Ylpeys
Ylpeys on pahe, josta on tullut hyve.
Ylpeyttä ei enää vältellä, vaan sitä vaaditaan ja tavoitellaan. Elämänhallintaoppaiden mukaan jokaisen tulisi olla ylpeä itsestään ja suorituksistaan. Yhteiskunnasta egoismi on levittänyt etäpesäkkeensä myös teologiaan ja kristinuskoon.
Kristinuskon historiassa ylpeyttä on aina pidetty yhtenä pääsynneistä, jopa kaikkien muiden syntien lähtökohtana. Nimittäin ylpeys on mielentila, jossa ihminen rakastuneena omaan erinomaisuuteensa pyrkii irtaantumaan kaikkivaltiaan Jumalan alamaisuudesta. Ylpeydessään ihminen väheksyy ylempänsä käskyjä, koska pitää itseään viisaampana ja parempana. Ylpeys on raskas synti, koska ylpeyden tilassa ihminen kapinoi Jumalaa vastaan, ei tietämättömyydestä tai heikkoudesta, vaan koska omassa ylemmyydentunnossaan hän ei halua alistua kenenkään määräiltäväksi.
Liberaaliteologian suurin ongelma on ylpeys. Oikeastaan ylpeys on liberaaliteologian varsinainen moottori. Humanistisissa lähtökohdissaan liberaaliteologia asettaa ihmisen Jumalan yläpuolelle. Jumalalla ei ole enää mitään sanottavaa ihmisen elämään, vaan ihminen elää niin kuin itse haluaa. Kun ihminen on kaiken mitta, Jumala ei ole enää mikään tuomari.
Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Raamatun alkukertomuksissa syntiinlankeemus johtui ihmisen halusta tulla Jumalan kaltaiseksi eli ylpeydestä. Ihmiselle ei paratiisissa riittänyt pelkästään Jumalan ilmoitus, vaan hän halusi olla kuin Jumala ja tietää kaiken. Ihminen ei ylpeydessään halunnut alistua Jumalan tahdon alle ja luottaa hänen viisauteensa. Ihmisen ylpeyden seurauksena maailmaan tuli synti ja kuolema.
Tästä samasta ylpeydestä on kyse nykyäänkin, kun ei haluta alistua Jumalan ilmoituksen alle tai edes nähdä sellaista olevan olemassa. Jumalan sana ei enää riitä. Sen sijaan ajatellaan inhimillisen tietämyksen kasvaneen niin paljon, että ihminen pystyy erehtymättömästi itse määrittämään hyvän ja pahan. Teologiaa ei tämän vuoksi tehdä enää Jumalan ilmoituksesta käsin, vaan ihmisestä itsestään käsin. Tämä johtaa lopulta teologian täydelliseen katoamiseen.
Kun Jumalan ilmoitusta ei enää ole tai sitä ei oteta huomioon, teologia redusoituu välttämättä joksikin muuksi kuin teologiaksi. Feministeille puhe teologiasta tai Jumalasta on pelkkää patriarkaatin vallankäyttöä. Sosialisteille se on oopiumia massoille. Joillekin teologia redusoituu pelkäksi psykologiaksi ja ihmismielen projektioiksi. Toisille se on pelkkiä historiallisia myyttejä. Tai sitten se on sosiologiaa tai kulttuuriantropologiaa. Mutta ylpeyteen sairastuneelle ihmiselle se ei enää ole teologiaa eli oppia Jumalasta.
Ihminen haluaa olla itse itsensä herra. Tästä oli kyse jo syntiinlankeemuksessa. Ihminen ei ylpeydessään vain tajua, että se ei ole mahdollista. Hän on aina jonkun korkeamman voiman alainen. Kääntäessään selkänsä Jumalalle ihminen ei löydä vapautta, vaan synnin orjuuden. Ei ole neutraalia maastoa, jossa ihminen voisi nauttia vapaudestaan. Todellinen vapaus on mahdollista vain Kristuksen yhteydessä.
