Saarna 24. sunnuntai helluntaista

Luuk. 12:4-7

Mitä ihminen pelkää, sitä hän palvoo. Se, mitä pelkäämme yli kaiken, alkaa helposti hallita elämäämme. Jos pelkäämme eniten muiden ihmisten mielipiteitä, alamme elää heidän hyväksyntäänsä tavoitellen. Jos pelkäämme yli kaiken menettävämme omaisuutemme, rahasta tulee helposti elämämme tärkein asia. Jos taas pelkäämme kuolemaa enemmän kuin mitään muuta, oman henkemme säilyttämisestä voi tulla korkein päämäärämme. Pelko paljastaa, mikä meitä lopulta hallitsee.

Moderni ihminen ei välttämättä kumarra epäjumalia eikä uhraa niille alttareilla. Mutta hän saattaa silti palvella niitä joka päivä. Hän uhraa totuuden saadakseen muiden hyväksynnän. Hän uhraa omantuntonsa säilyttääkseen asemansa. Hän uhraa jopa sen, minkä tietää oikeaksi, koska pelkää menettävänsä jotakin itselleen tärkeää. Sillä se, mitä ihminen pelkää menettävänsä eniten, paljastaa usein myös sen, mihin hän eniten turvautuu.

Tämän päivän evankeliumissa Jeesus puhuukin peloistamme. Siitä, mitä ei kannata pelätä ja mitä kannattaa pelätä. Pelko ei siis sinänsä ole paha asia. On hyödyllisiä pelkoja ja haitallisia pelkoja. Tiettyjä pelkoja kannattaa oikeasti kuunnella. On järkevää pelätä villieläimiä pimeässä viidakossa. Se lisää selviytymistämme. Toisaalta on pelkoja, jotka eivät perustu mihinkään tosiasiaan ja rajoittavat ja kahlitsevat elämäämme. Keskeistä on osata pelätä oikeita asioita ja olla pelkäämättä sellaisia, joita ei tarvitse pelätä.

Aloitetaan Jeesuksen eriskummallisesta lausahduksesta: Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät sen jälkeen voi tehdä mitään enempää. Tämä on järisyttävä lause. Jeesus puhuu tappamisesta melkein kuin se olisi vähäpätöinen asia. Ihminen voidaan surmata, mutta mitä sitten? Sen jälkeen tappajat eivät enää voi tehdä mitään.

Meidän näkökulmastamme tämä kuulostaa käsittämättömältä. Eikö kuolema ole juuri pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua? Me käytämme valtavasti aikaa ja voimavaroja oman elämämme varjelemiseen. Kuoleman uhka saa ihmisen luopumaan lähes mistä tahansa.

Mutta Jeesus katselee asiaa iankaikkisuuden näkökulmasta. Toinen ihminen voi riistää sinulta omaisuutesi, vapautesi ja lopulta henkesi. Mutta siihen hänen valtansa päättyy. Kuoleman toiselle puolelle tyranninkaan valta ei ulotu.

Sitten Jeesus sanoo jotakin vielä hätkähdyttävämpää: Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin. Ketä Jeesus oikein tarkoittaa? Hän tarkoittaa Jumalaa. Kreikan alkutekstissä Jeesus sanoo tarkemmin: Pelätkää häntä, jolla tappamisen jälkeen on valta heittää helvettiin.

Ihminen voi tappaa ruumiin, mutta hän ei voi määrätä toisen ihmisen iankaikkista kohtaloa. Jumala voi. Hänen valtansa ei pääty siihen, missä ihmisen valta päättyy: kuolemaan. Jeesus opettaa siis, että on olemassa jotakin kuolemaakin kauheampaa. Ihmisen suurin onnettomuus ei ole kuoleminen, vaan joutuminen ikuiseen kadotukseen.

Juuri siksi Jumalaa tulee pelätä. Jumalan pelkääminen on kuitenkin nykykristillisyydessä vaikea aihe. Harvoin siitä kuulee puhuttavan ja vielä harvemmin saarnattavan.

