuksen, joka on täysin tunnustukseton koulutus. Koulutuksessa lähinnä opitaan kyseenalaistamaan kristinuskon oppeja ja suhtautumaan skeptisyydellä kaikkeen. Tietenkin akateemisuudella on paikkansa, mutta kysymys kuuluukin, onko sen paikka pappien koulutuksessa.
Muut suuret kirkkokunnat kouluttavat pappinsa pappisseminaareissa, joissa papit perehdytetään oman tunnustuskunnan oppiin eikä vieraannuteta heitä siitä, kuten Suomen luterilaisuudessa tällä hetkellä on tapana. Pappisseminaari on samalla myös hengellinen kasvupaikka, jonka elämään kuuluvat hartaudet ja jumalanpalvelukset ja näin tulevat papit pääsevät kirkon elämään sisälle koulutuksen puolesta. Meiltä puuttuu kaikki tällainen ja uudet papit ovatkin sitten aika kädettömiä tullessaan seurakuntiin töihin.
Koska ev. lut. kirkko ei voi kontrolloida sitä, mitä yliopistossa opetetaan, voidaan yliopiston kautta tuoda helposti kirkkoon sellaisia vaikutteita, jotka sinne eivät muuten kuuluisi. Niinpä 70-luvulta lähtien yliopiston kautta on kirkkoon tuotu liberaalia hapatetta, joka tekee nyt työtään kirkon elämässä ja vaikuttaa kiihdyttävästi kirkon jäsenkatoon.
On nurinkurista, että papit koulutetaan laitoksessa, joka laittaa heidät epäilemään kirkon oppeja. Tämä on sama asia kuin jos Nokia kouluttaisi työntekijänsä suuryrityksiä ja globalisaatiota vastustaviksi anarkisteiksi tai Israel kouluttaisi vakoojistaan uusnatseja. Tällainen koulutus puree omaan nilkkaan.
Papit oppivat siis jo yliopistossa epäilemään kirkon oppeja. Jos papit eivät sitten itse usko kristinuskon oppeihin, miksi seurakuntalaisten pitäisi niihin uskoa? Ja jos seurakuntalaiset eivät usko, miksi he olisivat kirkon jäseniä? Tätä kautta kirkon jäsenkato kasvaa.
Valmiista papeista moni sanoo, että niillä asioilla, joita tiedekunnassa opetettiin, ei ole juurikaan käyttöä käytännön seurakuntaelämässä. Eikö tämä jo kerro asiasta aika paljon? Mikä järki työnantajan kannalta on vaatia koulutusta, joka ei valmista haettavaan työhön?
Jeesuksen opetuslapset eivät olleet todellakaan mitään akateemikkoja, joten ajatus siitä, että pappien pitäisi sellaisia olla, on erittäin kaukaa haettu.
Joku saattaa sanoa, että pappisseminaarit tuhoaisivat tulevilta papeilta kaiken tieteellisyyden ja ajattelun. Heidän täytyy kuitenkin tietää monesta asiasta, joten onhan järkevää antaa heille yliopistokoulutus. Tämä on virhepäätelmä, sillä itseasiassa suurin osa maailman teologisesta tutkimuksesta tehdään nimenomaan pappisseminaareissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa teologiset tiedekunnat ovat rajastaan pappisseminaareja, mutta silti siellä tehdään teologian alalla johtavaa tutkimusta. Pappisseminaari ei siis mitenkään rajoita akateemisuutta tai hyvää tutkimusta. Pikemminkin se saattaa kannustaa siihen.
Suomessakin olisi tarvetta sille, että kirkko ottaisi tulevien pappien koulutuksen omiin käsiinsä ja alkaisi kouluttamaan heitä omasta tunnustuksestaan käsin. Tätä ei kuitenkaan ole näköpiirissä, joten STI:n kaltaisilla järjestöillä on paljon tehtävää.
En halua silti missään nimessä väheksyä teologisen tiedekunnan merkitystä. On hyvä, että meillä on valtion tukema taho, jossa teologiaa tutkitaan tieteellisesti. Itsekin olen sieltä paljon oppinut ja saanut. Akateemiselle teologialle on siis tarvetta, mutta ensisijaisesti se tarve ei ole pappien koulutuksessa, vaan jossain muualla. Kirkon kannalta on pidemmän päälle huono asia, jos se ei itse kouluta omia pappejaan.
Syy on kirkon koulutuksessa. Nimittäin kirkkoon on koulutettu ihan tavan takaa veneenkeikuttajia. Kaikki kirkon papit käyvät läpi yliopistokoulutuksen, joka on täysin tunnustukseton koulutus. Koulutuksessa lähinnä opitaan kyseenalaistamaan kristinuskon oppeja ja suhtautumaan skeptisyydellä kaikkeen. Tietenkin akateemisuudella on paikkansa, mutta kysymys kuuluukin, onko sen paikka pappien koulutuksessa.