Ylpeys synnyttää vihaa sellaista Jumalaa kohtaan, joka kieltää tekemästä syntiä ja asettaa siitä rangaistuksia. Tämän vuoksi suvaitsevaisto vihaa sellaista kristinuskoa, joka sanoo ihmiselle, mitä hän saa tehdä ja mitä ei. Suvaitsevaisto ei voi sietää tällaista puhetta ja siksi korvaa elävän Jumalan mykillä epäjumalilla, jotka eivät puhu, eivätkä ilmaise tahtoaan ihmisen elämän suhteen. Nämä jumalat ovat aina samaa mieltä kuin ihminen, koska ne ovat ihmisen itsensä keksintöä. Ne antavat siunauksensa kaikelle synnille, koska ihminen haluaa aina siunauksen synneilleen.
Kristillisen teologian tulisi kummuta nöyryydestä, joka puolestaan on hyve, josta on tullut pahe. Nöyryys tarkoittaa alhaisuutta ja alistumista. Nöyrä ihminen tarkastelee omia heikkouksiaan pitäen itseään alhaisena ja siksi tietoisesti tahtoo alistua Jumalan alaisuuteen ja muiden ihmisten alaisuuteen Jumalan tähden. Nöyrä ihminen alistuu Jumalan käskyjen ja Sanan alle olipa se sitten millainen tahansa. Hän tietää omat rajansa, eikä nouse korkeammalle kuin ne ovat. Hän ei yritä päästä Jumalan kaltaiseksi, vaan alistuu hänen auktoriteettinsa alle.
Autuaita ovat hengellisesti köyhät. Hengellisesti köyhällä ei ole mitään lisättävää Jumalan ilmoitukseen, vaan hänellä on vain se ohjenuoranaan.
Kotitehtäväksi syöttäkää Googleen sana ylpeys. Ensimmäinen tulos ei jotenkin yllätä.
Ylpeyttä ei enää vältellä, vaan sitä vaaditaan ja tavoitellaan. Elämänhallintaoppaiden mukaan jokaisen tulisi olla ylpeä itsestään ja suorituksistaan. Yhteiskunnasta egoismi on levittänyt etäpesäkkeensä myös teologiaan ja kristinuskoon.
Kristinuskon historiassa ylpeyttä on aina pidetty yhtenä pääsynneistä, jopa kaikkien muiden syntien lähtökohtana. Nimittäin ylpeys on mielentila, jossa ihminen rakastuneena omaan erinomaisuuteensa pyrkii irtaantumaan kaikkivaltiaan Jumalan alamaisuudesta. Ylpeydessään ihminen väheksyy ylempänsä käskyjä, koska pitää itseään viisaampana ja parempana. Ylpeys on raskas synti, koska ylpeyden tilassa ihminen kapinoi Jumalaa vastaan, ei tietämättömyydestä tai heikkoudesta, vaan koska omassa ylemmyydentunnossaan hän ei halua alistua kenenkään määräiltäväksi.
Liberaaliteologian suurin ongelma on ylpeys. Oikeastaan ylpeys on liberaaliteologian varsinainen moottori. Humanistisissa lähtökohdissaan liberaaliteologia asettaa ihmisen Jumalan yläpuolelle. Jumalalla ei ole enää mitään sanottavaa ihmisen elämään, vaan ihminen elää niin kuin itse haluaa. Kun ihminen on kaiken mitta, Jumala ei ole enää mikään tuomari.
Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Raamatun alkukertomuksissa syntiinlankeemus johtui ihmisen halusta tulla Jumalan kaltaiseksi eli ylpeydestä. Ihmiselle ei paratiisissa riittänyt pelkästään Jumalan ilmoitus, vaan hän halusi olla kuin Jumala ja tietää kaiken. Ihminen ei ylpeydessään halunnut alistua Jumalan tahdon alle ja luottaa hänen viisauteensa. Ihmisen ylpeyden seurauksena maailmaan tuli synti ja kuolema.