Joskus selitetään, ettei Jumalan pelko Raamatussa oikeastaan tarkoita pelkoa, vaan pelkästään kunnioitusta ja arvostusta. Mutta sellainen selitys ei tee oikeutta Jeesuksen sanoille. Jeesus rakentaa opetuksensa kolmen kehotuksen varaan: älkää pelätkö, pelätkää, älkää pelätkö. Kreikassa käytetään kaikissa kohdissa samaa verbiä, phobeomai. Tästä sanasta tulee pelkoa tarkoittava sivistyssana, fobia.

Jeesus puhuu kuolemasta ja helvetistä. Hän puhuu Jumalan tuomiovallasta. Hän puhuu siitä, että syntisen ihmisen on syytä ottaa Jumala vakavasti. Nämä ovat pelottavia asioita. Jumala ei ole vain hieman meitä suurempi, viisaampi ja parempi olento. Hän ei ole meidän toiveidemme jatke eikä pilven päällä leijaileva kiltti ja mukava setä, jonka tehtävänä on huolehtia siitä, että elämässämme kaikki sujuu mukavasti.

Hän on pyhä Jumala. Kaiken elämän Luoja. Hänen edessään jokainen ihminen joutuu kerran tekemään tilin elämästään. Me olemme ihmisiä. Hän on Jumala. Juuri tämän eron olemme usein vaarassa unohtaa.

Saksalainen uskonnonfilosofi Rudolf Otto kuvasi aikanaan pyhyyttä kuuluisalla ilmauksella, jonka mukaan pyhä on samanaikaisesti kauhistuttava ja kiehtova salaisuus. Pyhä herättää pelkoa, koska ihminen tajuaa olevansa jonkin äärettömästi itseään suuremman edessä. Mutta samalla se vetää ihmistä puoleensa. Pyhässä on jotakin, mitä ihminen kaipaa, vaikka hän ei kykene sitä täysin ymmärtämään.

Tämän näemme kaikkialla Raamatussa. Kun profeetta Jesaja näki Jumalan kirkkauden temppelissä, hän ei ensimmäiseksi sanonut, kuinka ihanaa oli päästä kokemaan Jumalan läsnäoloa. Hän huusi: Voi minua! Minä hukun! Kun Pietari näki Jeesuksen ihmeellisen kalansaaliin jälkeen, hän lankesi tämän jalkoihin ja sanoi: Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.

Miksi Jumalan läheisyys sai nämä ihmiset pelkäämään? Ei siksi, että Jumala olisi paha, vaan siksi, että hän on pyhä. Jumalan pelottavuus ei johdu hänen pahuutensa suuruudesta vaan hänen hyvyytensä täydellisyydestä.

Meidän on vaikea ymmärtää tätä, koska olemme tottuneet pelkäämään pahaa. Mutta mitä tapahtuu, kun syntinen ihminen joutuu täydellisen hyvyyden eteen? Silloin hän ei voi enää piiloutua. Toisille ihmisille voimme esittää parempaa kuin olemme. Voimme selitellä tekojamme, kaunistella tarkoitusperiämme ja peittää sydämemme todelliset ajatukset. Jumalan edessä se ei onnistu.

Hän tuntee meidät läpikotaisin. Hän on laskenut jopa jokaisen hiuskarvamme. Hän näkee myös ne synnit, jotka olemme onnistuneet salaamaan kaikilta muilta. Hän tietää, millaisia olemme silloin, kun kukaan ei näe. Jumalan pyhyys paljastaa totuuden meistä. Siksi meillä on syytä pelätä häntä.

Meidän ajassamme on tapahtunut erikoinen käänne. Me olemme alkaneet pitää ajatusta pelättävästä Jumalasta lähes loukkaavana. Enää ihminen ei halua seistä Jumalan tuomittavana. Sen sijaan Jumala on asetettu ihmisen tuomittavaksi. Jos Jumala vaatii meiltä jotakin, mikä ei miellytä meitä, pidämme häntä epäoikeudenmukaisena. Jos Raamattu puhuu synnistä ja tuomiosta, kuvittelemme, ettei sellainen puhe sovi rakastavalle Jumalalle.