Muut suuret kirkkokunnat kouluttavat pappinsa pappisseminaareissa, joissa papit perehdytetään oman tunnustuskunnan oppiin eikä vieraannuteta heitä siitä, kuten Suomen luterilaisuudessa tällä hetkellä on tapana. Pappisseminaari on samalla myös hengellinen kasvupaikka, jonka elämään kuuluvat hartaudet ja jumalanpalvelukset ja näin tulevat papit pääsevät kirkon elämään sisälle koulutuksen puolesta. Meiltä puuttuu kaikki tällainen ja uudet papit ovatkin sitten aika kädettömiä tullessaan seurakuntiin töihin.
Koska ev. lut. kirkko ei voi kontrolloida sitä, mitä yliopistossa opetetaan, voidaan yliopiston kautta tuoda helposti kirkkoon sellaisia vaikutteita, jotka sinne eivät muuten kuuluisi. Niinpä 70-luvulta lähtien yliopiston kautta on kirkkoon tuotu liberaalia hapatetta, joka tekee nyt työtään kirkon elämässä ja vaikuttaa kiihdyttävästi kirkon jäsenkatoon.
On nurinkurista, että papit koulutetaan laitoksessa, joka laittaa heidät epäilemään kirkon oppeja. Tämä on sama asia kuin jos Nokia kouluttaisi työntekijänsä suuryrityksiä ja globalisaatiota vastustaviksi anarkisteiksi tai Israel kouluttaisi vakoojistaan uusnatseja. Tällainen koulutus puree omaan nilkkaan.
Papit oppivat siis jo yliopistossa epäilemään kirkon oppeja. Jos papit eivät sitten itse usko kristinuskon oppeihin, miksi seurakuntalaisten pitäisi niihin uskoa? Ja jos seurakuntalaiset eivät usko, miksi he olisivat kirkon jäseniä? Tätä kautta kirkon jäsenkato kasvaa.
Valmiista papeista moni sanoo, että niillä asioilla, joita tiedekunnassa opetettiin, ei ole juurikaan käyttöä käytännön seurakuntaelämässä. Eikö tämä jo kerro asiasta aika paljon? Mikä järki työnantajan kannalta on vaatia koulutusta, joka ei valmista haettavaan työhön?
Jeesuksen opetuslapset eivät olleet todellakaan mitään akateemikkoja, joten ajatus siitä, että pappien pitäisi sellaisia olla, on erittäin kaukaa haettu.
Joku saattaa sanoa, että pappisseminaarit tuhoaisivat tulevilta papeilta kaiken tieteellisyyden ja ajattelun. Heidän täytyy kuitenkin tietää monesta asiasta, joten onhan järkevää antaa heille yliopistokoulutus. Tämä on virhepäätelmä, sillä itseasiassa suurin osa maailman teologisesta tutkimuksesta tehdään nimenomaan pappisseminaareissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa teologiset tiedekunnat ovat rajastaan pappisseminaareja, mutta silti siellä tehdään teologian alalla johtavaa tutkimusta. Pappisseminaari ei siis mitenkään rajoita akateemisuutta tai hyvää tutkimusta. Pikemminkin se saattaa kannustaa siihen.
Suomessakin olisi tarvetta sille, että kirkko ottaisi tulevien pappien koulutuksen omiin käsiinsä ja alkaisi kouluttamaan heitä omasta tunnustuksestaan käsin. Tätä ei kuitenkaan ole näköpiirissä, joten STI:n kaltaisilla järjestöillä on paljon tehtävää.
En halua silti missään nimessä väheksyä teologisen tiedekunnan merkitystä. On hyvä, että meillä on valtion tukema taho, jossa teologiaa tutkitaan tieteellisesti. Itsekin olen sieltä paljon oppinut ja saanut. Akateemiselle teologialle on siis tarvetta, mutta ensisijaisesti se tarve ei ole pappien koulutuksessa, vaan jossain muualla. Kirkon kannalta on pidemmän päälle huono asia, jos se ei itse kouluta omia pappejaan.
Facebook-kaverini jakoi kirjoituksesi. Liitän tähän samat pointit, jotka laitoin kommentiksi hänelle. Olisi kiva kuulla sinun feedbackia niihin.