Tästä samasta ylpeydestä on kyse nykyäänkin, kun ei haluta alistua Jumalan ilmoituksen alle tai edes nähdä sellaista olevan olemassa. Jumalan sana ei enää riitä. Sen sijaan ajatellaan inhimillisen tietämyksen kasvaneen niin paljon, että ihminen pystyy erehtymättömästi itse määrittämään hyvän ja pahan. Teologiaa ei tämän vuoksi tehdä enää Jumalan ilmoituksesta käsin, vaan ihmisestä itsestään käsin. Tämä johtaa lopulta teologian täydelliseen katoamiseen.
Kun Jumalan ilmoitusta ei enää ole tai sitä ei oteta huomioon, teologia redusoituu välttämättä joksikin muuksi kuin teologiaksi. Feministeille puhe teologiasta tai Jumalasta on pelkkää patriarkaatin vallankäyttöä. Sosialisteille se on oopiumia massoille. Joillekin teologia redusoituu pelkäksi psykologiaksi ja ihmismielen projektioiksi. Toisille se on pelkkiä historiallisia myyttejä. Tai sitten se on sosiologiaa tai kulttuuriantropologiaa. Mutta ylpeyteen sairastuneelle ihmiselle se ei enää ole teologiaa eli oppia Jumalasta.
Ihminen haluaa olla itse itsensä herra. Tästä oli kyse jo syntiinlankeemuksessa. Ihminen ei ylpeydessään vain tajua, että se ei ole mahdollista. Hän on aina jonkun korkeamman voiman alainen. Kääntäessään selkänsä Jumalalle ihminen ei löydä vapautta, vaan synnin orjuuden. Ei ole neutraalia maastoa, jossa ihminen voisi nauttia vapaudestaan. Todellinen vapaus on mahdollista vain Kristuksen yhteydessä.
Ylpeys synnyttää vihaa sellaista Jumalaa kohtaan, joka kieltää tekemästä syntiä ja asettaa siitä rangaistuksia. Tämän vuoksi suvaitsevaisto vihaa sellaista kristinuskoa, joka sanoo ihmiselle, mitä hän saa tehdä ja mitä ei. Suvaitsevaisto ei voi sietää tällaista puhetta ja siksi korvaa elävän Jumalan mykillä epäjumalilla, jotka eivät puhu, eivätkä ilmaise tahtoaan ihmisen elämän suhteen. Nämä jumalat ovat aina samaa mieltä kuin ihminen, koska ne ovat ihmisen itsensä keksintöä. Ne antavat siunauksensa kaikelle synnille, koska ihminen haluaa aina siunauksen synneilleen.
Kristillisen teologian tulisi kummuta nöyryydestä, joka puolestaan on hyve, josta on tullut pahe. Nöyryys tarkoittaa alhaisuutta ja alistumista. Nöyrä ihminen tarkastelee omia heikkouksiaan pitäen itseään alhaisena ja siksi tietoisesti tahtoo alistua Jumalan alaisuuteen ja muiden ihmisten alaisuuteen Jumalan tähden. Nöyrä ihminen alistuu Jumalan käskyjen ja Sanan alle olipa se sitten millainen tahansa. Hän tietää omat rajansa, eikä nouse korkeammalle kuin ne ovat. Hän ei yritä päästä Jumalan kaltaiseksi, vaan alistuu hänen auktoriteettinsa alle.
Autuaita ovat hengellisesti köyhät. Hengellisesti köyhällä ei ole mitään lisättävää Jumalan ilmoitukseen, vaan hänellä on vain se ohjenuoranaan.
Kotitehtäväksi syöttäkää Googleen sana ylpeys. Ensimmäinen tulos ei jotenkin yllätä.