Meille sopisi paremmin Jumala, joka ymmärtää kaiken, hyväksyy kaiken eikä koskaan vaadi meiltä mitään. Jumala, joka ei tuomitse. Jumala, jonka edessä ei tarvitse koskaan vapista.

Mutta tämä ei olisi kaikkivaltias Jumala alkuunkaan. Tällainen Jumala olisi vain meidän mielemme projektio. Varjo omista haluistamme ja himoistamme. Raamattu sanoo, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Me olemme kääntäneet asian päälaelleen ja yrittäneet tehdä Jumalasta oman kuvamme.

Ja silloin me emme lopulta palvo Jumalaa vaan itseämme. Olemme rakentaneet narsistisen uskonnon, jossa omista tunteistamme ja mieltymyksistämme tulee korkein auktoriteetti. Kumarramme itseämme, mutta naamioimme tämä sairaalloisen minäkeskeisyyden hyveellisyyden ja uskonnollisuuden kaapuun.

Mutta jos Jumala ei voisi tuomita pahuutta, olisiko hän enää oikeudenmukainen? Jos Jumala suhtautuisi syntiin välinpitämättömästi, olisiko hän enää pyhä? Ja jos Jumala olisi vain hyväntahtoinen mutta voimaton, voisiko hän lopulta pelastaa meitäkään? Me olemme yrittäneet tehdä Jumalasta niin vaarattoman, ettei häntä enää tarvitse pelätä. Mutta samalla olemme vaarassa menettää sen Jumalan, johon todella kannattaa turvautua.

Sillä Jumala ei ole meidän turvamme siksi, että hän olisi vaaraton. Hän on meidän turvamme siksi, että hän on hyvä.

Luther selittää ensimmäistä käskyä sanoilla: Meidän tulee yli kaiken pelätä ja rakastaa Jumalaa ja turvautua häneen. Huomatkaa, että nämä kolme asiaa kuuluvat yhteen: pelätä, rakastaa, turvautua. Luther ei sano, että ensin meidän tulee pelätä Jumalaa, mutta kun olemme kristittyjä, voimme unohtaa koko jumalanpelon.

Ei. Kristitty ei lakkaa pitämästä Jumalaa pyhänä. Hän ei lakkaa ottamasta Jumalan sanaa vakavasti. Hän ei ala suhtautua syntiin kevyesti. Mutta hänen suhteensa Jumalaan muuttuu. Hän ei enää joudu elämään orjan tavoin jatkuvassa kauhussa siitä, milloin Jumala rankaisee häntä. Kristuksen tähden hän saa lähestyä Jumalaa lapsena, joka tuntee Isänsä rakkauden.

Lapsi voi kunnioittaa ja pelätä isänsä tahtoa rikkomatta kuitenkaan luottamustaan isän rakkauteen. Siksi Jumalan pelko ja Jumalaan turvautuminen eivät ole vastakohtia. Ne kuuluvat yhteen. Jumalan rakastaminen ei vähennä oikeaa jumalanpelkoa, vaan syventää sitä.

Tässä on kristityn vapauden salaisuus. Ihminen, joka ei pelkää Jumalaa, päätyy helposti pelkäämään kaikkea muuta. Hänen täytyy pelätä muiden ihmisten mielipiteitä, koska niistä riippuu hänen arvonsa. Hänen täytyy pelätä epäonnistumista, koska hänellä ei ole mitään suurempaa turvaa. Hänen täytyy pelätä kuolemaa, koska kuolema uhkaa riistää häneltä kaiken.

Mutta ihminen, joka tuntee Jumalan ja turvautuu Kristukseen, saa uudenlaisen vapauden. Hän voi tunnustaa uskonsa, vaikka häntä pilkattaisiin. Hän voi pitää kiinni totuudesta, vaikka se olisi epäsuosittua. Hän voi tehdä oikein, vaikka siitä koituisi hänelle kärsimystä. Eikä hänen tarvitse koskaan kuvitella, että hänen pelastuksensa riippuisi siitä, kuinka rohkea hän itse osaa olla. Hänen pelastuksensa riippuu Kristuksesta.