VastaaPoista"En ymmärrä, miksi kirjoittaja ei käsittele ev.lut.-kirkon pappiskoulutusta. Joko hän ei sitä tunne tai sitten jättää sen pois suuren argumenttinsa takia. Evlut-kirkkohan ei ota teologian maistereita palvelukseensa, vaan tietyillä sisällöillä varustettu teol.maist.-tutkinto on minimivaatimus. Sen lisäksi papeilta vaaditaan ev.lut.-kirkon oma pastoraalikoulutus (="pappisseminaari"), joka täytyy aloittaa jo opiskeluaikana ja joka jatkuu pitkälle työelämään. Sen osa-alueista voi lukea täältä: http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=Content43B5EF
Tuolla koulutuspolulla olevana voin kyllä sanoa, että se on syvästi "tunnustuksellinen" ja papiksi aikovan oma jumalasuhde on siinä jatkuvasti läsnä. Ainakin omalla kohdalla tuo pastoraalikoulutus on vastannut kahteen kirjoittajan esittämään haasteeseen: (1) se on ollut hengellinen kasvupaikka ja siihen on kuulunut hartaudet, jlanpalvelukset, sielunhoito yms. ja (2) siellä on pohdittu paljon, miten tiedekunnassa opittua voi soveltaa käytännön seurakuntaelämään eli ns. teorian ja käytännön välistä suhdetta, joka on joka alalla ihan oleellinen kysymys.
Toiseksi häiritsee kirjoittajan väite, että teologisen tiedekunnan tavoitteena olisi opettaa epäilyä ja skeptisyyttä kirkon oppeja kohtaan. Tällaista tavoitetta kun ei ole. Teologisen tiedekunnan opinto-oppaat voi lukea jokainen. Siellä on erittäin tarkasti yksilöity eri kurssien ja opintokokonaisuuksien tavoitteet: http://www.helsinki.fi/teol/tdk/opiskelu/perustutkinnot/ (linkki oikealla). Linkitän tähän HYn oppaan, koska se on ainoa, jonka itse tunnen.
Ehkäpä kirjoittaja sekoittaa skeptisyyden ja kriittisen ajattelun. Kriittisen ajattelun kehittäminen toki lävistää kaikki akateemiset tutkinnot. Mitä se tarkoittaa? Kriittisen ajatteluun kuuluu, että tutustuu kaikkiin näkökohtiin ja muodostaa perusteltuja mielipiteitä. Teologiassa on siis tarpeen tutustua esim. koko kirkkomme pitkään historiaan, oppihistoriaan, raamatuntutkimukseen yms. Papin on hyvä tuntea uskontomme moninaisuus eikä ajatella, että oman ev.lut.-puljun ratkaisut on only way to go.
Kirjoittajan halu uudistaa pappiskoulutusta on ihailtavaa ja asiasta keskustellaan nykyaikana paljon. Rakentava keskustelu vaan vaatisi, että kaikki tosiasiat otettaisiin siinä huomioon."
Kiitos hyvästä kommentista! Tästä kirjoituksesta on aikaa, enkä oikein edes muistanut, mitä olin kirjoittanut, kun aloin tätä lukemaan uudestaan. Tätä kirjoittaessani olin muistaakseni kolmannen vuoden teologian opiskelija, joten sieltä saattaa paistaa tiettyä alan kuin alan opiskelijoille tuttua turhautumistakin opintoihin läpi. Joka tapauksessa kannattaa lukea tätä sellaisena kommenttina, jossa kerron niistä kokemuksista, joita siinä vaiheessa oli minulle tullut. Siksi esimerkiksi pastoraalikoulutus jäi käsittelemättä kokonaan. Olin tuolloin ehkä ykkösprakkareissa, joissa paljastui se, kuinka ohuella tietotaidolla moni on papinvirkaa ajatellen ja ajattelin silloin että tilanne olisi ollut toinen jos koulutus olisi ollut alusta asti hengelliseen työhön valmistava, eikä ensisijaisesti akateeminen.
VastaaPoistaOlen edelleenkin ehkä pääosin samaa mieltä, vaikka nyt maisterina en ehkä ihan samalla tavoin asiaa katsele kuin tuolloin. Hyvä, jos sinulla on positiivisia kokemuksia kirkon pastoraalikoulutuksesta. Eikö se kerro siitä, että ei olisi mitenkään mahdoton vaihtoehto, jos koko pappiskoulutus järjestettäisiin pastoraalikoulutuksena. Kuitenkin viisi vuotta yliopistossa on aika pitkä aika verrattuna tuohon pastoraalikoulutuksen pituuteen, joten se tunnustuksellinen ja tunnustukseton opetus tulisi olla hieman tasapainoisemmassa suhteessa. Pappisseminaari sinänsä ei kumoa kriittistä ajattelua, mistä tosiaan on todisteena se, että muualla maailmassa pappisseminaareissa tehdään huippuluokan teologista tutkimusta. Tämä pohjoismaalainen systeemi, jossa valtion yliopisto kouluttaa papit, on kuitenkin maailmalaajuisesti ajatellen melkoinen poikkeus ja harvinaisuus. Suurin osa maailman kirkoista on siis päätynyt toisenlaiseen vaihtoehtoon, joten pappisseminaari ei ainakaan lähtökohtaisesti voi olla ihan perusteeton ajatus. Tässä nyt nopeasti jotain feedbackia.