Lukiessani kolumniasi 13.9.2012 julkaistussa Sanansaattaja lehdessä törmäsin tähän mielenkiintoiseen harhakäsitykseen, joka monilla on syntiinlankeemuksesta. Et toki ole ensimmäinen ihminen, jonka olen kuullut esittävän sitä, olen kuullut tämän usein pappien saarnoissa ja luulen, että tämä käsitys on siirtynyt sukupolvelta toiselle niin tehokkaasti, ettemme enää osaa lukea mitä raamattu todella sanoo. Tämä samantyylinen raamatunpaikkojen selitys toistuu monessa muussakin kohden raamattua eli koska ihmiselle jo äidinmaidossa syötetään määrättyjä käsityksiä, joita papit saarnaavat sukupolvesta toiseen ovat käsitykset, jotka eivät loppujen lopuksi ole kovinkaan raamatullisia siirtyneet uskomuksiimme ja kristinuskoon totuuksina.
VastaaPoistaSyntiinlankeemus ajatuksessa törmätään hyvin usein käsitykseen, että ihminen halusi olla Jumalan kaltainen ja se oli syy miksi ihminen lankesi syntiin ja joutui karkotetuksi paratiisista.
Sanansaattajan artikkelissa ja sama kirjoitus kai Blogissasi jossa kirjoitat ”Raamatun alkukertomuksissa syntiinlankeemus johtui ihmisen halusta tulla Jumalan kaltaiseksi eli ylpeydestä. Ihmiselle ei paratiisissa riittänyt pelkästään Jumalan ilmoitus, vaan hän halusi olla kuin Jumala ja tietää kaiken.”
Tarkasteelkaamme mitä raamattu oikeastaan sanoo. I Moos 1: 26 “Ja Jumala sanoi: "Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme”. Siis Jumala nimenomaan loi ihmisen kaltaisekseen.
I Moos. 2:17 ”mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman". Siis oli vain yksi kielto älä syö puusta, josta olen kieltänyt syömästä. Selvästi synti oli tottelemattomuus, ei halu olla Jumalan kaltainen, vaikka käärme esittääkin, että syötyänne siitä puusta ”aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niinkuin Jumala tietämään hyvän ja pahan". Raamattu kuitenkin nimenomaan opettaa, että meidän tulisi tulla Jumalan kaltaisiksi pyhiksi niikuin hän on pyhä ja Jumala jo alkujaankin loi ihmisen kaltaisekseen, eikä missään tapauksessa ole antanut minkäänlaista kieltoa pyrkiä olemaan hänen kaltaisensa.
I Piet. 1:16 ”Sillä kirjoitettu on: "Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä".
I Mooses 3:17 ”Ja Aadamille hän sanoi: "Koska kuulit vaimoasi ja söit puusta, josta minä kielsin sinua sanoen: 'Älä syö siitä', niin kirottu olkoon maa sinun tähtesi.” Siis Jumala selvästi sanoo että synti oli tottelemattomuus, koska Aatami söi puusta josta oli kielletty syömästä. Mitään puhetta ei ole siitä, että synti olisi ollut se että ihminen halusi olla Jumalan kaltainen.
Minua onkin aina ihmetyttänyt miksi ihminen lukee raamatusta jotain muuta kuin mitä sinne on kirjoitettu.
Olen samaa mieltä, että varsinainen synti oli nimenomaan tottelemattomuus Jumalan käskylle. Kuitenkin ylpeys oli se syy mistä tämä tottelemattomuus johtui, koska ihminen halusi tietää yhtä paljon kuin Jumala. Toisaalta syntiinlankeemuksessa kyseessä oli myös omavanhurskaus. Ihminen halusi olla kuin Jumala, mutta pyrki tähän päämäärään ilman Jumalaa. Päämäärä oli siis hyvä ja oikea kuten sanotkin, mutta keino väärä.
VastaaPoista