Ihminen pelkää aina jotakin. Mitä vähemmän hän pelkää Jumalaa, sitä enemmän muut pelot alkavat hallita hänen elämäänsä. Kuinka moni meistä pelkää enemmän puolisonsa, lastensa, työnantajansa tai työtovereidensa mielipiteitä kuin Jumalaa? Tai sitä, mitä meistä kirjoitetaan Facebookissa? Yhteiskuntaamme näyttää hallitsevan valtava ihmispelko. Kiusaus mukautua, sulautua joukkoon, tehdä kompromisseja ja vaieta niistä Jeesuksen opetuksista, joita maailma ei hyväksy, on voimakas.

Mutta eikö tällainen pelko paljasta myös epäuskomme? Kaikki pelko tai huolehtiminen on ateismia, sillä se osoittaa, että emme luota Jumalaan. Siksi kannattaa kysyä itseltään: kuinka monta uutta pelkoa on vallannut elämäni, kun Jumalan pelko on väistynyt? Mitä enemmän opimme pelkäämään Jumalaa ja turvautumaan häneen, sitä vähemmän muiden ihmisten mielipiteiden ja elämän murheiden tarvitsee hallita meitä.

Tämä ei tarkoita, että kristitty olisi kokonaan peloton. Hän voi vapista aivan yhtä lailla kuin muutkin. Hän voi pelätä sairautta ja kuolemaa. Hän voi arkailla ihmisten edessä ja joskus epäonnistua pahastikin. Mutta hänen pelkonsa eivät ole hänen viimeinen totuutensa. Jumalan lupaus on.

Hyvät ystävät, Jeesus sanoo tänään meille: Pelätkää Jumalaa. Älkää tehkö hänestä omien toiveidenne mukaista vaaratonta jumalaa. Älkää kuvitelko, ettei synnillä ole merkitystä tai ettei Jumalan tuomiota tarvitse ottaa vakavasti.

Hän on pyhä Jumala. Mutta sama Jeesus sanoo myös: Älkää pelätkö. Sillä tämä pyhä Jumala ei ole unohtanut teitä. Hän ei unohda edes varpusia. Hän tuntee jokaisen hiuksenne. Ja mikä kaikkein tärkeintä: hän on antanut oman Poikansa teidän puolestanne.

Jeesus sanoo hieman myöhemmin samassa luvussa: Älä pelkää, pieni laumani. Teidän Isänne on päättänyt antaa teille valtakunnan. Huomatkaa, miten valtava lupaus tämä on.

Jumala, jolla on valta syöstä ihminen kadotukseen, tahtoo lahjoittaa omilleen valtakuntansa. Hän, jonka edessä syntinen ihminen ei voi seistä omassa vanhurskaudessaan, kutsuu meitä luokseen Kristuksen vanhurskauteen puettuina. Hän, jota meidän tulee pelätä yli kaiken, on myös hän, johon saamme turvautua yli kaiken.

Siksi kristityn elämää eivät lopulta hallitse ihmisten mielipiteet, maailman vallat eivätkä edes kuolema. Meidän elämämme on Jumalan käsissä. Ja kerran, kun kaikki muu riisutaan meiltä pois, kun emme enää voi turvautua terveyteemme, voimiimme emmekä yhteenkään ihmiseen, jäljelle jää yksi ainoa turva, Jeesus Kristus. Hän, joka kuoli puolestamme ja nousi kuolleista. Hän, joka on luvannut olla meidän kanssamme. Hän, jonka käsistä kukaan ei voi riistää hänen omiaan.

Se, mitä ihminen pelkää yli kaiken, hallitsee hänen elämäänsä. Mutta se, joka pelkää Jumalaa yli kaiken, saa huomata, ettei hänen enää tarvitse olla minkään muun vallassa. Sillä Jumala, jota hänen tulee pelätä, on Kristuksessa myös hänen Isänsä, johon hän saa turvautua.

Sen tähden Jeesus voi sanoa meille nämä kaksi näennäisesti ristiriitaista asiaa: Pelätkää Jumalaa. Älkää pelätkö.